Nykyisyyden valo (S • Juuson hyvästit häpeälle • shotti)

[Waulish]

S

FinFanFun1000 sanalla 382. vaivaantuneisuus
Originaalikiipeily sanalla 132. hauras
Sana/kuva/lause10 #2 lauseella ja kun käännyin vielä katsomaan taakseni pimeään, oli vain yksi todettava asia: vihdoin se oli ohi

Huhhuh. Minulla on kauhea kiire, koska kymppihaasteen deadline on huomenna ja olen härkäpäisesti päättänyt, että minähän hitto vie saan lausepakettini paketoitua, koska sain Parrisilta siihen niin inspiroivat ja kauniit inspismuruset (kiitos ), että haluan hyödyntää niistä jokaisen. Tämän tekstin myötä paketti on vihdoin kääreissään!

Teksti kuuluu Varauksia ja purkauksia -teekkariromantiikkasarjaan ja sijoittuu Juuson toiseen lukiovuoteen, mutta sen pitäisi olla pääpiirteittäin ymmärrettävissä myös ilman aiempaa hahmotuntemusta, koska se pohjautuu pitkälti itsereflektioon ja sisäiseen kasvutarinaan. Tämä tarina on aika paljas ja hauras. Yritin pitää sen aitona, maanläheisenä ja kivuliaankin avoimena, ja toivottavasti onnistuin edes jossain määrin, sillä tämä on yksi niistä tarinoista, jotka on vain pakko kertoa. Juuson matkaa seuranneet ovat saattaneet panna merkille sen kontrastin, joka vallitsee yläasteikäisen ja yliopistoikäisen Juuson välillä, ja tämä tarina avaakin sitä, miten häpeän höykyttämästä pojasta kasvaa lopulta nuori mies, joka ei halua (eikä oikeastaan enää osaakaan) kuluttaa hetkeäkään itsensä ja olemassaolonsa häpeämiseen. Juuson matka ei tietenkään pääty tähän, vaan edessä on vielä monta kohtaamista menneisyyden mörköjen kanssa, mutta näkisin tämän silti eräänlaisena uuden ajanjakson alkuna, käännekohtana Juuson elämässä.

Lämmin kiitos, jos luet! ♥ Kaikenlaiset kommentitkin ovat aina mitä lämpimimmin tervetulleita.

≋

Kylpyhuoneessa on kokovartalopeili, jonka eteen Juuso astelee perjantaisena iltapäivänä kodin humistessa hiljaisuutta. Hän lukitsee oven takanaan, vaikka tietääkin vanhempiensa istuvan iltaa ystäväpariskunnan luona todennäköisesti vielä useamman tunnin. Oikeastaan hän ei kai lukitsekaan ovea muilta ihmisiltä, vaan muulta maailmalta. Tuntuu turvallisemmalta sulkeutua ja suojautua, aivan kuin hän olisi tekemäisillään jotain häpeällistä. Sen ajatuksen Juuso kuitenkin ravistaa pois. Yksityistä, ei häpeällistä.

Juuso pysähtyy peilin eteen ja tuijottaa kuvajaistaan. Hän ei sytytä valoja, sillä pieni ikkuna korkealla katonrajassa päästää lävitseen juuri tarpeeksi keväistä luonnonvaloa. Juuso haluaa tuntea olevansa kotona, luonnollisessa ympäristössä ja tilassa, mahdollisimman kaukana yläasteen liikuntatunneista uimahallin kliinisenkirkkaassa valaistuksessa.

Hyvinä päivinä Juuso on aika kaukana niistä jo muutenkin, ja hyviä päiviä on onneksi aina vain enemmän. Juuson toinen lukiovuosi lähestyy loppuaan, ja paljon on tapahtunut kahdessa lukuvuodessa. Juusolla on kavereita, jopa yksi ystävä – ystävä, jota hän uskaltaa jo ansaitulla ylpeydellä kutsua hyväksi ystäväksi. Hän ei ole enää se outolintu, jota muutama koulun kingi kiusaa ja kaikki muut karsastavat. Hän uskaltaa puhua, hymyillä, jopa ottaa kontaktia ja tulla huomatuksi. Huomion herättäminen ei enää ole pahin painajainen, vaikka se vieläkin toisinaan tuntuu liian riskialttiilta ja nolostuttaa. Viime viikolla Juuso kompastui kengännauhoihinsa ja kapsahti polvilleen matkalla ruokalaan, ja sekunnin sadasosan sydämenpysähdyksen verran hän kuuli vahingoniloista röhönaurua takaansa ja tunsi potkun pakarassaan – kunnes hän tajusi, ettei kuullut eikä tuntenut yhtään mitään. Vahingoniloa ja pahantahtoisuutta mahtuu maailmaan aina, mutta eivät ne aina osu Juuson tielle, ja askel ja moka kerrallaan hän kai oppii sen.

Koulupäivät eivät enää ole lohdutonta ja loputonta selviytymistaistelua. Kun Juuso muistelee parin vuoden takaista aikaa, hän melkein hätääntyy, koska etäisyyden päästä hän ei tavoita sitä, miten selvisi siitä hädän ja ahdingon harmaasta alhosta, johon heräsi joka aamu uudestaan. Siksi Juuso yrittää olla muistelematta. Nykyään jossain siintää valoa, tulevaisuuden valoa, ja joskus se pilkahtaa aivan nenän edessä, niin kuin tänään Juuson lähtiessä kohti kotia iltapäivän viimeiseltä tunnilta. Kevätaurinko lämmitteli selkää, kun Juuso tarpoi pihan poikki kiireettömin askelin ja jutteli Mikon kanssa läksyistä ja siitä, jaksaisiko illalla lähteä juoksulenkille. Sellainen valo on oikeastaan nykyisyyden valoa, sitä kun kaikki on ihan hyvin tässä ja nyt.

