Nimi: Se kaikki, mitä edessä on
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: haikea fluffy, slash, songfic
Paritus: Eeli/Tino
Yhteenveto: En voi olla miettimättä, miltä Tino näyttää viiden tai kymmenen vuoden päästä. Millainen kolmekymppinen siitä tulee?Haasteet: Albumihaaste #4 (Bastille - Oblivion), Originaali10 #3 ja Fluffy10
A/N: Fluffynystyröitäni alkoi kihelmöidä ja tämä tyydytti sokerinnälkäni paremmin kuin hyvin. Varmaan ainoa Bastillen kappale, josta saan aikaan jotain näinkin suloista, kun aikamoisen angstialbumin tulin valinneeksi
Kerrottu Eelin näkökulmasta ja tämä on ensimmäinen kerta, kun mainitsen tekstissä poikien kotikaupungin nimeltä
Olkaatte hyvät!
Se kaikki, mitä edessä onPään tahaton notkahdus, ja mä havahdun hereille katkonaisesta ja kevyestä unesta. Sellaista unta nukutaan, kun ollaan koko ajan liikkeessä, matkalla jonnekin muualle, paikasta A paikkaan B. Uni ei oikein pysy perässä. Se ei uskalla antaa kehon rentoutua kokonaan vaan pitää sen vaistomaisesti valmiustilassa. Ainakin mun kehon. Räpyttelen silmiäni, joita väsymys yhä painaa ja ajatustenkulussa on pahoja vikoja: lohjenneita mieli- ja muistikuvia sekavina siruina takaraivon perukoilla. Vasen jalka on puutunut tunnottomaksi ja sen liikuttelu tekee kipeää. Häijy kihelmöinti ja määrittelemätön kutina saavat mut kokonaan hereille ja huokaan hiljaa.
On vaikea sanoa, tunnenko itseni levänneeksi vai en. Kohottaudun ja vilkaisen ikkunasta ulos. Näen oman kuvajaiseni pimeyttä vasten, mutta senkin utuisena ja epäselvänä. Junan ikkunoita ei ole tarkoitettu itsensä peilaamiseen. Tiedän katsomattakin, että näytän ihan karsealta, mutta eipä täällä ole kukaan kauhistelemassa silmäpusseja tai ihon epäpuhtauksia. Tinokin nukkua tuhisee viereisellä penkillä kuin joku olisi painanut katkaisijasta ja sammuttanut sen. Paremman tekemisen puutteessa päädyn katselemaan mun poikaystävää. Hymyilen itsekseni ja stressaavasta matkustamisesta huolimatta tunnen vakaata rauhaa ja lämpöä, kun näen, miten Tinon suu on raollaan, hiukset pörrössä ja pää nuokkuu melkein jo käytävän puolella.
When you fall asleep
with your head upon my shoulder
When you're in my arms
but you've gone somewhere deeper
”Suloinen”, kuiskaan itsekseni ja mun poskissa kuumottelee lämpö, joka hehkuu mun sisällä yhtä voimakkaana kuin kaksi vuotta sitten. Luulin jo päässeeni punastelusta eroon, mutta tässä sitä ollaan eikä Tino edes tee muuta kuin nuku. On se silti vain niin ihana, että yhä välillä pitää ottaa aikalisä ja hengitellä kaikessa rauhassa. Kai mä olen vähän hölmö, kun onnistun vielä sekoamaan ajatuksissani Tinon kanssa, mutta en mä useimmiten pistä pahakseni.
Nukkuva Tino ja hereillä oleva Tino ovat kuin kaksi eri ihmistä. Musta se ei ole ollenkaan huono asia. Mä rakastan sitä koko keholla ja sielullani eikä mikään puoli, edes ne ärsyttävimmät, Tinosta saa karkotettua mua pois. Me ollaan kuin yksi sama ihminen kahdessa eri ruumiissa, toistemme tosirakkaudet, match made in heaven, sun muuta kliseistä paskaa. Tinon kohdalla se vaan on totta. En voisi ikinä olla onnellinen ja kokonainen ilman sitä. Onneksi mun ei tarvitsekaan olla. Olisi niin vitun ankeaa olla ilman sitä, etten kestä ees ajatella.
