Kirjoittaja Aihe: Supernatural: Mitä jäljelle jää, K-11, LW12, spoilaa 8.kautta  (Luettu 2604 kertaa)

Frederica

  • ***
  • Viestejä: 1 147
Kirjoittaja: Frederica
Ikäraja: K-11
Fandom: Supernatural
Varoitukset: Spoilerivaroitus! AUloppu 8. kaudelle, eli jos sitä ei ole nähnyt, on vaarassa spoilaantua.
Vastuuvapaus: En omista sarjaa, enkä paikkoja, enkä hahmoja, enkä saa tästä rahaa. Olavi Uusivirta on kynäillyt lyriikat, jotka sain haasteesta, enkä omista niitäkään.
A/N: Osallistuu LW12sta, ja on ensimmäinen tekstini tästä fandomista. Kiitän lyrikoista, niistä oli mukava kirjoittaa. :>


Mitä jäljelle jää


Impala hurisi ja nieli kilometrejä. Dean painoi kaasua, mittari kipusi ylemmäs, ylemmäs, ylemmäs. Renkaat pysyivät asvaltissa ja kädet käsittelivät rattia tottunein liikkein, vaikka osa hänestä halusi päästää irti seuraavassa mutkassa.

Kulta pyörähtäisi katon kautta ympäri, kolme, neljä, kuusi kertaa, Dean iskeytyisi tuulilasista läpi. Se sattuisi, mutta häneen oli sattunut pahemmin. Bensaa vuotaisi, kivikko naarmuttaisi tankkia, ihan varmasti. Ja kun takakontti oli täynnä kaikkea, liekit syttyisivät, hitto, jotain räjähtäisi. Se ei olisi hyvä kuolema, sankarillinen kuolema tai jotain muuta ylevää paskaa, mutta...

– Dean, Castielin ääni särähti takapenkiltä.

Dean ei sanonut mitään, ei katsonut Casia. Metsästäjän alaleuka nytkähti, kasvojen poikki kulki väreitä kuin hyökyaaltoja.

– Dean, jos yrität jotain, minä pelastan sinut.

– Saamari, Cas! Dean ärähti ja tuulilasi näytti huuruiselta.

– Olen pahoillani, Dean, Cas sanoi.

Dean käänsi päätään. Castiel istui takapenkillä ja enkelin kasvoilla oli kärsivä ilme.

– Hitot olet, Castiel. Olisit hakenut hänet takaisin, Dean sanoi. – Olisit hakenut hänet takaisin. Dean iski rattia oikealla kädellään. – Hae hänet takaisin!

– Ruumiin ja vastahakoisen sielun yhdistäminen on hyvin vaikeaa, Castiel sanoi. – Eikä meillä enää ole ruumista.

– Älä yritä, sinä nostit hänet kuilusta ilman sielua, voit ihan hyvin hakea hänet taivaasta ja tehdä hänelle ruumiin, minulla on hänen tuhkansa. Sinä toit minutkin takaisin ja minun ruumiini oli tuhkana, Dean sanoi, eikä nähnyt enää tuulilasista läpi.

Perhanan sade.

Hän ei käynnistänyt pyyhkijöitä.

– Dean, Sam valitsi tämän, Castiel sanoi. – Hän oli yhä Luciferin astia. Sen piti aina olla hän, joka sulkee Helvetin portit. Jumala--

– Jos sanot ne tutkimattomat tiet, niin seivästän sinut omalla terälläsi.

Castiel siristi silmiään ja huokasi. – Dean. Sam--

– Älä sano hänen nimeään, Dean ärähti. – Jollet hae häntä takaisin, sinusta ei ole mitään hyötyä.

– Jokainen kuolee joskus, Cas sanoi pehmeästi. – Ei kuolemisessa ole mitään pahaa.

Dean painoi jarrun pohjaan, Impala nytkähti ja pysähtyi. Dean avasi oven, astui ulos ja kiskaisi takaoven auki. Hän repi Castielin ulos ja painoi miehen konepeltiä vasten.