Kaikki ei ole täydellisen hyvin, mutta Juusolle riittää enemmän kuin hyvin, jos kaikki on suurimman osan ajasta ihan hyvin. Siksi hän nyt seisoo kylpyhuoneessa kokovartalopeilin edessä itseään silmiin tuijottaen.

Päivän viimeisellä tunnilla – psykologian kurssilla – käsiteltiin oman itsensä hyväksymistä psykofyysisenä kokonaisuutena. Opettaja suositteli kokeilemaan harjoitusta, jossa ollaan peilin edessä, tarkastellaan omaa kuvajaista ja pyritään tiedostamaan ja hyväksymään se sellaisenaan. Kaikesta näkemästään ei tarvitse pitää, mutta se on kevyempi kantaa, jos sen hyväksyy tässä hetkessä. Juuso haluaa yrittää, juuri tänään kun kevään valo on nykyisyyden valoa. Hän tietää, että hänellä on vielä matkaa kuljettavanaan. Hän on jo melkein sinut sen kanssa, että hän on joskus sosiaalisesti kömpelö ja harrastaa tanssia, joka ei ehkä ole lukioikäisen pojan katu-uskottavin harrastus, mutta ulkonäkö on hänelle edelleen arka paikka. Siitä kaikki silloin yläasteella sai alkunsa: ulkoisesta erilaisuudesta, ikätovereita hitaammin kehittymisestä, vuosien turhauttavasta kurimuksesta jota murrosiäksikin kai kutsutaan.

Tänä päivänä seitsemäntoistavuotiaan Juuson kasvoilla on nuoren miehen epävarmuutta ja vakavuutta, jopa karkeaa keskeneräisyyttä. Se kai kuuluu asiaan. Hän ei ole valmis, ei ole vielä vuosiin. Suupieli nytkähtää, kun kevätvalo paljastaa leuasta muutaman haituvan. Juuson ei tarvitse ajaa partaa vielä edes viikoittain, mutta silloin tällöin hän sen kuitenkin tekee, ja siitä tulee jopa hassun miehekäs olo. Hän seuraa perässä, vaikkei hänellä ollut viiksiä vielä neljätoistavuotiaana niin kuin joillakuilla. Vähitellen kasvonpiirteetkin miehistyvät, leukalinja vahvistuu ja nenänselkä jykevöityy. Aataminomena erottuu jo selvästi. Juuso tietää, ettei hänestä koskaan kuoriudu Adonista, mutta ei hän oikeastaan sitä haluakaan. Hän haluaa vain olla mies, ihan tavallinen ja todellinen.

Tuntuu omituiselta hymyillä omalle peilikuvalle. Aluksi Juuso melkein hätkähtää virnettään, sillä ei se näytä aivan siltä, miltä hänestä tuntuu silloin, kun häntä hymyilyttää. Kun hän tovin tiirailee ja tirkistelee, hän saattaa kuitenkin nähdä itsessään sen taaperon ja pikkupojan, joka virnistelee valokuvissa leveästi koko kasvoillaan. Silmänurkat kipristyvät, kulmat kaartuvat levollisina. Juusosta tuntuu, että hän on ehkä liian pitkään piilotellut hymyjä, kätkenyt niitä kauluksiin. Hän muistaa vieläkin, miten kovasti yritti olla hymyilemättä perjantai-iltapäivisin, koska todellinen vapaus ja turva ei koskaan koittanut ennen kotiovea eikä siitä siis kannattanut iloita ennenaikaisesti. Ei saanut näyttää helpotusta, ei huojennusta. Joku olisi kuitenkin huomannut sen ja polkenut sen maahan.

Hymy hyytyy ikävien muistojen hyöyssä. Juuso nielaisee sen pois ja pyyhkäisee katseellaan alemmas, aina hyväntuulisten Muumipeikko-sukkien peittämiin varpaisiin asti. Juuso on ehkä vielä kaukana persoonallisesta tyylistä, mutta ei hänelle tuota ongelmia vetää jalkaansa Muumeja, jos ne piristävät. Yhdessä hänen rakkaimmista T-paidoistaan tanssahtelee Haisuli, ja ehkä vielä joskus hän pukee sen kouluunkin. Yläasteella häntä parjattiin halvoista, epämuodikkaista vaatteista, mutta nykyään hän käyttää jotain vieläkin halvempaa ja vieläkin vähemmän valtavirtamuodikasta: kotikutoisia villapaitoja. Tänään hänellä on yllään suorat farkut ja äidin neuloma harmaanvihreä villapaita. Se lämmitti juuri sopivasti aamulla, kun oli vielä pakkasta.

