Välähdysten virtaa, tunteeseen tuhoutumista (Sirius/Lily, S)

[Sisilja]

Nimi: Välähdysten virtaa, tunteeseen tuhoutumista
Kirjoittaja: Sisilja
Esilukija: christianprincess
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/Lily, James/Lily
Tyylilaji: Draama, synkistely
Vastuuvapaus: Rowlingille kuuluu kaikki kunnia, minulle lainaamisen ilo. The One I Love –kappale on puolestaan The Rasmuksen omaisuutta. Rahaa ei tällä tekstillä ansaita. 
Yhteenveto: Lilyllä on jalokivisilmät, tiukunauru ja pisamien taidekuvioita poskipäillä. Jamesilla on Lily. Siriuksella on James, mutta ei Lilyä, ikinä ei. Siriuksella on pelko, syyllisyys ja nimeämätön tunne. Tämä on välähdyksiä siitä, mitä tapahtui ja jäi tapahtumatta.

Alkusanat: Tällä kertaa on vaikea löytää sanoja, oikeita ainakaan. Sirius pääsi yllättämään, se on todettava. Tahdoin kokeilla jotain hieman erilaista, niin kirjoitustyylissä kuin parituksessakin. Toivottavasti onnistuin. Tämä menee Yhtyeen tuotanto –haasteeseen The Rasmuksen kappaleella The One I Love, josta on poimittu lyriikat ficin alkuun ja loppuun. Kommentteja rakastan yhtä paljon kuin Sirius rakastaa Lilyä. Ja se on paljon se. 


Välähdysten virtaa, tunteeseen tuhoutumista


Emptiness, Nothingness
Is burning a hole inside me

Ystävää ei petetä. Sirius roikkuu kultaisen ystävyyden ohjenuorassa kuin hirressä. Hän tuijottaa käsiään, kaverin omaan ei kosketa. Silmät sulkeutuvat, kaverin omaa ei katsella, ei edes luoda yhtä silmäystä sen suuntaan. Tunteet tulee pystyä tukahduttamaan silloin, kun ne osoittautuvat tuhoisiksi. Ne kuuluu potkia maton alle kitumaan, niiden huutojen annetaan kaikua kuuroille korville. Tuska on kärsimisen arvoista, onhan James arvokkain. Siriuksella ei ole koskaan ollut ketään toista Jamesin kaltaista, ei tulisi olemaankaan. Ei, koska Lily Evans ei tule milloinkaan, ikinä, koskaan, kuuna päivänä olemaan hänen. Tosiasian tiedostaminen ei tietenkään tapa haavekuvia, tietohan tunnetusti lisää vain tuskaa, ei järkevää ajatustoimintaa. 

Ensimmäisinä Tylypahkan vuosinaan Sirius ei vielä ajattele niin kivuliaan järjettömästi. Hän pitää Lily samperin Evansia ärsyttävänä tärkeilijänä, jolle vain on siunattu suuret ja kirkkaat, kerta kaikkiaan vastustamattomat jalokivisilmät. Liekkihiukset kuvastavat osuvasti tytön temperamenttia, tämän moraalisaarnat ärsyttävät Siriusta. Ei noin saa tehdä, mitä tuostakin olisi voinut seurata, oletteko te ihan hulluja. Täysosuma, kymmenen pistettä arvon pikkuneiti Evansille, pokaali jaetaan ikävä kyllä myöhemmin. Nyt on kiire. Sirius vetää Jamesia hihasta uusiin metkuihin ja koettaa jättää huomiotta ystävänsä uneksivan katseen, joka on edelleen kohdistuneena paheksuntaa räiskähtelevään Evansiin. Nukkuikohan James huonosti viime yönä, luultavasti, siksi katse jumiutuu. Mieleen pulpahtaa toinenkin mahdollisuus, Sirius ei anna sille tilaisuutta osoittaa paikkansapitävyyttään. Kelmit eivät välitä mistään tytöistä.
 
Kolmannella luokalla epäilyt saavat vahvistuksen, James takertuu pihkaan pysyvästi. Sirius pyörittää päätään, kysyy, miksi ihmeessä? Mikä siinä lettipäässä on niin uskomattoman ainutlaatuista? James ei vastaa, ei ehkä osaakaan, ja Sirius siirtää parhaan kaverin tittelin hetkeksi Kuutamolle. Remus kuitenkin kaivautuu kirjoihin liiaksi, jotta voisi antaa hänelle kaiken aikansa. Sirius päättää antaa Jamesille anteeksi, mikään tyttö ei tule heidän väliinsä. Osoittaakseen olevansa asian kanssa sinut Sirius lupaa yrittää nähdä Evansin Jamesin silmin. Sarvihaara nauraa päin näköä, onnea tuhoon tuomittuun yritykseen.

Kuka olisi uskonutkaan, Potterien suvussa on ennustajaverta. Siitä päivästä lähtien Sirius opettelee syöksymään pää edellä tuhoonsa, tietämättään. Hän on totta kai täydellisen pihalla useamman vuoden. Evans on kuin kuka tahansa rohkelikkotyttö, ehkä hieman tavallista tunnollisempi ja teräväpäisempi, muttei kuitenkaan mitään erityistä. Jos James ei leikkisi niin määrätietoisesti parastakin kilpakosijaprinssiä, Sirius ei ehkä edes muistaisi prinsessan olemassaoloa. Kuolavanat vain herättävät kiusallisesti kenen tahansa huomion, ja Evans viskoo rukkasia sellaisella voimalla, ettei Sirius voi ohittaa tyttöä olankohautuksella. Sattumaa ei ole, mutta sattumalta kaikki silti tapahtuu. Sirius ei osaa syyttää itseään.

Seitsemäntenä vuotena, ehkä suunnilleen kurpitsajuhlan paikkeilla jokin hänen päässään yksinkertaisesti napsahtaa. Lily säteilee lepakkopinnit hiuksissaan, Sirius ojentaa jälkiruokaa ennen kuin James ehtii ja saa tytöltä hymyn. Poskia kuumottaa, toivottavasti se ei näy, kurpitsapiiras ei tahdo löytää suuhun. Sirius on vaarallisesti pääsemässä perille siitä, kuinka Jamesin silmälasit toimivat, kuinka Lilyä kuuluu katsoa. Katse tulee luoda ihan läheltä, niin läheltä että pystyy erottamaan pisamien taidekuviot toisen poskipäillä. Peter pelastaa tilanteen sanomalla jotain yhdentekevää, Sirius aloittaa keskustelun innokkaasti. Joo, Lipetit antaa aivan liian paljon läksyä. On meillä muutakin elämää. Eihän me muutenkaan enää mitään opita.