Jotkut sanoo, että nukkuessaan ihmiset näyttävät nuoremmilta. Tinon kohdalla se on kuitenkin toisinpäin. Se näyttää vanhemmalta kuin kaksikymppiseltä, (ei helvetti, onko se jo niinkin vanha?) mutta millä tavalla, sitä mä en osaa sanoa. Tinosta vaan tulee jotenkin kypsemmän ja kokeneemman näköinen, kun sen keho rentoutuu ja kasvoista tulee tyynet ja rauhaisat. Kesän rusketuksesta ei ole jäljellä enää kuin varjo ja sen hiukset on kasvanut yli tavallisen pituuden. Niihin on kuitenkin kiva upottaa sormensa ja tukistaa hellästi, kun kaipaan sitä lähemmäs.
Are you going to age with grace?
Are you going to age without mistakes?
Are you going to age with grace?
Only to wake and hide your face
En voi olla miettimättä, miltä Tino näyttää viiden tai kymmenen vuoden päästä. Millainen kolmekymppinen siitä tulee? Onko se yhtä poikamaisen veikeä kuin nytkin? Onko Tino se sama villi pojanviikari, joka ei Peter Panin tavoin kasva koskaan aikuiseksi? Mä toivon, ettei se lopeta pelleilyä tai toilailujaan. En halua, että se vakavoituu liikaa ja pukeutuu vastuullisuuden ja velvollisuuden tiukkaan pukuun, jossa kravatti kuristaa kurkkua ja kädenpuristuksen pitää olla miehekkään jämäkkä. Mä en halua tulevaisuutta ilman ylävitosia tai kaverillista tönimistä niin, että se meinaa lentää rähmälleen, koska Tinon tasapaino on mitä on. Mä haluan, että Tino kasvaa ja tekee virheensä, mutta ei anna niiden muuttaa itseään liiaksi. En halua, että muu maailma pakottaa sen olemaan jotakin, mitä se ei ole. Kaikkia ei vain ole tarkoitettu pankkiireiksi, toimitusjohtajiksi tai lakimiehiksi.
Jos Tino meinaa unohtaa, en epäröi muistuttaa sitä. En siksi, etten kestäisi toisenlaista Tinoa, että haluaisin pitää sen aina tällaisena, iloisena ja huolettomana, jota mikään murhe ei pysty koskettamaan. Haluan vain, että pysyn mukana sen vauhdissa ja elämässä. Että me ollaan yhä me kuusikymppisinäkin, ensimmäisten harmaiden hiusten haltijoina ja ryppyisinä sankareina. En halua jäädä vahingossakaan jälkeen, koska sitten voisin kadottaa Tinon ja siitä tulisi mun elämän päälaelleen kääntävä katastrofi. En mä sitä pelkää, mutta en halua ottaa riskejä. Tino on jotain niin suurta ja tärkeää, että sen menettämisestä en ikinä uhkapelaa. Haluan kokea kaikki elämän ilot, surut, kolhut, paskat päivät, raivonpurkaukset, pakahduttavan onnen, sekopäisen riemun – siis ihan kaiken. Tino on se ihminen, jonka kanssa mä haluan elää läpi kaiken sen. Muut sanoo meidän olevan vielä liian nuoria tietämään näistä asioista, mutta kun Tino katsoo mua meidän pienen, kiikkerän keittiöpöydän ylitse ja sen vihreät silmät säkenöi, mä tiedän, että ne on väärässä. Ne ei ehkä tiedä omasta elämästään paljon paskaakaan, mutta me tiedetään edes jotain, sen tärkeimmän. Eikä muusta tarvitse kantaa huolta, paitsi niistä jutuista, joita en saa karistettua, vaikka kuinka yritän.