Käsi sormeilee villapaidan reunaa. Jalkaterät haeskelevat toisiaan kuin hermostuksissaan. Juuso tuijottaa peilikuvaansa, ja hetken hänestä tuntuu kuin hän olisi vieraassa vartalossa. Hän ei ole tottunut näkemään itseään kokonaisuutena, vaikka hän on kiusallisenkin tottunut tuijottelemaan polviaan tai sormiaan. Joskus hänellä on fyysisestikin etäinen ja omituinen olo, aivan kuin hän ei hallitsisi omaa kehoaan täysin. Jäsenet ovat kankeita ja touhuavat toisinaan ihan omiaan. Juuso ei halua edes kuvitella, millainen kömpelys hän olisi ilman urheiluharrastuksia. Kuluneen vuoden sisään hän on venähtänyt kymmenen senttiä, eikä henkinen mitta ole aivan pysynyt perässä. Mikäli pituusennusteeseen on uskominen, luvassa on vielä toiset kymmenen senttiä. Satakuusikymmentäsenttisenä viisitoistavuotiaana Juuson oli todella vaikea uskoa lääkärin lupauksia, mutta tässä hän nyt joka tapauksessa seisoo, ihan miehen mittaisena jo. Yksi taakka on kieltämättä pois harteilta.

Toista taakkaa Juuso kantaa kuitenkin yhä. Hän tietää, että hänen pitäisi kohdata sekin, sillä sitä on raskaampaa raahata kuin mitään muuta menneisyyden mörköä. Silti sormet epäröivät edelleen paidanhelman parissa. Sydän hyppelehtii kurkussa saakka, ja kämmenet tuntuvat yhtäkkiä hikisen nihkeiltä. Juuso tietää, että juuri siksi hänen pitäisi uskaltaa, mutta hän tietää myös, että juuri siksi uskaltaminen on niin vaikeaa.

Se on kevyempi kantaa, jos sen hyväksyy tässä hetkessä.

Lopulta Juuso sulkee silmänsä, kiskaisee villapaidan päänsä yli yhdellä nopealla vedolla ja antaa sen pudota lattialle. Farkkujen riisuminen käy vähemmän näppärästi, mutta käy kuitenkin, ja samaa matkaa lähtevät bokserit. Juuso potkii ne samaan myttyyn paidan kanssa, oikenee taas täyteen mittaansa ja vetää käsivartensa puskaan; se tuntuu niille ainoalta oikealta paikalta tässä hetkessä. Vasta sitten hän avaa silmänsä – nopeasti ja kokonaan niin, ettei aikeesta voi perääntyä.

Veri hyökyy poskille saman tien, kuin vanhasta tottumuksesta. Tuttu kuumotus kihelmöi iholla, ja Juuson tekee mieli vaihtaa asentoa ja katsoa jonnekin ihan muualle. Vaikka kylpyhuoneessa ei ole ketään muuta ja koko kotia asuttaa Juuson lisäksi tällä hetkellä vain hänen kaksi marsuaan, hänestä tuntuu tuskallisen paljaalta ja näkyvältä – melkein kuin maailmankaikkeudella olisi jokin kollektiivinen tietoisuus, joka tallettaisi hänet jokaista yksityiskohtaa myöten ja nauraisi hänelle. Nauraisi sitä samaa röhönaurua kuin ne koulun kingit, joiden suurinta hupia oli Juuson nöyryyttäminen.

Jotenkin kylpyhuone hämärtyy ja keväinen valo kaikkoaa. Juuso on taas uimahallin suihkutiloissa, liian paljaana ja suojattomana. Missään ei ole turvapaikkaa. Mieli laskelmoi alati, miten kannattaa liikkua ja sijoittua, jotta pysyy mahdollisimman piilossa ja poissa tieltä. Silti aina jokin menee vikaan. Aina joku nauraa, pilkkaa tai tönii. Mustelmia tai arpia ei ole ollut enää aikoihin, mutta Juuso saattaa silti nähdä niiden haamut tutuilla paikoillaan. Sinne ne kuuluvat.

Tunteet kuohauttavat palan kurkkuun, ja silmänurkissa kirvelee. Kaikkialla kehossa kuohuu hirvittävää häpeää, pettymystä, jopa suuttumusta, eikä Juuso ole varma, onko hän vihainen itselleen vai kiusaajilleen vai koko maailmalle. Hän pusertaa silmänsä kiinni, mutta liian myöhään, sillä kuumat kyyneleet karkaavat jo poskille. Juuso pyyhkii ne ranteeseensa raivoisasti, ravistaa päätään ja yrittää palata tähän paikkaan ja aikaan, pois uimahallin armottomuudesta. Hänestä tuntuu, ettei psykologianopettajan harjoituksen ole tarkoitus toimia ihan näin. Ei siinä ole mitään järkeä, että oman alastoman kehon katseleminen täysin turvallisessa ja suljetussa ympäristössä houkuttelee haamuja vuosien takaa.

Tai ehkä siinä on. Jos henkinenkin puoli on teettänyt työtä, fyysinen on kai aivan oma työmaansa. Kukaan ei aikuistu yhdessä yössä, eikä joku unohda koskaan. Juuso toivoo unohtavansa vielä jonain päivänä edes sen verran, että pystyy kohtaamaan alastomuutensa ilman häpeän hyökyä. Tavallaan hän uskookin unohtavansa tai ainakin hyväksyvänsä, samalla tavalla kuin hän on hiljalleen hyväksynyt seksuaalisuutensa. Hänen ei tarvitse alkaa ihastua vastakkaiseen sukupuoleen, vaikka hän sai kuulla homottelua koko yläasteen, eikä hänen tarvitse kehittyä samaan tahtiin kuin muut, vaikka hän oli niille muille yhtä kuin kolmen vuoden naurut. Nyt hänellä on jo normaali nuoren miehen vartalo, eikä hänellä ole mitään syytä hävetä. Hän haluaa heittää hyvästit häpeälle. Ja jos on olemassa maailmankaikkeuden kollektiivinen tietoisuus, se saa luvan tästä hetkestä lähtien tietää, että Juuso Hirvonen on hävennyt jo ihan tarpeeksi asioita, joille hän ei ole edes mahtanut mitään.