– Sen piti olla minä, Dean huusi ja ravisteli Casia. – Cas, hemmetti, sen piti olla minä! Minun kuuluu kuolla ja Samin kuuluu elää. Ei näin, ei sen kuulu mennä näin.

Castiel katseli Deanin tuskasta vääntyneitä kasvoja. Hän oli kuullut Deanin huutavan kivusta, rukoilevan ja pyytävän, mutta hän ei ollut ikinä kuullut yhtä murtunutta ääntä kuin sillä hetkellä, kun Sam oli lakannut olemasta tässä ajassa ja paikassa. Dean oli kiljunut Casia apuun, hakannut pikkuveljensä rintakehän mustelmille yrittäessään pitää sammunutta koneistoa käynnissä.

Kun Samin ruumis oli poltettu, Dean oli vain tuijottanut liekkejä. Castiel oli seissyt näkymättömissä, sillä Dean oli halunnut tehdä sen yksin. Castiel ei voinut jättää häntä yksin, ei hautaamaan Samia, ei ajamaan tai metsästämään.

Ei yksin. Ei enää koskaan.

– Sinä tiedät, että tämä oli hänen valintansa. Sinä sanoit, ettet tee sopimusta, ettet käy kauppaa hänen sielustaan, kun sytytit hänen kuorensa, Castiel sanoi, ja Dean tiukensi otettaan.

– Kuuntelitko sinä, perhana!

– Olen jumalallinen olento, kuulen sinut aina, Dean.

– Kenen kanssa minä kävisin kauppaa, Cas? Demonit on lukittu helvettiin ja maan päällä on perhana rauha. Deanin alaleuka väpätti, tärisevien sormien ote Castielista löystyi. Sade rummutti Deanin luita, peitti näkökentän.

Castiel katseli pilvetöntä, sinistä taivasta. Ensimmäistä kertaa Luciferin lankeemuksen jälkeen Castiel tunsi maankuorten liikkuvan demonilinjoista vapaana. Ihmiskunnalla oli mahdollisuus rakentaa uudenlainen tulevaisuus. Pimeys oli työnnetty syvälle varjoihin. Kiirastulisyntyisiä petoja kulki yhä maanpäällä ja ihmissydämet olivat yhä alttiita kompuroimaan, mutta tämän oli jonkin uuden aamunkoitto.

Ihmissieluissa oli muisto puutarhasta ja sen kauneudesta. Virheettömyydestä. Nyt he voisivat vaalia ja viljellä sitä muistoa, tehdä siitä elävän. Nyt, nyt, nyt, tässä ja nyt oli mahdollisuus luoda kaiku ajattomuudesta. Taivas oli vajonnut omaan pimeyteensä ja nyt sekin oli parannettu. Jäljellä olevat enkelit toimisivat taas paimenina ja varjelijoina, opastajina.

– Dean, et näe sitä nyt, mutta Taivas on sinulle velkaa, Castiel puristi Deanin kättä.

– Antakaa hänet sitten takaisin.

Castiel hymyili lempeästi ja ravisti päätään. Dean vajosi polvilleen. Castiel laski kätensä metsästäjän vapisevalle selälle.


Dean nukkui Impalan etupenkillä. Hän oli pysäköinyt auton viidenkymmenen kilometrin päähän Kirjeiden miesten bunkkerista. Castiel tiesi, ettei Dean halunnut vielä palata sinne. Kaikissa kirjoissa oli Samin sormenjäljet.

Enkeli seisoi Impalan ulkopuolella, katseli huurupilviä ikkunassa. Dean Winchester hengitti rauhattomasti, syyllisyys kalvoi hänen sisuksiaan. Voimattomuus söi häntä elävältä. Castiel oli päiviä puhunut, mutta Dean ei suostunut uskomaan eikä ymmärtämään. Castielin kädet lepäsivät takin taskussa, ele joka rauhoitti ihmisiä silloin kun heidän kätensä tärisivät.

– Olette tämän onnistumisen heille velkaa, Castiel sanoi ja loi tähtien täplittämään taivaaseen tiukan katseen.

