Author: Zarroc
Pairing: Irene/Katri
Rating: S
Genre: romance, drama, femme
Summary: Kuin kaikki voisi helposti muuttua parempaan suuntaan, kun vain onnistuisi kerrankin sanomaan ne oikeat sanat.
A/N. Päätin pitkästä aikaa palata tähän vanhaan pariin, kun tajusin, että he jäivät vähän outoon tilaan joskus aiemmin. Eli ovat tuttuja ficeistäni Jos oot jo perillä, S sekä Mutta halusit ihmisen, sen viat, sen heikkouden, K-11, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan.
Osallistuu Yhtyeen tuotanto II haasteeseen kappaleella Mikä sua vaivaa (Pikku Minna II) sekä Ficlet300:seen sanoilla 156. Purppura, 267. Armeija, 218. Syvällisyys ja 268. Kultainen.
Et ikävääsi pettää noin saamikä sua vaivaa,
kun sä katsot mua taas noin
ketä sä kaipaat,
hei se minä en olla voi
sun silmistäsi näen aivan
toisenlaisen naisen
joka itkee ikävää,
vaan ei sorru kyyneliinKatri istui sohvalle käpertyneenä, ruskeissa hiuksissa oli pilkahdus punaista. Seisoin höyryävän teekupin kanssa ovensuussa ja mietin, mistä hän oli mahtanut saada nuo vaatteet. Hän ei näyttänyt yhtään itseltään.
”Otatko teetä?” kysyin sitten, kun en osannut oikein muutakaan. Katri käänsi katseensa minuun ja hymyili vähän.
”Jos vain viitsit”, hän vastasi, eikä oikein myöntänyt tai kieltänyt. Kohautin olkiani ja jätin oman kuppini pöydälle, vieden hänelle toisen. Vadelmaa ja vähän hunajaa, minä ainakin pidin siitä. Ehkä hänkin.
Katri otti kupin vastaan ja käänsi katseensa takaisin ikkunaan. Hain omani siihen seuraksi, istuin sohvan toiseen nurkkaan ja annoin katseeni levätä hänen olkapäillään. Solisluut erottuivat edelleen yhtä hyvin kuin ennenkin, piirtyivät tarkasti kuulaan ihon läpi.
”Oletko ajatellut mitä tästä eteenpäin?” kysyin hörpätessäni teetäni ja Katri näytti vähän aikaa sille, että oli polttanut kielensä puolestani. Hän pudisti päätään vähän epäröiden ja mietin, pitäisikö sittenkin antaa olla. En oikeastaan tiennyt, miksi olin päästänyt hänet ovesta sisään.
Villasukkien raita purkautui ja hän näpelsi sitä jotenkin poissaolevana. Pelkäsin, että tämä oli taas tässä, eikä mikään koskaan voisi muuttua.
Takan yllä oleva peili näytti minulle savunharmaat latvat ja purppuraiset hiukset, olin alkanut miettiä, pitäisikö minunkin muuttua hänen laillaan.
”Ehkä… ehkä me voisimme yrittää”, hän kuitenkin lopulta sopersi, uitti yhtä sormea mukissaan.
pohjoisesta tuulee taas,
sekö sai sinut muistamaan
miten tunturin juurella maa,
tähän aikaan punertaa
syksyn tullen kiviseinät
päälles kaatuu
maatuu pienen tytön sydän hiljaa
alle asfaltinKävelimme tuulessa ja tuiskussa, minulla oli huivi kiedottuna hiusteni ympärille. Katrin nahkatakki lepatti ja revityissä farkuissa oli vanhan toivon maku. Hän käveli ihan lähellä minua, en uskaltanut ottaa edes kädestä kiinni, vaikka mietin, ettei se niin kamalaa olisi.
Niinpä tein niin, vähän varoen puristin sormet hänen sormiensa lomaan ja Katri loi minuun katseen, joka oli pelkästään neutraali.
”Irene…” hän aloitti, eikä näyttänyt tietävän, mitä kuuluisi enää edes sanoa. Halusin tarjota hänelle hymyä yhdessä sydämeni kanssa, mutta tyydyin vetämään käteni hänen otteestaan. Katri jäi seisomaan kun jatkoin kävelyäni, kädet syvälle tummanpunaisen villakangastakin taskuihin työnnettynä.
Pian hän juoksi minut kiinni, otti käsivarresta ja pysäytti minut. Käännyin ympäri vastustelematta, kun hän halusi niin ja annoin kietoa kätensä niskaani. Katrin kasvot olivat ihan lähellä, saatoin nähdä pisamien armeijan vaaleanvihreiden silmien alla. Annoin käsieni ottaa kiinni hänen lanteiltaan, puristaa hänet itseäni vasten.
”Mehän olemme aina selvinneet kaikesta”, hän totesi sitten, sävy oli kysyvä, mutta samalla aivan liian toteava. Pystyin vain nyökkäämään hieman, katse jähmettyneenä poskipään sileään kaareen.