Hiljalleen tunteet tasaantuvat. Juuso halaa ja heijaa itseään, ja kun hän lopulta avaa silmänsä, hän pystyy katsomaan peiliin, katsomaan normaalia nuoren miehen vartaloa joka on vielä normaalin keskeneräinen. Juuso vakuuttaa itselleen, että juuri nyt kaikki on ihan hyvin ja hän on ansainnut sen suojan ja turvan, jonka nykyisyyden valo häneen valaa. Hän voisi mennä vaikka uimahalliin ilman, että valo sammuisi. Hän pärjäisi. Hänellä on vielä matkaa kuljettavanaan, mutta hän jaksaisi ja kulkisi ja pärjäisi.

Juuso pukee päälleen ja poistuu kylpyhuoneesta. Peili jää heijastamaan kaakeliseinää. Jäänteenä Juusosta ja tunnekuohusta on vain kaksi jalanpainaumaa pörrömatossa, josta ne pian kohoavat kadoksiin.

Mikko on lähettänyt viestin, jossa hän ehdottaa lenkillelähtöä än yy tee nyt. Juuso peukuttaa viestin ja vetää tuulitakin ylleen. Lähtiessään hän vilkaisee eteisen peiliin ja näyttää itselleenkin peukkua – ja heti perään kieltä.

Taivaalla aurinko sinnittelee kevään elinvoimalla, ja Juuso hymyilee koko olemuksellaan.

Juuri nyt kaikki on ihan hyvin.

[Felia]

Hyvää huomenta!

Oli heti näin aamutuimaan lukaistava jotain ja tää valikoitui tuolta sitten luettavaksi. Ja vau, olipas tämä kerrassaan mielenkiintoinen teksti! Herätti todella paljon ajatuksia.

Juuson ajatuksiin oli jollain tasolla helppo samaistua, koska onhan sitä itsekin tullut mietyttyä vaikka mitä omaan ulkonäköön ym. liittyen. Ja monestihan se vielä on niin, että itse tarkastelee itseään kriittisemmin kuin ulkopuoliset. Sitten kun siihen päälle tulee vielä mahdolliset kiusaamiset ja muut niin ei ihme, jos henkinen puolikin alkaa kärsiä tai ehkä oikeammin vääristyä. Itsensä kanssa sinuiksi tuleminen on varmasti pitkä prosessi ja menneisyyden huonojen kokemusten myötä sitä voi olla hankala muuttaa käsitystään ja näkemystään itsestä.

Tässä tuli kyllä ihanasti esille se, että Juuso on jo tehnyt paljon töitä, ja vaikka vielä niitä mörköjä taustalla onkin, niin hän on silti alkanut ymmärtää, että pitää tosiaan olla tyytyväinen juuri siihen hetkeen. Jokainen on yksilö ja menee eteenpäin, kehittyy, omaan tahtiinsa. Ja on tärkeää, että elämässä on niitä asioita, jotka saa olon hyväksi. Juuso on kyllä hieno persoona ja eritoten tuossa lopussa siltä tuli ihanan huoleton reaktio ennen lenkille lähtöä. Kyllä se elämä hymyilee, jos ei aina niin edes hetkittäin.

Hienosti olit kuvaillut Juuson kipuilut. Nuorena ei ole helppoa, mutta kasvutarinoita on niin monta kuin on ihmisiäkin. Askel kerrallaan sitä alkaa tosiaan nähdä enemmän sitä valoa.

Voi että... Tuntuu, että eihän tässä enää sanoja ole... Tää herätti tosiaan paljon ajatuksia. Lukiessa tätä tuli peilattua omiin kokemuksiin ja tosiaan, joitain tuttuja seikkoja tuolta Juuson ajatuksista pystyi havaitsemaan. Tää oli erittäin vaikuttava teksti! Tykkäsin hirmusen paljon!

Suuren suuret kiitokset ❤️

[hiddenben]

Kylläpäs tämä teksti veti pohdinnallaan hiljaiseksi. Tämä tuntui jotenkin hurjan ajankohtaiselta, tai olen viime aikoina itse pohtinut myös tällaisia asioita ja luin myös Antti Röngän Nocturno 21:07 -teoksen, jossa käsiteltiin häpeää. Eilen taas kirjoitin tajunnanvirtaa aloituksesta en muista, joka johdatteli miettimään, miksi aivot saavat itse valita, mitkä asiat ne muistavat ja mitä eivät - ja miksi se tekee niin. Suojellakseen? Opettaakseen? Auttaakseen eteenpäin? Jotenkin hassusti tämä teksti tuntui reflektoivan tuota harjoitusta, jonka eilen tein, tai ainakin osia siitä, ja sen takia tätä oli erityisen mielenkiintoista lukea