Väärin, todelliset oppitunnit ovat vasta edessä. Sirius oppii pian pelkäämään tunnetta, jolle ei uskalla antaa nimeä, takoo päätään seinään ja ihmettelee kuinka hänelle saattaa olla käymässä niin, eihän hän ole hellyydenkipeä puuskupuh. Seurustelusuhde kahlitsee, hän on syntynyt vapaasieluksi, joka janoaa seikkailua, ei tapahtumaköyhää perheidylliä. On siis melkoisen ironista, että hän valitsee herkkien tunteidensa kohteeksi juuri Lily Evansin, Lilyn, jonka voi vallan mainiosti kuvitella seitsenpäisen lapsikatraan äidiksi. Siriuksessa ei ole isäainesta. Epäsopiva pari kaikin puolin, sitä he ovat. Eivätkä he edes ole mikään pari. Lily ja James ovat.

Sirius inhoaa itseään, kun huomaa toivovansa, ettei Jamesia olisi. Toisaalta, onhan se ymmärrettävää, ettei hän kiljahtele riemusta nähdessään heidät yhdessä, Jamesin ja Lilyn. James suutelee Lilyä, Lilyn niskaa, kaulaa, leukaa, korvanlehteä, otsaa, silmäluomia, nenänpäätä, huulia. Ja Sirius tahtoisi huutaa, huutamalla repiä heidät erilleen. Hän tahtoisi sitoa Jamesin huispauskentän maalitolppaan, jättää sankarin sinne yhdeksi yöksi. Hän tahtoisi avata Lilyn silmät, ehkä rinnankin, jotta voisi siepata tytön sydämen ja piilottaa sen omaan matka-arkkuunsa sukkien sekaan. Jos hän ei saisi Lilyä, ei saisi Jameskaan. Niin kamalia suunnitellessaan Sirius on huutaa jo ääneen.

Unet karkaavat öistä, Sirius herättää Remuksen aamuneljältä. Kyllä se helpottaa, tunteet menevät ja tulevat, niin Kuutamo sanoo ja näyttää väsyneemmältä kuin kuukauteen. Kohta on taas aika, ja Sirius katuu, että päätti valvottaa toista omien solmujensa takia. Ei se haittaa, Remus vakuuttaa ja kurottaa ottamaan yöpöydältä vesilasin. Älä pelkää, vielä jonain päivänä ajattelet häntä ja kummastelet, kuinka saatoitkin joskus olla niin rakastunut, etkä edes muista syytä. Sanat korvissaan kaikuen Sirius palaa takaisin omaan vuoteeseensa ja haluaisi uskoa Remusta, haluaisi melkein enemmän kuin mitään muuta.

Hän ei usko. Hän on varma, ettei saata ikinä unohtaa, miltä Lilyn hiukset näyttävät auringon leikkiessä niillä, miltä tämän hajuvesi tuoksuu, eikä varsinkaan miltä tytön nauru kuulostaa sen helistessä ilmassa kuin maailman väkevimmät tiu’ut. Kerran sateisena päivänä Lily nauraa Siriuksen härnätessä Jamesia samantekevästä pikkujutusta. Omia sanojaan Sirius ei enää muista, mutta Lilyn naurun hän muistaa, muistaisi aina, vakuuttelee Remus mitä tahansa.

Sirius ei voisi koskaan unohtaa, ei, kaipaus kävisi aina vain tiukemmin kiinni hänen rintaansa, keuhkot litistyisivät kasaan, kunnes olisi lähes mahdotonta hengittää. Hän piilottelisi omia tunteitaan lopun ikäänsä, koettaisi nähdä niiden heijastusta Lilyn vihreissä silmissä, kiroaisi parhaan ystävänsä alimpaan helvettiin, sillä Lily tuskin haluaisi kahta poikaystävää. Loppujen lopuksi Lily Musta ei kuulosta lainkaan niin hyvältä kuin Lily Potter.

Niin Sirius luovuttaa, antaa olla siinä määrin kuin siihen kykenee. Kai hänen osakseen lankeaa olla se yksinäinen susi tai paremminkin koira. Ehkei hänelle ole tarkoitettu ketään, ehkei ole olemassakaan mitään Siriuksen Lilyä. On vain Jamesin Lily, ja sillä hyvä, loppu. Onnellisen siitä lopusta saisi väkisin vääntämällä, mutta saisi kuitenkin.

Viimeinen vuosi kuluu kesään, James rutistaa juna-asemalla Siriusta, Sirius ei osaa vastata. Tästä tulee uudenlainen kesä, James virnuilee, tuskin malttaa olla hyppimättä. Me ollaan aikuisia, vihdoinkin aikuisia ja omillamme. Siriuksella on vastaus valmiina, ei sinusta Sarvihaara saa aikuista vanhennusliemelläkään. Nauravat silmät uupuvat hauskaksi tarkoitetusta näpäytyksestä. Ja minä olen ollut yksin jo pitkään, surulliset huulet lisäävät. Sarvihaara ei tajua vihjausta. Virne kasvoilla levenee, se ylettyy korvasta korvaan. Minä en tahdo olla yksin. Aion kosia Lilyä. Sirius yrittää itkeä, mutta joku on tappanut kyynelkanavat. Hän tyytyy nyökkäämään, taputtaa ystäväänsä olalle ja kääntyy poispäin. James tarraa kiinni. Ja sinähän olet sitten minun bestmanini? Oikeastaan se ei ole kysymys, Sirius toivoisi sen olevan. Toteamuksesta kun ei voi kieltäytyä.

Aika lentää, se vierii ja matelee, mutta ei pysähdy. Sirius on hankkinut juhlakaavun, uudet kengät ja partavettä. Miksei uusia tunteita myydä Viistokujalla? Jamesia vapisuttaa, minne katosi kelmivuosien varmuus? Sirius kuiskii rohkaisevia, mitättömiä sanoja sulhasen korvaan, karkaa heti tilaisuuden tullen juhlateltasta henkeä vetääkseen. Kaksitoista minuuttia vihkimiseen, Sirius harjoittelee vielä luontevaa hymyä. James huutaa hänen nimeään, Sirius palaa takaisin. Henki ei kulje kunnolla, ei kummallakaan heistä. Lily astelee käytävää pitkin isänsä käsipuolessa, ja Sirius antaa itsensä uskoa, että sulhanen on vaihtunut ja valkoiseen verhoutuneesta morsiamesta tulee sittenkin musta. Ei siitä tule, ja Sirius nauraa hääkuvassa hysteeristä naurua.