Tuuli puhalsi metsätien läpi, lennätti lehtiä ja sai Jimmy Novakin takin lepattamaan.

Castiel ojensi kätensä Impalan ikkunasta läpi ja kosketti Deanin otsaa. Miehen hengitys hidastui, hidastui, h i d a s t u i

P
Y
S
Ä
H
T
Y
I


Dean heräsi siihen, kun joku koputti auton ikkunaa. Hän murahti ja avasi silmänsä, sormet puukon kahvan ympärillä.

Sam hymyili ja heilautti kättään. Dean oli kompastua jalkoihinsa rynnätessään ulos. Hän kietoi kätensä pitkän miehen ympärille.

– Sammy!

– Hei, Dean. Mitä nyt? Sam vastasi halaukseen kuin he olisivat nähneet viimeksi puoli tuntia sitten.

– Mitä hittoa? Dean kysyi. – Toiko Cas sinut takaisin?

– Mistä sinä puhut? Sam kurtisti kulmiaan.

– Sinä... Dean aloitti ja katsoi ympärilleen. Hän ei ollut enää syksyisellä metsätiellä. Ruoho oli hyvin hoidettua, Impala oli kivetyllä pihatiellä. Kullan nokka osoitti omakotitaloa kohti.

Dean tunsi ilmeensä jähmettyvän.

– Mitä nyt? Sam kysyi.

– Ei mitään, Dean mumisi ja venytti kasvoilleen hymyn. Sydän takoi kurkussa. Hän nielaisi ja avasi suunsa, mutta sanat eivät tulleet.

Pihaan juoksi haukkuva koira, ja Sam kyykistyi tervehtimään sitä. Dean veti käden kasvojensa poikki ja mumisi: – Cas, enkeliradion olisi parempi olla päällä. Olenko minä Taivaassa?

Dean kohotti kulmiaan ja vilkaisi ympärilleen. Ei Castielia. Mutta koiran perässä pihaan hölkkäsi vastaus. Jess, ilman palovammoja ja kevyt hymy kasvoillaan heti kun hän näki Samin. Ja Sam, Sammyn koko olemus muuttui, kun hän näki Jessican.

– Hitto, Cas, Dean henkäisi.

– Dean, niinhän se oli, Jess kysyi ja kun Dean nyökkäsi, nainen kietoi kätensä hänen ympärilleen. – Ihana nähdä sinut, Sam puhuu sinusta aina.

Dean hymyili. – Jess.

– Jääthän päivälliselle?

Sam nyökkäsi Jessin takana.

– Tietysti. Mahtavaa.

– Oletan, että aikeesi veljeni suhteen ovat kunnialliset, Dean sanoi. Hän söi toista lautasellista Jessin tekemään pekaanipiirakkaa.

Jess madalsi ääntään kuin salaliittolainen. – Aikeeni ovat täysin kunniattomat ja häpeälliset, sen voin taata.

Dean nauroi. – Sitten sovit yhteen veljeni kanssa.

– Hei, sinun pitää tulla huomenna käymään äidin ja isän luona, Sam sanoi, ihan huolettomasta, ja Dean veti muruja väärään kurkkuun.

– Haetan sinulle vettä, tulehan, Sam nousi pöydästä. Dean seurasi.

Dean joi veden ja katseli isosta keittiön ikkunasta ulos. Ilta näytti lempeältä. Sam heijastui ikkunaa vasten.

– Kuule Sammy... Minun täytyy lähteä vähäksi aikaa.

Sam nojasi tiskiallasta vasten ja risti käsivartensa. – Jotain metsästettävää?

– Joo, Dean sanoi.

– Tarvitsetko apua?

Dean katseli ulos, veti värisevän henkäyksen. – En tarvitse.

– Oletko varma? Sam astui lähemmäs.

Dean kääntyi ympäri. – Olen. Minä hoidan tämän ja tulen sitten pidemmäksi aikaa käymään, okei.