Sen lisäksi aihe on tuttu ja kivulias myös itselleni, ja varmaan aika monelle yläasteella omaa kehoaan miettineelle. Onnistut mielestäni tavoittamaan nuo kipuilut ja epävarmuuden hetket hyvin ja myös sen, miten vahvan jäljen ne nuoreen ihmisen jättävät. Pidin siitä, miten Juuson ajatukset kulkivat epämiellyttävistä hetkistä takaisin parempiin ja jälleen epämiellyttäviin. Ajatusten aaltoilu tuntui luonnolliselta ja siitä pystyi aistimaan tuon tahdon jättää hyvästit menneelle ja keskittyä nykyhetkeen ja tulevaan ja kaikkeen siihen, mikä on hyvin. On myös jotenkin sympaattista, että Juuso todella tarttuu tuohon psykologian opettajan tehtävänantoon ja toteuttaa sen rohkeasti ja tosissaan. Moni muu nuori, joka tuota harjoitusta kaipaisi, varmaan ohittaisi sen olankolautuksella, koska pelkäisi tehtävän suorittamisen lopputulosta. Siltäkin osin Juusosta välittyy tervehenkinen, hyvä kuva, koska hän lähtee kohtaamaan itsensä.

Pidin tekstin alusta valtavasti - ja oikeastaan myös lopusta. Tai no, pidän koko rakenteesta, jossa tuo alku ja loppu luovat raamit Juuson ajatuksille ja pohdinnalle. Etenkin alussa tunnelma tulee vahvasti iholle ja pidin oven lukitsemisen symboliikasta. Myös tuo ajatus, että luonnonvalo riittää ja se saa näyttää kehon sellaisena kuin on, on kaunis. Tila ja konkreettinen läsnäolo enemmän tai vähemmän unohtuvat tai jäävät vähintäänkin taka-alalle Juuson pohtiessa mennyttä ja tulevaa, mutta sitten lopussa kylpyhuoneeseen palataan jälleen ja etenkin tuo tunnekuohusta on vain kaksi jalanpainaumaa pörrömatossa, josta ne pian kohoavat kadoksiin oli erityisen onnistunut ja jäi mieleen Ja tuo aivan loppu oli tietenkin ihana! Se toi synkille, vaikkakin hyville sävyille hymyilyttävän lopetuksen ja lukijana jätän hyvillä mielin Juuson jatkamaan elämäänsä.

Todella onnistunut teksti, tätä oli ihana lukea! Kiitos ♥

[Vendela]

Olenpa iloinen, että huomasin tämän tekstin! Vaikka toki aihe ei mikään kevyt ja helppo olekaan.

Tosi hienostit olit käsitellyt näitä Juuson tuntieta ja tämä avasi ja selitti paljon tätä hahmoa. Olen iloinen, että Juuso on tehnyt tämän matkan itseensä, oppinut ja kehittynyt ja päässyt kaiken tämän jälkeen tosi pitkälle ♥ Kuten olen ennenkin sanonut, nämä hahmot ovat tulleet tosi läheisiksi ja heistä on todella mukava lukea! Joten hienoa, että tartuit tähänkin puoleen Juuson tarinaa. Tällä on aivan ehdottomasti paikkansa tässä sarjassa!

Onneksi Juuso sai olla rauhassa käydessään läpi näitä ajatuksiaan ja myös omaa kehoaan. Aika harva varmaan pystyy katsomaan alastonta itseään pelistä ihan tuosta noin vain, ja se on kurjaa. Mutta toivottavasti maailma ja ihmisten mielet muuttuvat positiivisempaan suuntaan, niin ettei itsestä tarvitse kokea häpeää.

Hieno teksti, kiitos tästä! Tämä herätti myös monenlaisia ajatuksia joita on hyvä pohtia vaikka viikonlopun vapaapäivinä

Vendela

[Waulish]

Tänne on tullut niin ihania, ilostuttavia ja kannustavia kommentteja! Tunnen vieläkin helpotusta niitä lukiessani, koska vaikka tämä teksti on itselleni erityisen merkityksellinen ja minun oli tärkeää saada se ulos itsestäni, tämä on myös yksi niistä tarinoista, joiden avoimuus ja paljaus tuntuu melkeinpä häpeälliseltä. Se on huvittavaa, koska koko tekstin teemahan on häpeästä irti pääseminen. Teidän kauniit sanat ovat kyllä valaneet minuun uskoa sen suhteen, että tämänkin tarinan on hyvä olla olemassa juuri tällaisenaan.

Felia, niinhän se todella usein on, että itse tarkastelee itseään huomattavasti kriittisemmin silmin kuin muut. Se aiheuttaa haasteita varmasti etenkin monelle nuorelle, varsinkin jos yhtälöön tosiaan ynnätään vielä koulukiusaamista tai muuta ikävää. Siinä on paljon kestettävää ja jaksettavaa. Ihanaa, että tästä tarinasta kuitenkin välittyi sinulle se, miten paljon Juuso on jo tehnyt töitä päästäkseen sinuiksi itsensä kanssa. Yrityksen puutteesta ei ole tosiaankaan kysymys, vaan Juuso on tässä jo hyvää vauhtia matkalla kohti valoisampia aikoja. Askel kerrallaan, niinpä juuri!