Hysteerinen nauru muuttuu itkuksi, kun hän saapuu Godrickin notkoon eräänä kohtalokkaana lokakuun iltana. Itkukin on hysteeristä, se on katkeraa ja katkonaista. Kohtalo on julma, niin käsittämättömän julma. Sirius on luullut, että ihmisen voi menettää vain kerran, mutta ei se ole niin. Lily, Lily, rakas Lily. James, anna minulle anteeksi. Vauvan perinnöksi jää Lilyn silmät, niiden keskelle on ilmestynyt salamoiva arpi. Sirius haluaisi viedä kummipoikansa mukanaan, antaa sille koko maailman. He voisivat opetella onnellisiksi uudelleen, hän ja Harry, mutta Hagridille on annettu selvät ohjeet. Sirius antaa puolijättiläiselle moottoripyöränsä luopuen samalla kertaa kaikesta. Kuka ottaisi vielä hänen sydämensä, sielunsa, eihän elämä ole enää lainkaan elämisen arvoista.

Yli kymmenen vuotta, kymmenen pitkää ja kylmää vuotta jää taakse. Yksitoistavuotias, toista kertaa Voldemortilta pelastunut Harry Potter saa lahjaksi valokuva-albumin ja ihastuu siihen ikihyviksi. Öisin, päivisin, oikeastaan kaiken aikaa hän selailee sitä ja pysähtyy usein yhden ja saman kuvan kohdalle. Hän puree huultaan, hymyilee tietämättä ollako surullinen vai innoissaan. Hänen kuolleiden vanhempiensa hääkuva on todiste siitä onnesta, josta hän olisi voinut olla osallinen. Komea mies äidin ja isän takana nauraa valloittavasti, Harry pohtii miehen henkilöllisyyttä ja tutkii sitä syvää riemua, joka kuvastuu miehen hehkuvilta kasvoilta. Mies on maailman onnellisin mies, siihen ratkaisuun Harry joka kerta päätyy. Hän ei saa milloinkaan, ei edes viimein mieheen tutustuttuaan, tietää totuutta.

Tarua ihmeellisempi totuus, sen Sirius itse näkisi omissa valokuvasilmissään, rakkauden joka tuhoaa kaikumatta. Onni on, ettei Azkabanissa ole yöpöytiä joita koristaa läheisten kuvilla. James olisi niistä kuitenkin pois leikattuna, Sirius tilalle teipattuna. Niissä kuvissa Lily hymyilisi kurpitsajuhlahymyä, ei iskisi Siriusta polvilleen. Niissä kuvissa Sirius eläisi. 

So take my life, I don’t need it anymore

[NeitiMusta]

Wow..

En yleensä kauheesti innostu ajatuksesta, että James ja Sirius on molemmat rakastuneena Lilyyn. Noh, tän mä päätin kuitenkin lukea, ja täytyy sanoa, että tykkäsin. Olit kirjottanut tosi hyvin, ja tykkäsin myös siitä tavasta, jolla toit Siriuksen ajatuksia ja tunteita esille. Siinä oli just sitä Siriuksen tuntemaa kaipuuta, ja samalla ivallisuutta. Sellasta tunnetta, mitä oikeesti tollasessa vaiheessa vois tuntea.

Muutenkin, tää teksti tuntu kauheen luonnolliselta. Lilyn ja Jamesin häät, häävalokuvassa hymyileminen, Pottereiden kuolema, Hagridille pyörän antaminen.. Kaikki tuntu jotenkin linkittyvän toisiinsa sellasella luonnollisella tavalla. Tai siis totta kai ne on yhteydessä toisiinsa, mutta sillain, että Siriuksen tunteet yhdistettyinä noihin tapaukseen on yks yhteen. Sopii just eikä melkeen.

En siis oo Sirius/Lily-fani todellakaan, mutta silti mulle tuli sellanen tunne, että "No!" Sirius ansaitsee olla onnellinen. Sillä on kuitenkin ollut aika monia kurjia asioita sen elämässä, ja se ois ansainnut onnellisen jatkon. Silti, James sai Lilyn. Sirre-parkaa.

Mun on ihan pakko laittaa tähän niitä kohtia, mistä tykkäsin kaikkein eniten. Yritän karsia niitä, ettei tästä tuu mitään hehtaarikommenttia.

Ystävää ei petetä. Sirius roikkuu kultaisen ystävyyden ohjenuorassa kuin hirressä. -- Tuska on kärsimisen arvoista, onhan James arvokkain. Siriuksella ei ole koskaan ollut ketään toista Jamesin kaltaista, ei tulisi olemaankaan

Tää on jotenkin äärettömän söpöä. Jamppa ja Sirre on kuitenkin niin hyviä ystäviä, että on ihan ymmärrettävää, että Sirius tuntee tollain. Silti suloista! ♥

Kelmit eivät välitä mistään tytöistä.   

♥

Väärin, todelliset oppitunnit ovat vasta edessä. 

Tää on jotenkin sellanen vähän tulevaisuutta synkistävä, mutta silti ihana! ♥

  James rutistaa juna-asemalla Siriusta, Sirius ei osaa vastata. Tästä tulee uudenlainen kesä, James virnuilee, tuskin malttaa olla hyppimättä. Me ollaan aikuisia, vihdoinkin aikuisia ja omillamme. Siriuksella on vastaus valmiina, ei sinusta Sarvihaara saa aikuista vanhennusliemelläkään. Nauravat silmät uupuvat hauskaksi tarkoitetusta näpäytyksestä. Ja minä olen ollut yksin jo pitkään, surulliset huulet lisäävät. Sarvihaara ei tajua vihjausta. Virne kasvoilla levenee, se ylettyy korvasta korvaan. Minä en tahdo olla yksin. Aion kosia Lilyä. Sirius yrittää itkeä, mutta joku on tappanut kyynelkanavat. Hän tyytyy nyökkäämään, taputtaa ystäväänsä olalle ja kääntyy poispäin. James tarraa kiinni. Ja sinähän olet sitten minun bestmanini? Oikeastaan se ei ole kysymys, Sirius toivoisi sen olevan. Toteamuksesta kun ei voi kieltäytyä. 