When oblivion is calling out your name
You always take it further than I ever can
Tino ei kanna huolta asioista kuten mä. En voi sille mitään, mutta kyllä elämässä on yhtä ja toista, mikä ei anna rauhaa, jota täytyy murehtia ja jauhaa. Edes Tinon paljas, lämmin keho mun ympärillä ei paranna mua siitä ahdistuksesta, johon sairastuin teininä enkä koskaan parantunut ennalleni. Olen stressimonsteri, jolta Tino pahimpina viikkoina piilottaa kahvinpurut ja joka kiemurtelee öisin niin, että putoaa sängystä. Aina on kuitenkin Tino, joka silittää, rauhoittaa ja purkaa paineita taitavin kosketuksin, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle, mutta se onkin aina ollut parempi unohtamaan ja jättämään asiat omaan arvoonsa. Osaisinpa mäkin. On Tinollakin huonot päivänsä, jolloin se ravaa levottomasti ympäriinsä, raivoaa koko maailmaa ja mököttää. Paras tapa on antaa Tino päästää kaikki paha ulos omalla tahdilla. Lopulta se tulee takaisin, pyytää päästä kainaloon ja sanoo rakastavansa. Suukottelen sen tyynnyksiin ja sanon, että kaikki on hyvin. Me hymyillään toisillemme, ja kohta jo lentää läppä, onnellinen nauru ja me keksitään jotakin älytöntä.
Juna heilahtaa ja Tino avaa ynähtäen silmänsä. Elämä syttyy sen silmiin ja kasvot nuorenevat sekunnissa sen viisi vuotta. Se löytää mun katseellaan ja voisin lyyhistyä onnesta, kun näen Tinon katsovan mua tuolla tavalla. Ketään muuta se ei ikinä katso samalla tavalla kuin mua.
”Jätkä tuijottaa”, se mutisee ja mä virnistän. ”Pitäisikö huolestua?”
”Tässä mietin, että miltähän mahdat näyttää vanhana kurppana”, tuumailen poikaystävälleni, joka nauraa ja herää kokonaan.
”On sullakin fantasiat”, Tino tuhahtaa ja tyrkkään sitä, vaikka nauran jo itsekin. ”Joko ollaan Jyväskylässä?”
”Neljäkymmentä minuuttia”, vastaan ja Tino lysähtää takaisin penkkiinsä. ”Miltä tuntuu mennä kotiin?”
”Ihan sairaan oudolta”, Tino sanoo ja musta tuntuu tismalleen samalta. ”Niinku, kun on asunut siellä melkein koko elämänsä, mutta nyt sinne tulee vaan käymään eikä se tunnu enää samalta. Se ei ole enää se sama koti, vaikka silti on, koska porukat on siellä. Ihan hämärää.”
”Mutta silti koti”, muistutan. Tino kohauttaa olkiaan. Mun uteliaisuus herää. ”Eikö sitten ole?”
”No on, mutta eri tavalla. Se on lapsuudenkoti. Mun koti on nykyään se meidän piskuinen kaksio, missä asun sun kanssa”, Tino sanoo ja sen silmät menee sirrilleen, kun se hymyilee niin leveästi. Päädyn halaamaan sitä eli oikeastaan kaatumaan sen syliin ja Tino pitelee mua hykerrellen.
”Kai mulla on niissä sun vanhusmielikuvissa isot kakkulat ja istun kiikkustuolissa viltti sylissä? Oon aina halunnut olla sellainen perinteinen höppänäpappa”, Tino sanoo ja mä oon tikahtua sitä vasten, kun nauran niin kovaa.
”Sä voit olla mitä sä ikinä haluat”, kerron rauhoituttuani ja hyväilen sen leukaa. ”Kunhan oot mun kanssa.”
”Kyllähän jonkun pitää auttaa mut siitä kiikkustuolista ylöskin”, Tino vastaa kujeileva pilke kauniissa vaaleankeväänvihreissä silmissään.
”Mielelläni”, hymähdän ja saan palkinnoksi suudelman, syvän ja rakastavan ja upotan sormeni tuttuun tapaan sen ylikasvaneisiin hiuksiin ja rakastan takaisin, nyt nuorena ja vahvana, ja toivon mukaan myös vanhana ja ryppyisenä, jolloin ikävätkään asiat eivät enää painaisi mieltä.