Olen tosi iloinen siitä, että teksti herätti ajatuksia ja sai peilaamaan Juuson matkaa myös omiin kokemuksiin. Se valaa minuun uskoa siitä, että olen ehkä onnistunut tavoittamaan tällä kirjoituksella jotain aitoa ja merkityksellistä. Kiitos ihanasta kommentista, joka herätti minussa ihanasti huojennusta ja hyvää mieltä heti julkaisua seuranneena aamuna!

hiddenben, kiva kuulla, että tämä teksti aiheineen tuntui sinusta ajankohtaiselta. Vaikuttaa siltä, että tämän julkaisu sattui juuri sopivaan saumaan, kun kerran olit juuri lukenut häpeää käsittelevän kirjan ja tehnyt tuollaisen kirjoitusharjoituksenkin! Kuulostaa mielenkiintoiselta ja hyödylliseltäkin harjoitukselta. Siinäpä vasta kysymys - miksi aivot pystyvät blokkaamaan jotkin muistot pois ja taas pitämään toiset! Ihminen on niin mahdottoman monimutkainen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Minäkin luulen, että tämän tekstin aihe on tuttu monelle nuorelle, joka pohtii omaa kehoaan tai vertailee erilaisuuttaan muihin. Samoin luulen myös, ettei kovin moni kuitenkaan välttämättä olisi valmis tällaiseen kehonhyväksymisharjoitukseen, sillä on helpompaa olla avaamatta ovea pelolle ja ahdistukselle ja muille kielteisille tunteille. Juuso on kuitenkin tosiaan hassusti kuuliainen ja myös aidosti halukas kohtaamaan itsensä ja mörkönsä. Siinä on ehkä osansa sillä, miten hyvät eväät Juuso on saanut perhepiiristään kaiken hyväksynnän ja tuen myötä.

Kivaa että pidit tekstin rakenteesta ja siitä, miten hyvät ja huonot hetket vuorottelevat ja kylpyhuone muodostaa fyysisen paikan henkiselle matkalle. Erityisen hyvilläni olen siitä, että jätit luettuasi hyvillä mielin Juuson jatkamaan elämäänsä, koska tismalleen sellaista fiilistä tavoittelinkin erityisesti tuota loppua kirjoittaessani! ♥ Sellaista, että Juusolla on tässä hetkessä homma hallussa ja hänen matkansa jatkumiseen voi luottaa. Lämmin kiitos sinulle kaikista ihanista sanoistasi!

Vendela, ihana kuulla, että koit tämän tarinan avaavan ja selittävän Juuson hahmoa. Tämä tuntui itselleni tosi tarpeelliselta tarinalta kirjoittaa, osittain juuri Juuson hahmokehityksen kannalta. Vaikka näitä asioita on käsitelty muissakin sarjan teksteissä, ei missään ole varsinaisesti pureuduttu siihen, miten Juusosta oikeastaan tuli se huomattavasti rennompi ja häpeilemättömämpi nuori mies, joka hän myöhemmin on. On niin helpottavaa kuulla, että koit tälläkin tekstillä olevan paikkansa tässä sarjassa.

Minustakin tuntuu, että aika monelle tällainen oman alastoman vartalon kohtaaminen silmästä silmään voi olla hankala paikka. Toivottavasti tosiaan maailma kuitenkin hiljalleen muuttuisi hyväksyvämmäksi ja turvallisemmaksi paikaksi niin, ettei kenellekään tulisi paineita hävetä omaa kehoaan. Hienoa, että tämä teksti herätti ajatuksia! Kiitos kovasti ihanasta kommentista.

[Pahatar]

Kommenttikampanjasta hei! Täytyy heti aluksi sanoa, että tämä kommenttikampanja on ihan loistava juttu siinäkin mielessä, että sen kautta tulee tutustuttua sellaisiin teksteihin, joita ei muuten löytäisi. Pyörin yleensä vain HP-osastoilla, joten originaalit tahtovat mennä ohitse. Onneksi tämä ei nyt mennyt, sillä tämä oli tosi vaikuttava.

Tässä tuli hienosti esiin kaksi teemaa, eli koulukiusaus ja itsensä hyväksyminen, jotka tässä linkittyivät toisiinsa. Mietin tätä lukiessa, että ihan kenen tahansa on jo ylipäätään tosi vaikea arvostaa itseään ja ainakin ulkonäköään sellaisena kuin se on. Miten sitä tosiaankin oppisi hyväksymään ulkonäkönsä? Itseltäni se ei ole ainakaan koskaan onnistunut. Sitten jos siitä on vielä saanut jatkuvasti kuulla, varsinkin noin nuorena, tuntuuhan se ihan kamalalta, ja miten siitä pääsisi ylitse? Tässä Juuso oli minusta henkisesti hyvin kypsä ikäisekseen, kun hän näin kovasti yritti ja teki töitä hyväksyäkseen itsensä. Mieleeni tuli tästä, että jos kiusaamisesta voi ylipäätään mitään hyvää seurata, niin olisiko sitten se, että sen kautta voi löytää omat voimavaransa? Ja pystyy ehkä myös paremmin asettumaan toisen asemaan.

Tässä oli minusta samaan aikaan surua ja synkkyyttä, mutta myös hyvin paljon toivoakin. Vaikeat ajat olivat onneksi takanapäin, ja Juusokin tiesi sen, vaikka joutuikin vakuuttelemaan itseään siitä varmasti vielä pitkään. Tässä hän oli ikään kuin matkalla, joka oli vielä kesken, mutta suunta oli hyvä ja oikea. Tuntuu kyllä ihan kamalalta, että tuossa iässä joutuu pelkäämään riisuuntumista jopa yksin, kun siitä on niin kamalat kokemukset. Eivät ne varmasti koskaan täysin unohdu, mutta ehkä kuitenkin niin, että mitä kauemmin parempia aikoja elää, ei tarvitse enää jatkuvasti ajatella sitä, ja oma vartalo alkaa vähitellen tuntua yhä luontevammalta. Etenkin, kun se muuttuu koko ajan edelleen, ja parempaan suuntaan, ainakin Juuson mielestä. Vaikka olisi se varmasti ollut oikein hyvä jo tuollaisenaan.