Tää on niiiin ihana kohta! ♥ Oon ehkä vähän outo, kun rakastan kaikkia tälläsiä surullisia, haikeita, vaikeita ja vähän epätoivoisia kohtia, mutta jotenkin Siriusta vaan käy niin paljon sääliksi. Ei sille voi mitään.  ♥

  Hänen kuolleiden vanhempiensa hääkuva on todiste siitä onnesta, josta hän olisi voinut olla osallinen. Komea mies äidin ja isän takana nauraa valloittavasti, Harry pohtii miehen henkilöllisyyttä ja tutkii sitä syvää riemua, joka kuvastuu miehen hehkuvilta kasvoilta. Mies on maailman onnellisin mies, siihen ratkaisuun Harry joka kerta päätyy. Hän ei saa milloinkaan, ei edes viimein mieheen tutustuttuaan, tietää totuutta.
 

Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää..

Tarua ihmeellisempi totuus, sen Sirius itse näkisi omissa valokuvasilmissään, rakkauden joka tuhoaa kaikumatta   

Voih.. ♥

Tykkäsin tästä ihan mielettömästi ja olit niiin ihanasti (muhun uppos totaalisesti) kirjottanut ja kuvaillut Siriuksen mieltä ja tunteita ja katkeria ajatuksia.

NeitiMusta.

Kiittää lukukokemuksesta!  ♥

[Sädekehä]

Wou. Itse olen J/S-shipperi henkeen ja vereen, mutta jostain syystä olen myös aina pitänyt Sirusta ja Lilyä kiehtovana parituksena. Ja ellei J/S olisi niin vahvasti canonia (köh, mulle ainakin), sehän olisi ihan mahdollista, ettei Sirius päätynyt koskaan yhteen kenenkään kanssa, koska tunteiden kohteena oli Lily – ja parhaan kaverin tyttöön ei koskaan kosketa.

Onnistuit hienosti vetämään tarinan eteenpäin canonille uskollisella, ja pidin tosi paljon juuri siitä, miten kuvasit Siriuksen tunteet aivan alusta asti. James/Lily kulki mukana aika sivuparituksena, mikä toisaalta oli vain hyvä asia, koska tämähän kertoi Siriuksen tuskasta. Remus viisaana, mutta riutuneena ystävänä kirjoineen kaikkineen oli värikäs lisä, ja onneksi Peterkin vilahti mukana. Lily hahmona oli aika erilainen kuin olen aina kuvitellut, mutta kuitenkin hyvin IC kirjoihin verraten. Kuvailit häntä hienosti ulkoisesti viehättäväksi liekkihiuksineen (jalokivisilmät <3), mutta samalla hän oli se nipottaja, josta Sirius ei ensin tykännyt.

Tunnelma oli alussa jo surumielien, mutta loppua kohden kohoava angstinen tunnelma oli uskomaton. Veit tämän kunniakkaasti loppuun asti ja iki-ihanaa Siriusta käy kyllä sääliksi. Tyylisi – vaikka sanoitkin, että tämä oli kokeilu, oli ihana. Kuvailua oli paljon ja lauserakenteet raikkaita. Kielikuvia oli ainakin mun makuun juuri sopivasti ja teksti oli musta ihanasti rytmitetty ja soljuva. Aika pitkä one-shot, mutta hyvin jaksoi lukea ja kulkea Siriuksen kanssa surulliseen loppuun asti.

Paljon ajatuksia tämä herätti, mutta en nyt osaa kauhean hyvin silti pukea sanoiksi, kuinka paljon oikeasti pidin tästä. Sillä tämä oli upea. Lopuksi vielä lainailua;

Tuska on kärsimisen arvoista, onhan James arvokkain. Siriuksella ei ole koskaan ollut ketään toista Jamesin kaltaista, ei tulisi olemaankaan.

Tuli niin vahvoja J/S-viboja, että huhhuh! Kaunis kohta muutenkin, kertoo hyvin siitä, miten Sirius oikeasti välitti Jamesista, ennen kuin kaikki kääntyi liian sietämätömäksi.

Kelmit eivät välitä mistään tytöistä.

Ihana.

James ei vastaa, ei ehkä osaakaan, ja Sirius siirtää parhaan kaverin tittelin hetkeksi Kuutamolle.

Siriukselta söpö oivallus. Tykkäsin tosi paljon juuri ficcisi tällaisista, pienistä yksityiskohdista.

ja Sirius antaa itsensä uskoa, että sulhanen on vaihtunut ja valkoiseen verhoutuneesta morsiamesta tulee sittenkin musta. Ei siitä tule, ja Sirius nauraa hääkuvassa hysteeristä naurua.

Riipivä kohta. Kuten Harryn tulkinta samaisesta hymystä, Siriuksen onnellisuudesta. En nyt lainaa noita lopun surullisia, hyvin riipiviä kohtia, vaan tyydyn sanomaan, että loppu oli loistava ja kaunis.

Kiitän! (:

[Mikaela]

Ensinnäkin - jee, Sirius/Lilyä, jota on tässä maailmassa ihan liian vähän! Paritus ja genre oli nimenomaan ne suurimmat syyt miksi päätin tämän lukea ja kommentoida, koska tästä parituksesta tällä genrellä ei yksinkertasesti voi olla olemassa liikaa ficcejä.

Sen parituksen ja genren lisäksi mä tykkäsin tässä ihan mielettömästi siitä miten tää pysyi niin hienosti oikeen tarinan raameissa - Siriuksen moottoripyörä, häät, Harry ja kaikki muukin. Tää teksti sai mut vieläpä entistä varmistuneemmaksi siitä, että Lily/Sirius on ihan canonia (kuten haluan ajatella aina, hehs), koska tässä kaikki tuntui niin loogiselta ja luonnolliselta ja sille paritukselle vähän niin kuin löytyi tilaa.

Mä en koskaan jaksa lopettaa sen ihailemista miten jotkut osaa laittaa tekstiinsä niin paljon kielikuvia niin että se vielä kuulostaa ihan luonnolliselta, ettei niitä ole liikaa ja vielä niinkin että ne on niin hienosti tehdyt kuin tässä. Maton alle kitumaan potkittavat tunteet (vaikka maton alle lakaisu tuntuukin välillä jotenkin turhan kulutetulta, niin tässä potkiminen ja kitumaan jättö tuntui niin Siriuksilta etten pystynyt häiriintymään siitä) ja pisamien taidekuviot ja kaikki muut.