Huulten kosketus ei tullut minulle yllätyksenä, mutta se sai minut pidättämään hengitystäni. Katri ripustautui minuun kuin lehti viimeisenä päivänään puuhun, painoi ahnaasti huulensa omiani vasten ja anoi minua vastaamaan. Antauduin siihen tunteeseen, vastaten paljon hellemmin kuin olin aikonutkaan.
et ikävääsi pettää noin saa,
tai sä väsyt vain vanhaksi
joka liian monta kertaa myöhemmin
sitä pyytää anteeksi:
ei tiennyt että pintaan siiven
aika tarttuu vieden
takaisin ne maahan jotka maasta on Me seisoimme pitkään niin. Nojasin otsaani hänen otsaansa vasten, nenät melkein koskettaen. Silmäni olivat kiinni kuljettaessani hitaasti huuliani hänen kasvoillaan, välillä pysähtyen hengittämään hänen ihonsa tuoksua. Katrin sormet liukuivat niskassani, koskivat huivin pintaa ja joskus livahtivat sen alle. Tunsin sen sähkönä niskassani, kun hän koski hiuksiani.
”Anna anteeksi”, hän huokaisi hiljaa painaessaan päätään hartiaani vasten. Painoin suudelmia hänen päälaelleen lempeästi.
”Ei ole mitään anteeksi annettavaa”, sanoin samalla sävyllä. Vähän luovuttaneena, surullisena, mutta enimmäkseen kuitenkin toiveikkaana. Kuin kaikki voisi helposti muuttua parempaan suuntaan, kun vain onnistuisi kerrankin sanomaan ne oikeat sanat.
En ollut varma, oliko se meille kahdelle koskaan kovin helppoa tai edes mahdollistakaan, mutta minä halusin yrittää. Tuuli yltyi hitaasti ympärillämme, se ujelsi ja natisi vanhoissa puissa. Katri värisi minua vasten, takertui punaiseen takkiini ja yritti olla laskematta koskaan irti.
”Mikset tullut jo aiemmin?” kysyin vähän hämmentyneenäkin ja Katri naurahti jotenkin itkuisesti. Kohotin käsilläni hänen kasvojaan, seurasin silmien liikettä katseellani vaativasti.
”Oletin, että halusit jättää minut”, hän tokaisi ja äkisti minä muistin varsin hyvin, miksi me olimme eronneet.
”Niin.”
Hän päästi irti minusta ja tajusin, että meille ei ollut oikeita sanoja. Oli vain niitä, jotka joissain tilanteissa auttoivat ja useimmissa pelkästään satuttivat. Katrin katse kertoi, että hän tiesi sen myös.
siks sun täytyy lentää nyt pois, ja
kun sä tulet takaisin
etsi mut käsiin jos täällä oon,
koska kuulla tahtoisin
miten öisin Näätäsjoen pintaa
kuu loistaa
muistaa voi ne kaikki jotka lähti
luota nuotion”Voi olla, että meidän pitäisi miettiä tätä vähän pidempään”, hän totesi ja perääntyi askeleen verran. Käteni heilahtelivat sivulla väsyneesti, kompensoiden olotilaani varsin hyvin. Nyökkäsin vähän, vaikka en tiennyt, olinko yhtään samaa mieltä.
”Meinasitko palata Violan luokse?” kysymys livahti huuliltani ennen kuin kerkesin estää sitä ja purin poskeni sisäpintaa.
”En tiedä”, hän totesi. ”Ajattelin, että lähden käymään jossain kauempana.”
”Lapissa?”
”Niin, enemmän lapissa. Suomineidon päälaella, kun porot juoksevat vielä vapaana.”
Hän tiesi, että se oli minun unelmani. Se, mitä en ollut koskaan saanut toteutettua. Katsoin häneen kultaiset silmät varovaisina ja tiesin, että hän odotti minun kysyvän. Meillä ei ollut ollut oikeasti koskaan niin suuria salaisuuksia.
”Otatko minut mukaan?”
Hän hymyili vähän ja minä mietin, oliko äskeinen ollut tarkkaan harkittu. Halusiko hän minut katsomaan, kuinka syksyi muuttui talveksi. Puristamaan kättäni pimeinä iltoina, kuullessaan villieläinten koputtelevan erämökin nurkkiin?
”Otan”, hän hymyili ja harppasin hänet jälleen kiinni, suljin syliini. Katri hengitti syvään ja nauroi sitten.
”Mikä noin hauskaa on?” kysyin häneltä, hymyillen minäkin ja hän nyki huivin hiuksistani. Ne lepattivat tuulessa vapaina ja savu toi mieleen uuden elämän.
”Me”, hän hymähti. ”Me.”
Enkä minä halunnut yhtään enempää. Hänessä oli minulle kaikki, kun katsoin hänen juoksuaan huivi tiukasti kädessään. Aina hän kuitenkin odottaisi, että seuraisin.