Se, mitä tässä kerrottiin kiusaamisesta, oli ihan hirveää ja surettaa aina vaan, ja toi mieleen myös omakohtaisia muistoja, jotka itsekin haluaisi unohtaa. Juuri tuollaistahan se on. Tuntui todella kamalalta Juuson takia, kun hän oli joutunut kestämään sellaista ilmeisesti koko yläasteen. En ole koskaan tajunnut, enkä edelleenkään voi tajuta, miksi ja miten jotkut saavat huvinsa toisten lyttäämisestä. Kai sitä sitten vaan ollaan niin lapsellisia ja jollain lailla empatiakyvyttömiä tietyssä iässä. Mutta kun se kiusaaminen jättää elinikäiset arvet, ja todella isoja vaikeuksia hyväksyä itsensä, kuten tässäkin tuli niin hyvin esiin. Eikö voisi vain antaa ihmisten olla rauhassa, vaikka niistä ei tykkäisikään, ja hakea seuransa muualta? Mutta tämä on varmaan jonkinlainen ikuisuuskysymys.

Tässä oli kuitenkin ihanaa se, että vaikka Juuso joutui vieläkin olemaan koko ajan varuillaan, asiat olivat kuitenkin todella paljon paremmalla mallilla kuin aiemmin. Oli pari kaveria ja ihan todellinen ystävä. Siitä huolimatta, että oli edelleen hyviä ja huonoja päiviä.

Kiitos todella paljon tästä. Tämä oli todella hienosti ja koskettavasti kirjoitettu ja herätti paljon ajatuksia ja tunteita, vaikka kaikki eivät olleet iloisia. Pitää tutustua muihin ficceihisi, jos niissä Juuson tarina jatkuu.

[Waulish]

Pahatar, kivaa että Kommenttikampanja houkutteli pyörähtämään täällä originaalien puolella! Minustakin Kommis on loistava siinä mielessä, että sen kautta tulee usein löytäneeksi ihan uusia tuttavuuksia, joihin ei muuten tulisi välttämättä törmänneeksi tai joita ei sattuisi oma-aloitteisesti lukemaan. Ihan huippua, jos tämä teksti teki vaikutuksen ja herätti ajatuksia ja tunteita! ♥ Tämä on minulle tosi tärkeä tarina, ja samoin tämä kuvastaa merkityksellistä käännekohtaa Juuson elämässä. Juusosta tosiaan löytyy muitakin tarinoita listauksestani, jos joskus innostaa lähteä tutkimusmatkalle.

Tuo on kyllä ihan totta, että yhdellä jos toisellakin tuntuu olevan ainakin jossain vaiheessa elämää vaikeuksia hyväksyä oma ulkonäkönsä. Itse sitä tarkastelee itseään usein niin kovin kriittisin silmin, ja aina löytyy jotain, mikä voisi olla paremmin. Juuson tapauksessa itsensä hyväksymiseen tuo tosiaan vielä lisähaastetta se, että hän on saanut kuulla ikäviä kommentteja ulkonäöstään ja muutenkin itsestään niin nuorena ja herkässä kehitysvaiheessa. Hyvä huomio tuo, että Juuso vaikuttaa kuitenkin kypsältä ikäisekseen pyrkiessään tosissaan hyväksymään itsensä - ehkä tosiaan rankat kokemukset ovat vauhdittaneet ja jossain määrin avustaneetkin häntä henkisessä kasvussa. Pieni hopeareunus, vaikka kiusaaminen itsessään on kamalaa.

Ihana kuulla, että surun ja synkkyyden läpi välittyi myös toivo, sillä se on minusta lopulta tämän tarinan kantava voima. Minustakin Juuso on tässä vielä matkalla, mutta hyvään ja oikeaan suuntaan, eikä kiirettä tarvitse pitää, koska elämää (hyvää ja levollistakin sellaista) on vielä paljon edessä ja siihen alkaa pikkuhiljaa oppia luottamaan. Arvet ovat elinikäisiä, mutta jospa tosiaan on niin, että mitä kauemmin saa viettää parempia aikoja, sitä helpompaa on keskittyä nykyhetken ja tulevaisuuden valoon ja iloon.

Kiitos kovasti sinulle ihanasta kommentista, ilahduin tosi paljon kun nappasit tämän tekstin Kommenttikampanjasta!

[Altais]

Onnittelut kommenttiarpajaisten voitosta! Halusin tarttua juuri tähän tekstiin, koska minua kosketti aiemmin niin syvästi lukea Juuson kokemuksista menneisyyden haamujen suhteen, ja siitä, miten ystävyys Mikkoon auttoi kestämään vaikeimpia tunteita, kuten häpeää siitä, että on joutunut kokemaan sellaista. Tämä teksti vetosi minuun ihan samasta syystä. Tästä tulee niin kipeän kauniisti esiin se, mikä kaikenlaisessa kaltoinkohtelussa oikeastaan on pahinta: se, että sen kohteeksi joutunut kokee häpeää, ajattelee olevansa itse syypää tai ainakin jollain tapaa viallinen, ja vaikutukset näkyvät vielä silloinkin, kun luulisi kaiken olevan jo onnellisesti ohi.