Ja hahmot vielä. Olit tehnyt ne mun mielestä tosi kiitettävästi IC:ksi, sekä Siriuksen että Lilyn että Jamesin. Lily omassa marysuemaisuudessaan täydellisine hiuksineen, silmineen ja pisamineen, Sirius ankeana ja masentuneena ja James idioottina, joka ei tajua mitään.

Tämmöistä voisin lukea oikeastaan vaikka koko päivän ja pidempäänkin. Tykkäsin tyylistä millä tämä oli kirjotettu, rakastan hahmoja ja tätä aihetta, ja, no - tää oli mun silmissä ihan täydellinen.

Hän tahtoisi avata Lilyn silmät, ehkä rinnankin, jotta voisi siepata tytön sydämen ja piilottaa sen omaan matka-arkkuunsa sukkien sekaan.

Tää oli varmaan yksi mun lempikohtia tässä. Paitsi että se on tosi nätisti ja karusti ja ihanasti sanottu, se on vieläpä sellanen asia jota Sirius voisi mun mielestä oikeastikin tehdä, jos ihan hulluksi ajautuisi. Niin ja sitten tää on vielä yksi näitä kielikuvakohtia mitä rakastin tässä tekstissä.

Omia sanojaan Sirius ei enää muista, mutta Lilyn naurun hän muistaa, muistaisi aina

Tää oli toinen ihanimmista kohdista; mä oon aina ajatellutkin että Sirius on vähän sellainen että se takertuu pieniin yksityiskohtiin ja pitää niistä tiukasti kiinni, ja tässä se tulikin.

Pyydän nyt syvästi anteeksi sitä, etten osannut paljoa muuta tehdä kuin ihkuttaa, mutta ehkä se siitä sitten. Kiitos tosi paljon tästä, ankeasta ja surullisesta aiheesta tää oli ihan täydellinen päivän piristäjä. Kiitos siis oikeasti ihan mielettömästi tästä ♥

[Sisilja]

NeitiMusta: Ihan ensiksi minun täytyy tunnustaa, ettei Sirius/Lily kuulu minunkaan lempiparituksiini, tapanani on parittaa herra Musta kelmiystävilleen Jamesille ja Remukselle tai jopa Harrylle ennemmin kuin Lilylle. Toisaalta, oli tässäkin parituksessa tietty juju, joka teki ficistä mukavan ja mielenkiintoisen kirjoittaa.

Pidän canonista hirveästi ja ripottelen kirjojen luomasta kuvasta pieniä yksityiskohtia omiin ficceihini lähes aina. Tällä kertaa tuntui poikkeuksellisen luonnolliselta ja vaivattomalta mennä kirjoissa kerrottujen tapahtumien mukaan, sillä Sirius piti tunteensa omana tietonaan viimeiseen asti eikä tosissaan yrittänyt muuttaa asioiden kulkua. Sinänsä surullista, sillä Sirius todella ansaitsisi enemmän iloa ja onnea elämäänsä. Pidän kuitenkin liikaa haikeudesta ja surumielisyydestä, eräänlaisesta riipivästä epäreiluudesta, koska pelkkä ruusuilla tanssiminen ei jaksa minua pidemmän päälle kiinnostaa, ja Sirius joutui nyt mieltymysteni uhriksi. Ihanaa, että onnistuin luomaan hänestä ja hänen tunteistaan uskottavan kuvan, ja loistojuttu että pidit ficistä muutenkin. Kiitos!

Sädekehä: En varmaan enää osaa ajatella Siriusta ja Jamesia puhtaasti parhaina ystävyksinä vaikka tietoisesti sitä yrittäisinkin! Niin hyvin olen uponnut J/S-ficceihin ja niiden luomaan kuvaan kaksikosta. Olet kyllä oikeassa, Sirius/Lily ei tunnu parituksena kovin kaukaa haetulta, se selittäisi aika tyhjentävästi Siriuksen olemattoman seuraelämän canonissa, koska minusta Sirius on aika vahvasti uskollisuuden miehiä, eikä hän todella rupeaisi vokottelemaan samaa tyttöä kuin James.

Noin hahmona ylipäätäänkin Sirius on aika melankolisesti väritetty, minun mielestäni ainakin. Ehkä siksi hänestä on niin helppoa kirjoittaa surullisia ja ahdistavia tekstejä, hänen hahmonsa taipuu niihin sujuvasti ja uskottavasti, ja no, minusta on vain korvaamatonta saada sääliä häntä. Remus taas on aina siellä missä Sirius ja Jameskin, minä rakastan sitä ihmissutta aivan liikaa, jotta voisin jättää hänet tyystin pois (eikä kukaan muu anna neuvoja paremmin kuin Kuutamo!). Peteriä puolestaan olen syrjinyt ennen niin julmasti, että yritän nyt hyvittää sitä hänelle, vaikka sitten vain lyhyellä maininnalla. Kelmejä kun on kuitenkin neljä eikä kolme. 

Etsiskelen joka tekstin kanssa sitä omaa ilmaisu- ja kirjoittamistyyliäni, ja tällainen ei tuntunut ollenkaan hullummalta. Ehkäpä tulen kirjoittamaan toisiakin one-shotteja näin, kuka tietää. Oli joka tapauksessa korvaamattoman rohkaisevaa kuulla, että pidit, kiitos!

Primrose: Canon ei tosiaan aseta Sirius/Lilylle suurempia esteitä, joten heistä oli eri tavalla kiinnostavaa kirjoittaa kuin täysin kuvitteellisesta parituksesta (kuten vaikka iki-ihanasta Harry/Dracosta, jonka suhteen alan pikku hiljaa ja vastahakoisesti uskoa, ettei sillä ole kirjoissa minkäänlaista todellisuuspohjaa). Lisäksi tykkään asettaa itselleni haasteita uusien ja erilaisten paritusten suhteen. Minusta on kiehtovaa kirjoittaa tutuista hahmoista uusissa puitteissa (siitähän fanfictionissa on kai kyse, haha) ja kuitenkin pitää heidät mahdollisimman IC:nä. Loistavaa, että parituksen kannattajana pidit tästä, vaikka minulla ei ollutkaan ennestään kokemusta heistä. Niin, ja kielikuvat ovat ihania, vaikken mikään runoilija olekaan. Kiitoskiitos!