Sam nyökkäsi. – Voimme käydä sitten Bobbyn luona.

Dean nielaisi, ja virnisti. – Sinulla on ihan riittävästi puuhaa tuossa tytössäsi siihen asti, että palaan.

– Hän on mahtava, eikö olekin?

– Paras, Dean sanoi.

Sam päästi ilman purkautumaan keuhkoistaan, hän oli jännittänyt Deanin mielipidettä. Hän kietoi Deanin karhumaiseen halaukseen, ja Dean rutisti lujaa takaisin. Kun he nojautuivat taaksepäin toisistaan, Dean rykäisi pari kertaa.

He kävelivät eteiseen. Sam vannotti Deania soittamaan, jos tulisi ongelmia. Dean lupasi soittaa.

– Olkaa kiltisti sillä aikaa kun olen poissa, Dean sanoi. – Ja sinä, Dean osoitti Jessia, – pidä tuo poissa vaikeuksista.

Jess nyökkäsi ja antoi Deanille läksiäisrutistuksen. Dean katsoi Sammya viimeisen kerran, heilautti kättään ja käänsi selkänsä omakotitalon eteiselle. Hän käveli pimenevälle pihalle, ruoho kahisi jaloissa ja ilmassa leijuivat läheisen metsän ja talon takana olevan puutarhan tuoksut.

– Cas, Dean kutsui.

– Olen tässä, Cas sanoi, ja hän seisoi Deanin vieressä.

– Hän ei muista kaikkea. Hän ei tiedä miten kuoli, eihän.

– Ei, Cas sanoi. – Tämä on hänen palkkionsa, hän saa täällä sen elämän, jota hänellä ei ollut. Hän metsästi kanssasi, mutta Jess ei kuollut.

– Onko hän oikeasti onnellinen? Te ette ole sörkkineet hänen aivojaan muusiksi tai jotain?

– Tämä on se elämä, jonka hän ansaitsi. Sielut unohtavat täällä kärsimyksen, ja siksi Sam ei muista miten kuoli. Tai että Jess kuoli. Täällä he ovat olleet yhdessä aina. Tämä ei ole muisto, Dean, tämä on Samin puutarha ja me annoimme sen kasvaa omanlaisekseen.

– Entä äiti ja isä?

– Yhdessä täällä, äitisi odotti häntä koko ajan, ihan niin kuin Jess odotti Samia. Heille tämä on ollut mahdollisuus tutustua Samiin, tulla sellaisiksi kuin mitä he ovat aina halunneet olla. Ja kun sinä tulet tänne, sama tapahtuu sinulle.

– Kaikki hyvää ja mahdollisuus valita?

– Niin, Castiel sanoi. – Taivas on nykyään laajempi kuin ennen. Jokainen täällä oleva on kuin oksa ja kaikki oksat lomittuvat yhteen puuksi. Täällä ei ole enää lukemattomia muistoja, täällä on puutarhoja, jotka yhdistyvät yhdeksi paikaksi. Taivas on rakentumassa sellaiseksi kuin se tarkoitettiin, nyt kun se on taas vapaa.

– Kivat teille, Dean mutisi.

– Kiitos siitä kuuluu teille, Castiel sanoi.

Valo taivaalla väheni ja Taivaan tuhannen tähdet tuikkivat pimeyden läpi.

– Mietin vain, että entä jos kukaan ei odota minua tänne, Dean sanoi. – Samilla on Jess ja hän ei...

– Sinua odottaa täällä aina joku. Castiel tarttui Deanin käteen. – Aina.

He olivat hetken hiljaa.

– Sam. Sam tarvitsee sinua aina, Castiel sanoi.

– Jeah, Dean sanoi, ja taputti Casin selkää. – Mennään takaisin. En minä tännekään voi jäädä, vai mitä?

– Et, Cas sanoi. – Et vielä.


Dean avasi silmänsä. Hän haukkoi henkeä sisäänsä. Castiel piteli kättään hänen rintaansa vasten ja hengitys tasoittui. Enkeli istui pelkääjän paikalla ja katseli Deania liian sinisillä silmillään. Dean käänsi katseensa sivuun, veti ilmaa sisäänsä pitkin vedoin ja painoi tärisevät kätensä rattia vasten.