Juuson kokemukset olivat niin riipaisevan todentuntuisia. Kun jostain aiheesta on saanut kuulla vuosikausia, on sen puolen hyväksyminen itsessään varmaan hyvin vaikeaa vielä pitkään. Kamala miten Juuson teki tiukkaa katsoa omaa alastonta kehoaan edes itse ja hyväksyä sitä, millainen se on. Nuorelle pojalle tuollainen pienikokoisuus ja myöhäinen murrosikä ovat varmaan ihan hirveän vaikea juttu, joka voi käydä itsetunnon päälle, vaikkei edes kiusattaisi. Ihana silti, että Juusolla on ollut tanssiharrastus, ja hän nauttii liikkumisesta, se kaikki varmaan auttaa oman kehon hyväksymisessä, jos ja kun fyysiset harrastukset sujuvat ja tuntuvat hyviltä.

Jotenkin ajattelen, että Juuso on todella vahva ihminen, joka voi lopulta tehdä pilkatuista ominaisuuksistaan jopa vahvuuksia, sillä tanssia harrastavana hänen kehonsa saattaa oikeasti olla monen silmissä ihailtava, kadehdittavakin jopa. Hän on kuitenkin vasta noin nuori, joten hän ehtii onneksi paikalla ja vahvistaa itsetuntoaan, ja saada korjaavia kokemuksia. Omallakin kohdalla tiedän niin voivan käydä, koska piinallisen ujona sain aina kuulla aiheesta koulussa, ja vuosia hävetti oma sosiaalinen kömpelyys, mutta nyt aikuisella iällä olen jopa päätynyt ammattiin, jossa pitää olla paljon äänessä, eikä se pelota enää. ☺️ Samaa toivon myös tälle ihanalle Juusolle.

Kiitos tästä tarinasta sekä Juuson upeasta hahmosta, jonka vaiheisiin haluan ehdottomasti tutustua vielä paremmin!

[Hallahäive]

Tervehdys vaihdokkaista! Luen aika harvoin finistä originaaleja, joten oli hauska että tämä teksti osui omalle kohdalle ja sai vähän laajentamaan lukuhorisontteja. Tässä tekstissä oli paljon tunnetta ja teini-iän tunnemyrskyihin sekä epävarmuuksiin oli helppoa uppoutua. Tuli sellainen olo, että ai että, onneksi ei enää itse ole teini. Juuso tuntui elävältä ja vaikka en sarjaa ole muuten lukenutkaan, oli mukavaa näin oneshot-muodossa nähdä, kuinka hän selvästi oli kasvanut paljon viimeisten vuosien aikana. Ulkonäköpaineet ja kiusaamiskokemukset olivat hyvin todentuntuisia ja niiden kuvailu meni ihon alle.

Tykkäsin pienistä yksityiskohdista joita tähän tekstiin oli ripoteltu, kuten aina iloiset muumisukat ja jalanpainaumat pörrömatossa. Vaikka tekstissä ei fyysisesti tapahdu paljoa, päänsisäiset kamppailut kantavat pitkälle ja pitävät mielenkiinnon ylhäällä loppuun saakka. Olin iloinen siitä, että loppu oli toiveikas ja yksi ystäväkin oli kaikkien kärsimysten jälkeen vihdoin Juusolle siunautunut. Viimeinen virke tuntui oikealta ja solmi tekstin tunnelman hienosti yhteen. Käyttämäsi kieli oli läpi tekstin sulavaa ja kuvailuja oli mukava (ja toisinaan hieman epämukava) lukea. Kokemus oli intiimi.

Hän muistaa vieläkin, miten kovasti yritti olla hymyilemättä perjantai-iltapäivisin, koska todellinen vapaus ja turva ei koskaan koittanut ennen kotiovea eikä siitä siis kannattanut iloita ennenaikaisesti. Ei saanut näyttää helpotusta, ei huojennusta. Joku olisi kuitenkin huomannut sen ja polkenut sen maahan.

Tämä kohta sai mahanpohjan kipristelemään. Kauheaa ajatella, kuinka paljon Juuso on joutunut piilottelemaan omaa itseään ja omia tunteitaan toisten tekojen pelossa. Kuvasit hirveän hienosti millaisia arpia kiusaaminen jättää ja kuinka niitä saattaa kantaa vielä vuosia sen jälkeen kun niitä ei enää löydy iholta.

Hän voisi mennä vaikka uimahalliin ilman, että valo sammuisi. Hän pärjäisi.

Pidin tästä kohdasta ja sen sinnikkyydestä kovasti.

Otsikko toimi mukavasti, onneksi nykyisyyden valo sai hukutettua ainakin suurimmaksi osin menneisyyden varjoja. Juuso itsekin hyvin totesi ettei ole valmis vielä vuosikausiin, ja jokin siinä ajatuksessa on kovin lohdullista, että hän on vielä niin nuori, että hänellä on paljon tilaa kasvaa ja kehittyä ja kurkottaa kohti valoa.

Kaiken kaikkiaan tämä oli erittäin onnistunut ja elämänmakuinen väläys Juuson elämästä. Kiitos lukukokemuksesta!