[Arion]

Aivan ihana oneshot! Tosi hyvin kuvailtu. Säälitti hieman Sirius ja oli kuin tuntisin täsmälleen, mitä Sirius tunsi tekstissä...
Toi loppu oli hieno, pidin siitä.

[Sisilja]

Anturajalka93: Kiitos kommentistasi! Minulla taisi olla tätä kirjottaessani halu saada Siriuksesta esiin se korvaamattoman surumielinen ja katkera puoli, joka vetoaisi lukijaan (koska me kaikki pohjimmiltamme rakastetaan angst!Siriusta, eikö totta? ). Hienoa, jos onnistuin. Sait minut hymyilemään, kiitos!

[Lils]

Öh. Vau. Olen kai elänyt jossain tynnyrissä, sillä minulla ei ollut hajuakaan, kuinka taitava kirjoittaja sinä olet! Pidin jo siitä eilisestä ficistä jota kommentoin, ja tämä oli upea vastapaino sille. Kirjoitustyylisi on valloittava ja mukavasti vaihteleva; James/Siriuksessasi se oli runollisempi ja ailahtelevampi, tässä se oli enemmänkin alistunut, kertova, vähemmän tunteella puhuva ja itse asiassa enemmänkin kertoi niistä tunteista.

Aloin tätä lukiessani miettiä kovasti, että luinpas eilen jonkun mielenkiintoisen James/Siriuksen, ja sitten tajusinkin että hops, se oli sinun! Oli todellakin mielenkiintoista verrata näitä kahta, vierekkäin kulkevaa linjaa, joilla oli vähän sitä sun tätä yhteisenä, mutta kuitenkin se oli eri tarina. Ja tämä todellakin oli kaunis tarina, enkä tiedä mistä aloittaa.

Kaikki oli niin kovin realistista, oikeanlaista. Se, miten olit luonut Siriuksen hahmon, oli jotain hirvittävän upeaa. Se, miten hän aina halusi pysyä uskollisena Jamesille, ja vaikkei lopulta enää halunnutkaan, hän ei enää osannut muuta, ja Jameskin oli vähän turhan typerä ymmärtämään. Ja hieno lisä oli se, miten Siriuksen ja Remuksen ystävyys olisi voinut olla syvempää, mutta Remus ei ollut niin riippuvainen muista ihmisistä, että jaettu huomio ei riittänytkään Siriukselle. Kuitenkin, Sirius on sellainen hahmo, että tarvitsee enemmän (ja joskus jopa enemmän kuin osaa muille antaa). Koko tarina kulki loogisesti aina pienistä lapsista aikuisuuteen, ja kaikki jotenkin karisi matkalla pois - lopulta oli vain Sirius. Jotenkin koko tarina tuntui niin loogiselta ja yhteensulautuvalta, mikään ei ollut ylimääräistä, mitään ei ollut liikaa tai liian vähää.

En oikeastaan osaa sanoa paremmin, mutta tämä on kyllä yksi hienoimpia ficcejä erään toisen lisäksi, mitä hetkeen olen lukenut. Tässä oli jotenkin kaikki; en tiedä voiko fic todella hipoa täydellisyyttä, mutta tämä oli juuri oikeanlainen, niin kovin paljon! Olit vanginnut Siriuksen hahmon hienosti, kaikkine päänhakkaamisine ja rimpuilemisine. Vaikka Sirius/Lily ei olekaan lempiparituksiani, tämä oli hieno variaatio ja todella kaunis fic.

Kiitos tästä ihan hirmuisesti, tämä on upea!

[Sisilja]

Lils: En tajunnutkaan silloin kun linkitin sinulle ficcejä, että tulin valinneeksi juuri nämä kaksi ficciä, toistensa vastinkappaleet, kaksi vaihtoehtotodellisuutta. Aika hauskaa. Ja mitä tynnyriin tulee, niin Finissä on niin valtavasti hyviä, paljon julkaisevia kirjoittajia, ettei ihme jos yksi susi sieltä joukosta ei erityisemmin vinkkaa silmää. Mutta voi, olen silti kamalan imarreltu sanoistasi!

Sirius on ehdoton lempihahmoni Pottereissa, ja on vain ihanaa, jos olen jotenkin onnistunut valjastamaan tämän rakkauden tekstiin ja hahmokuvaukseen. Sirius tuntuu olevan monella tavalla kaltoin kohdeltu ihan canonissakin, ja sitä hän on myös tässä ficissä. Kelmit taas ovat ystäväporukoista lojaaleimpia (Peterin hairahdusta lukuun ottamatta), minun silmissäni ainakin. Joten kun James valitsee Lilyn omakseen, ei Siriuksen auta muu kuin astua sivuun ja selviytyä kiellettyine tunteineen. Raukkaparka.

Tuntuu, etteivät sanat riitä kertomaan, kuinka onnelliseksi teit minut. En osaa muuta kuin kiittää, kiitos, kiitos paljon!

[Pinski]

Pakko heti ensimmäiseksi tunnustaa, että mä olen niin henkeen ja vereen James/Lilyn puolestapuhuja sekä James/Sirius bromancen kannattaja, että koko Sirius/Lily tuntui aluksi suorastaan vastenmieliseltä. Mutta sitten herääkin kysymys, että miks ihmeessä mä olen sit lukenut tämän Välähdysten virran jo niin monta kertaa, ettei yhden käden sormet edes riitä? 

Koska tämä on yksinkertaisesti vain niin hyvä! Luin tämän ensimmäisen kerran joskus syksyllä ja siitä noin viikon päästä aloin miettimään itsekseni, että hei hitsi vie mikähän se sairaan hyvä tarina oli, missä puhuttiin lepakkopinneistä? Etsin sitten tämän taas ja luin uudestaan ja löysin tekstistä aivan uusia ulottuvuuksia. Tuntuu kuin jokainen lause olisi niin tarkkaan mietitty, että niistä riittää pohdittavaa vielä ensi vuodellekin.

Sirius on vaarallisesti pääsemässä perille siitä, kuinka Jamesin silmälasit toimivat, kuinka Lilyä kuuluu katsoa. Katse tulee luoda ihan läheltä, niin läheltä että pystyy erottamaan pisamien taidekuviot toisen poskipäillä.

Jotenkin tämä lause uppoaa muhun ja tykkään tästä melkein yhtä paljon kuin Lilyn lepakkopinneistä.