Castiel hymyili helpottuneena. Hän oli pelännyt, ettei saisi tuotua Deania takaisin. Hän ei saanut viedä ihmisiä Taivaaseen ja takaisin, Dean olisi voinut jäädä jonnekin matkan varrelle, mutta tämän Taivas oli ollut heille velkaa. Tämän käynnin.

– Okei, Cas, Helvetti on ehkä lukittu, mutta täällä on kaikenlaista muuta inhaa. Ensin haetaan syötävää ja sitten selataan lehtiä. Meillä on ihmisiä pelastettavana. Bunkkerin jääkaapissa on vielä tarvikkeita.

– Minä en syö.

– Et tietenkään, mutta on sinulla makuaisti, joten voit nauttia ruuasta. Siellä on ihan oikea keittiö, ei mitään keittolevyjä.

Castiel hymyili. – Mennään sitten.

Impala hurahti käyntiin. Dean ohjasi kultansa hiekalta mustalle tielle. Cas näpräsi radiota, kunnes Dean näpäytti hänen sormensa pois ja pani Kansasin soimaan.

– Kuski valitsee musiikin.


*

Olavi Uusivirta - Tiet etäisyyksiin

Tiet etäisyyksiin vie;
Varjoista valtatien;
Katuja kahlaavat, jalkamme kastuu, tätäkö se on kun rakastuu?;
Tukka putkella sinne ja takaisin;

Tie, minut vie, missä musiikki sai meidät sekaisin onnesta;
Pois, jonnekkin pois;
Läpi autio pihojen, läpi tämän betoni yön sydämmesi lyö;
Jotain suurta ja villiä täytyy tapahtua, ua ua;
Se mitä meistä jää on rautaiset hampaat!

Tiet etäisyyksiin saa;
Rohkeimmat johdattaa;
Siunattu hulluus suonissani juoksee, joku mua kutsuu luokseen;
Suorinta reittiä sinne ja takaisin;

Tie, minut vie, missä musiikki sai meidät sekaisin onnesta;
Pois, jonnekkin pois;
Läpi autio pihojen, läpi tämän betoni yön;
Sun sydämmesi lyö;
Jotain suurta ja villiä täytyy tapahtua, ua ua;
Se mitä meistä jää on kultaiset hampaat!

Matala taivas armaan huutaa hiljaisuutta;
Märkä asfaltti ei liiku mutta tie, minut vie, missä musiikki sai meidät sekaisin onnesta;
Tie, sinut vie;
Mitä suonissa juoksee on puhdasta kaipuuta pois (pois, pois...);
Tie, minut vie, missä musiikki sai meidät sekaisin onnesta;
Pois, jonnekkin pois;
Läpi autio pihojen, läpi tämän betoni yön;
Sun sydämmesi lyö;
Jotain suurta ja villiä täytyy tapahtua, ua ua;
Se mitä meistä jää on rautaiset hampaat ja tiet etäisyyksiin...;
Tiet etäisyyksiin.


« Viimeksi muokattu: 19.02.2015 20:28:18 kirjoittanut Beyond »
wooooop
Ava: Ingrid

Violetu

  • Draamaprinssi
  • ***
  • Viestejä: 6 200
Awww. Ihanaa. Juuri näin sen olisi ollut hyvä päättyä.
Tästä tuli hyvä mieli. Ihana Cas joka pitää Deanista huolta, Sam, jolla on kaikki hyvin...
Hauska ratkaisu puhua Impalasta "kultana", en ole varma onko just tuota sanaa tullut ennen tässä yhteydessä vastaan. :D

Lainaus
– Sinua odottaa täällä aina joku. Castiel tarttui Deanin käteen. – Aina.
He olivat hetken hiljaa.
– Sam. Sam tarvitsee sinua aina, Castiel sanoi.

Hetken ajan olin jotenkin ihan varma, että Cas puhui itsestään, mutta eihän se kyllä oikein olisi järkeen käynyt.

Cas oli koko ficissä jotenkin ihanan itsensä, ei ehkä paljon puhunut, mutta oli niin hemmetin läsnä koko ajan. Ja teki kaikkensa Deanin takia, oih ;__;

Loppu kasasi hienosti supernaturalin, olit saanut ympyrän kauniisti suljettua, ja sitten vielä mielikuva siitä, miten Carry on My Wayward Son kajahtaa kaiuttimista, ah ihanuutta.

Nautin hyvin paljon lukukokemuksesta, kaunis kiitos ^^

~Violet

I am enough.
.

Zarroc

  • Epäilyttävä hirviö
  • ***
  • Viestejä: 1 376
Tämä oli ensimmäinen Supernaturaliin liittyvä ficci jonka luen. Enkä olisi varmastikaan valinnut tätä ellen olisi kiinnittänyt huomiota kirjoittajaan 8'D tosiaan, kommenttikampanjasta iltaa.

Ensinnäkin, ohi tämän tekstin ja kaiken, pidän ihan älyttömästi tavastasi kirjoittaa. Se tempaisee minut aina mukaansa. En ole itse asiassa katsonut Supernaturalia kuin öö.. kaksi kautta, mutta minulle ei ole mitään väliä spoilereilla, koska en sitä niinkään seuraa. En ole siis ikinä tavannut henkilökohtaisesti Castielia, joten en voi sanoa oliko hahmo oma itsensä vai ei, mutta tässä ficissä esiintyvästä enkelistä pidin kyllä kovasti. Hän vaikutti olevan niin kovin läsnä ja aina Deanin luona, vaikka Dean oli ihan hajalla.

En edes tiedä mitä sanoa tästä, tämä oli hieno teksti, repliikit olivat sujuvia ja Deankin kasasi itsensä hyvin lopussa. Impalan sanominen kullaksi oli minustakin hieman huvittavaa, mutta kävi oikein hyvin tähän. Autot ovat vähän rakkaus, joten oikein kiva ^^
Eipä minulla muuta, kiitokset tästä lukukokemuksesta!

~ Zar

Sinä olet minun elämäni valo jonka takana on pimeys
Avasta kiitokset Ingridille & bannerista Vaniljelle.

Frederica

  • ***
  • Viestejä: 1 147
Violetu: Awww, kiitos ihanasta kommentistasi! :-* Mahtava kuulla, että tässä tuli tuollainen ympyrän sulkeutumisen tunne ja että hahmot toimivat ja tuli iloinen mieli. Tuo Imapalan kullaksi kutsuminen tuli ihan siitä, kun Dean puhuessaan hellittelee sitä, niin halusin sen mukaan. :'D  Ihanaa, että jätit suloisen kommentin. Kaunis kiitos siitä. :-*

Zarroc: Mukavaa, että lähdit lukemaan spoilereita pelkäämättä. Olen kyllä todella imarreltu kehuistasi ja siitä, että tyylini on noinkin tenhoava, oho. Kiitos piristävästä ja ilahduttavasta kommentistasi! :-* Todella mukava, että tuo Castielin läsnäolo välittyi, ja että dialogi (ja kaikki muukin) oli toimivaa.
Lainaus
Autot ovat vähän rakkaus, joten oikein kiva ^^