Sirius tässä tarinassa on niin ihana ja erilainen, mutta kuitenkin niin tuttu ja oma itsensä. Yleensä luen Siriuksesta vain nauravana keppostelijana, jolle Kelmiys on elämän tukipilari naisten naurattamisen ohessa. Tässä kuitenkin Siriuksen ahdistus muuttui niin aidoksi ja eläväksi, että pystyin aivan kuvittelemaan tuon tilanteen. Ja parhautta lisäsi se, ettei Sirius missään vaiheessa tehnyt elettäkään Lilyn voittamiseksi itselleen.

Nyt kun luin tämän jo varmaan kuudennen kerran, tuntui siltä että pitää jo jättää puumerkki tänne. Eli aivan upea, moniulotteinen ja tunteita herättävä kirjoitus, kiitos paljon! 

//Mäkin voisin haluta sellaiset lepakkopinnit  

[Sisilja]

Pinski: Tuntuu uskomattomalta, että niinkin pieni yksityiskohta kuin hiuspinnit voi jäädä mieleen ja saada palaamaan tekstin pariin. Kiitos siis pinneille. Ja jos ollaan aivan rehellisiä, Lilyn lepakkopinnit ovat lainassa Hermionelta. Mikäli sinulla on Viisasten kiven suomenkielinen painos käden ulottuvilla, niin vilkaisepa sen kantta, erityisesti Hermionen hiuksia. Jep, tytöllä on hiuksissaan jokin lepakonnäköinen, pinni luultavasti. Hauska koriste, jonka voin kuvitella hyvin myös nuoren Lilyn punaisiin hiuksiin.

Tämä ficci päätti olla Sirius/Lilyä, vaikka itsekin pidän noin yleisesti ottaen enemmän James/Siriuksesta (James/Lilyn suhteen en olekaan aivan niin varma). On hyvä välillä rikkoa omia rajojaan, niin kirjoittajana kuin lukijanakin. Mutta aivan ihanaa että pidit lukemastasi! Tulin hyvin iloiseksi kommentistasi, kiitos paljon siitä!

Ja psst, luulisi lepakkopinnejä jostain löytyvän, siitä vain metsästämään!

[RoastedGarlic]

Minä olen canonin ystävä ja S/R on minulle otp, mutta sinä kirjoitat niin kauniita ficcejä että oli pakko tulla tsekkaamaan myös S/L.

Ja jälleen kerran kaunistahan tämä oli.

Mun sydän pakahtuu surusta Siriuksen takia, ja samalla mua alkoi ketuttaa oma yksinäisyyteni ja se kuinka ne joista minä pidän eivät ikinä pidä minusta. Rakkaus se sitten osaakin sattua niin pirhanan paljon.

Anteeksi järjetön kommentti, mutta kun kritiikkiä ei ole antaa (no joo toi lopun Harry-kohta ei ollut ihan niin täydellisen ihana kuin muu ficci mutta muuten ooooooh) niin on vaan pakko jotenkin kuitata että luin ja tykkäsin niin kovin kovasti. Muhun vetoaa tällainen kerrontatapa, että kaikki on ikään kuin historiaa ja siitä puhutaan tarinamaisesti. Suurin osa tuntuu kirjoittavan kuitenkin sillei tapahtui sitä tapahtui tätä ja sitten näin ja näin. Mutta mun mielestä tämä on kauniimpi tapa kertoa jonkun yksittäisen ihmisen tai hetken tarina.

Kiitos taas että sain lukea sun ficcailua.

[Sisilja]

RoastedGarlic: Minäkin tykkään canonista (ja tuntuu, että toitotan sitä kaikkialla uudestaan ja uudestaan), tosin ihan pikkiriikkisen taivuteltuna se on vieläkin parempaa! Hienoa, että tarinankerronta iski ja Siriuksen tuska välittyi (mutta voi, älä sure, täältä löytyy toinen yksinäinen. Meitä on maailmassa monta, ja kyllä me vielä löydetään itsellemme sopiva vastinkappale, joka tykkää takaisin!). Harryn osio on toki erillinen tarinansa, mutta se täydentää kokonaisuutta sen verran mukavasti, että tahdoin sen tuonne kirjoittaa. Kiitos sinulle kun sain lukea palautettasi! Tekipä olon tosi mukavaksi. 

[jjemsie]

Huh.

Siinä on ensimmäinen sana, tai äännähdys, joka tulee mieleen. Oon rehellisesti sanottuna istunu tässä tunnin ja miettiny mitä sanon. Jotenkin sanat vaan karkaa aina kun niitä yrittää tavottaa. Ja vaikka se ärsyttää ja turhauttaa se on positiivinen asia - kai.

En tosissaan muista millon teksti ois temmannu mut mukaansa niin hyvin kun tää tempas. Oli jotenkin uskomatonta miten sanat saa mut tuntemaan niin paljon. Mä pidättelen vieläkin kyyneleitä - lähinnä koska pikkuveli on tossa melko lähellä kaverinsa kanssa ja vois olla ehkä hiukan outoo jos alkaisin vollotamaan tässä. Ja musta tuntuu että jos alotan, se ei ihan äkkiä lopu.

Mitään rakentavaa palautetta musta ei nyt saa irti, mutta voisin yrittää ehkä vähän selittää miks tää sai mut näin... hmh. Ehkä mä vaan yritän selittää miks tää sai mut tuntemaan niin voimakkaasti.

Sattumaa ei ole, mutta sattumalta kaikki silti tapahtuu. Sirius ei osaa syyttää itseään.

mä en saa muodotettua kunnon lauseita enää, mutta ehkä se on se tietynlainen tempo, joka tekee tästä vielä vaikuttavamman. Ja noi lauseet. Ja noi sanat. Ne on jotenki ripoteltu sinne mutta silti ne on täydellisesti kohallaan.

Oikeastaan se ei ole kysymys, Sirius toivoisi sen olevan. Toteamuksesta kun ei voi kieltäytyä.

Tuossa on sanottu jollain tapaa äärettömän paljon, on kuvailtu se kipu ja kaikki ne tunteet vaikka mitään ei kuitenkaan niin selvästi sanota. En tiiä johtuuko tää tunteellisuus ja järjetön eläymytyminen osittain myös yleisestä mielentilasta, oli miten oli, en valita. Harvoin mut saa tämmöseen olotilaan ja vaikkei tää nyt yleisesti positiivinen oo, se kuitenkin on (toistellaan nyt itteä sitten) positiivinen.