^ totta ;D
Kiitos hirrrrrmusti kommentoinnista. :-*
wooooop
Ava: Ingrid

Kuurankukka

  • Onnenhileet
  • ***
  • Viestejä: 864
  • T'hy'la
Merkkasin ficin itselleni muistiin heti sen ilmestymisen jälkeen, ja löydin vihdoinkin sopivan ajan lukea se vielä ihan ajatuksella läpi. Olen lukenut niin paljon SPN-ficcejä parin päivän aikana, että fiilis oli tismalleen oikea. Ja no, tulihan tätä lukiessa kyyneleet silmiin, mitä minulle ei yleensä edes tapahdu ficcien kanssa. Onnistuit oikeasti hurjan hyvin fandomkokeilussasi, kirjoita ihmeessä mitä tahansa lisää ja tulen kyllä lukemaan. Sinulla oli varma, tuttu mutta samalla myös hyvin omanlainen ote hahmoihin. Vaikka ficci itketti, loppufiilis joka tästä jäi oli kuitenkin pohjimmiltaan lohdullinen ja haikea, ihan kuin ficissä esitelty taivaskin. Käsittelit Deania aika lempeästi, mutta säilytit silti olennaisen osan hahmosta; oli hyvin tyypillistä Deania laittaa oma kuolema Samin kuoleman edelle ja raivota epätoivosaan ja ahdistuksessaan.

Ficistä näkyi kivasti sama, minkä sarjastakin löytää, eli se, kuinka paljon Castiel Deanista välittää. Tässä tapauksessa taustalla ei kuitenkaan ollut mitään seksuaalista, Cas tahtoi vain pitää Deanin turvassa Deanilta itseltään, lohduttaa ja auttaa tätä, vaikka sitten sääntöjä rikkomalla. Ficci toimi aivan loistavasti ilman paritusmerkintääkin, vaikka tottakai Cas oli juuri se, joka Deanin sitten pelasti. Ehkä Cas olisi myös odottamassa Deanin omassa paratiisissa.

Minusta tämä oli myös erinomainen LW-ficci. Käytit Uusivirran biisiä hienosti, ainakin minä tavoitin biisin perimmäisen olemuksen myös ficistä. Tiet etäisyyksiin sopi tähän ja koko Deanin hahmoon kuin nenä päähän, vaikka ficci vähän biisiä angstisempi olikin. Tästä löytyi silti se epätoivoinen ajaminen, Deanin turvasatama, Impala; yritän tässä lähinnä sanoa, että ficciin oli helppo päästä sisälle sillä alku oli hyvin uskottava kaikessa surullisuudessaankin. Ihastuin kovasti ideaasi jokaisen omasta puutarhasta, se ei ollut kristillisen tai fandominkaan mukainen, vaan juuri omanlaisensa. Casin välittämisen lisäksi tässä näkyi toki hyvin myös se, kuinka läheisiä myös Dean ja Sam ovat toisilleen.

Kokonaisuudessaan ficci oli juuri niin sydäntäsärkevä kuin itse sarjan kipeimmät jaksotkin, mutta samalla se oli kovin lohdullinen ja lähestulkoon suloinen. Onneksi kaikki päättyi lopulta hyvin! Kirjoitustapasi on usein rauhallinen, mutta samalla myös tasainen ja jämpti, ja onnistut aina mahduttamaan tarinaan myös ne hienot yksityiskohdat. Tykkäsin ihan erityisesti ainakin näistä kahdesta:
Lainaus
kasvojen poikki kulki väreitä kuin hyökyaaltoja.
Lainaus
Olen jumalallinen olento, kuulen sinut aina, Dean.

Minusta tämä olisi voinut aivan yhtä hyvin toimia 5. kauden päätöksenä, mutta olipa minkä kauden päätösjakson AU hyvänsä, tykkäsin tästä kovasti. Melko nopeasti Dean oli valmis palaamaan takaisin bunkkeriin ja jättämään veljen taakseen  ja jatkamaan normaalia metsästäjän elämää Casin kanssa, mutta tääkin on vain mielipidejuttu, eikä mikään heikkous ficissä. Kiitos kovasti kun kirjoitit näin hienon ficin :-*
Einmal ist keinmal


Frederica

  • ***
  • Viestejä: 1 147
Kuurankukka: Todella iso kiitos kommentistasi! <3 Mahtavaa, että hahmot ja biisin käyttö ovat sinusta onnistuneet. :> En tiedä mitä sanoa, kun olet analysoinut kirjoitustapaani; oon oikeasti tosi otettu. Oot kirjoittanut aivan ihanan kommentin, kiitos siitä. <3
wooooop
Ava: Ingrid