Miksei uusia tunteita myydä Viistokujalla?

toi oli varmaankin se lause, joka kaikista eniten pysäytti ja rehellisesti sanottuna jäin vaan lukemaan tota uudestaan ja uudestaan ja mitä enemmän luin sitä ja kelasin, sitä enemmän mun teki mieli vaan itkee. Vieläkin tekee. On oikeesti uskomatonta miten paljon yhdellä lauseella voi sanoa ja miten paljon yks lause voi vaikuttaa.

Yleisesti hahmo(t) oli loistavia. Siriuksen mieltää just semmoseks tyypiks joka ei missään nimessä riko ystävyyttä yhenkään tytön takia ja enemmin ottaa kaiken tuskan omille harteilleen. Jos Siriusta pitäis kuvailla yhellä sanalla se olis lojaali ja tässä se tuli ilmi äärettömän koskettavalla tavalla.

En voi muuta kun kiittää, kumartaa ja olla puolimykkä. Tää tarina oli valehtelematta yks parhaista, jonka oon piiiitkään aikaan lukenu. Oli hienoa päästä lukemaan jotain, mikä oikeesti saa tunteet pintaan. Suurensuuri kiitos tästä.

[Sisilja]

cowardish: Vau, olipa yllättävää saada tähän tekstiin vielä palautetta! Tosi ihanaa. Olen kovin kovin otettu, että pidit tästä tekstistä ja että tämä onnistui liikuttamaan. En ollut itse lukenut tätä taas muutamaan kuukauteen, mutta nyt mielenkiinnosta kahlasin läpi ja täytyy sanoa, että tämä on yhä suosikkejani omien tekstieni joukosta. Mukavaa siis, että muutkin tykkäävät tästä. Tuntuu, etten osaa kiittää sinua tarpeeksi hyvin, mutta kommenttisi oli sanattoman merkityksellinen ja teit minut hyvin onnelliseksi. Kiitos.

[Altais]

Tervehdys Ihailijakaarti-haasteesta, tällä kertaa löysin itseni tämän ficin pariin!  Kuten viimeksi kommentoimani Sirius/Harry -ficcisi, tämänkin valitsin mielenkiintoisen parituksen vuoksi. Huomaan tykkääväni ihan valtavasti tavasta, jolla luot vaihtoehtoisia todellisuuksia ja kokeilet niitä, juuri sellaisesta leikistä tykkään itsekin ficcailussa, että voi kokeilla, olisiko asiat voineet mennä näinkin. 

Olen aina ajatellut, että kyllä Siriuksella on ollut pakko olla elämässään joku suuri rakkaus, en suostu uskomaan muuta. 😁 Maailmankuvaani ei vaan sovi se, että se olisi vaan ollut liian kiireinen kapinallisuudessaan, eikä olisi ehtinyt miettiä mitään sydämen asioita. Yhtä lailla Siriuksen tapauksessa tuntuu todennäköiseltä, että sen suuri rakkaus on ollut joku, jota ei missään nimessä saisi rakastaa. Ja sehän voisi olla monikin tyyppi, vaikka James, Remus, tai sitten juuri Lily (ja sitten aikuisena Harry). ☺️

Jos olisi ollut niin, että Siriuksen tunteiden kohde olisi ollut Lily, on täysin uskottavaa, että se olisi suhtautunut asiaan juuri noin. Koska kyllä sen rakkaus ja lojaalius Jamesia kohtaan oli kuitenkin jotain niin suurta, ettei se olisi koskaan lähtenyt tavoittelemaan naista, jota James rakastaa. Mutta jos olisi, mietin kyllä, mitähän Lily olisi asiasta ollut mieltä. 🤔 Tavallaan epäreilua sekin, että nyt Lily ei saanut mahdollisuutta ottaa kantaa omasta puolestaan, kun ei tiennyt.

Mutta ennen kaikkea tämä oli ihan sydäntä raastavan epäreilua Siriukselle, jota elämä ei ikinä tunnu kohtelevan hyvin. 😢 Voi onnetonta, miten vaikeaa sillä on omien tunteidensa kanssa, kun mitään ei voi näyttää ulospäin, suloista kuitenkin, että se tukeutui Remukseen ja avautui sille. Oli sentään yksi ihminen, joka tiesi ja tajusi. Mahtoi olla kamala tuntea noin Jamesia kohtaan, samaan aikaan rakastaa yli kaiken ja toivoa, ettei sitä olisi olemassa ollenkaan.

Tuo hääkohtaus ja valokuvan tarina olivat myös ihan lohduttomia, itkettäviä. Samoin se, kun Harry myöhemmin katseli kuvaa ja ajatteli Siriuksen olevan varmaan koko maailman onnellisin mies sen perusteella, miltä se ulospäin näytti. Oikeastaan tämä laittaa miettimään, että aika paljon ihmiset oikeastikin pitää sisällään, ja kaikenlaisia salattuja tunteita ja tarinoita voi olla onnellisen näköisten julkisivujen takana, eikä niistä koskaan puhuta ääneen, eikä ulkopuolinen arvaisi mitään. Siksi tämä oli ihan uskomattoman koskettava ja kauniisti kirjoitettu ficci, vaikka sieluun sattuikin Siriuksen takia. 💔 Koska tämä voisi samalla myös olla jonkun ihan oikeaa elämää. Kiitos upeasta lukuelämyksestä!

[Sisilja]

Altais, onpas hauskaa että valitsit luettavaksesi tämän tosi vanhan fikin! Tämä on harvoja kirjoittamiani Potter-hettitekstejä, ja haha, tämänkin tekstin raakaversio on aikoinaan kirjoitettu kirjoittajakoulussa ja ehkä hieman pakon edessä. Tehtävänä oli kirjoittaa fanifiktiota (muistaakseni mistä tahansa lähdeteoksesta) ja koetin kovasti kannustaa kaveriani kirjoittamaan James/Siriusta, mihin vetäjämme kommentoi oikein sympaattisesti tyyliin: ”Ehkä kaikki eivät halua kirjoittaa sellaista.” Voi että. :') En kuollaksenikaan muista, mitä muut kirjoittivat, mutta minä sitten kilttinä koululaisena kirjoittelin angstisen ja yksipuolisen Sirius/Lilyn. Mukava kuulla että tykkäsit tästä ja kiitos tosi paljon kommentistasi! Jännittävä huomio muuten tuo, ettei Lilyllä ollut nyt mahdollisuutta ottaa kantaa mihinkään, kun hän ei tiennyt mitään Siriuksen tunteista, oi voi, niinpä!