Title: Valvovan silmän alla
Author: Larjus
Fandom: South Park
Chapters: Oneshot
Genre: drama, slash, slice of life, joku fluffymauste lopussa
Pairing: Clyde Donovan/Craig Tucker
PoV: Clyde
Rating: K-11
Disclaimer: Craig ja Clyde (ja muukin fandom) kuuluu Trey Parkerille ja Matt Stonelle. Sarah ja Craigin marsut ovat minun. En hyödy tämän kirjoittamisesta rahallisesti.
Summary: Ei ole helppoa, kun marsut vahtivat.
A/N: Tämä oneshot on epämääräinen sekoitus kohtauksia yhdestä kirjoittamastani moniosaisesta Cryde-ficistä vuodelta 2012 tai jotain (maustettuna jollain nykyhetken tiedostamattomilla vaikutteilla). Kirjoitin sitä moniosaista tosin enkuksi.
Tällä ei ole mitään juonta tai tarkoitusta. Eikä järkeä. Kai tätä voi jonkinmoiseksi Cryde- ja marsuihkutukseksi väittää.
Joo ja joo, Craig ja Clyde eivät ole tässä 10-vuotiaita kuten sarjassa, vaan jotain 17. Koska joo.
Joo joo.Osallistuu kaikesta kauheudestaan ja epämääräisyydestään huolimatta peräti kolmeen haasteeseen:
5x jotain uutta 2015 (Uusi aikamuoto: preesens),
Fandomkohtaiset OTP:t (Cryde) ja
Fiksaatioista ficeiksi (fiksaatioina marsut ja lävistykset).
Valvovan silmän allaEn tiedä, miksi Craig kutsui minut luokseni. En ole nähnyt häntä muutamaan päivään koulussa, joten oletin hänen olevan sairas. Hän kuitenkin kutsui minut luokseen, mihin en osannut varautua. Joka tapauksessa otan kutsun ilolla vastaan. Onhan se iloinen yllätys.
Kun Craig tulee avaamaan oven, hän näyttää hivenen erilaiselta kuin yleensä. Ehkä hän on taas kasvanut muutaman sentin ja on kohta pidempi kuin jättiläispunapuut, joita näin pari vuotta sitten Oregonissa. Pituus ei kuitenkaan voi olla se asia, joka saa Craigin näyttämään erilaiselta. Katson tarkemmin.
Hän hymyilee.
Craig hymyilee sillä tavalla harvoin; hän saattaa korkeintaan virnistää huvittuneesti, joten jotain erityistä on siis tapahtunut. Suupielten kaarta katsoessani huomaan myös, että Craigilla on taas uusia lävistyksiä: kaksi hopeista piikkiä alahuulen molemmin puolin.
”Hei Clyde”, hän tervehtii. Hänen äänensävynsä saa pienet väristykset kulkemaan lävitseni. Jopa hänen äänensä hymyilee.
”Moi”, vastaan yksinkertaisesti. Haluaisin heittäytyä Craigin kaulaan ja halata häntä tiukasti, mutta jokin estää minua. En tiedä mikä, koska yleensä en juuri epäröi halausten jakamisessa. Muita Tuckereitakaan ei vaikuta olevan kotona, joten heidän jopa piinaavan etäinen läsnäolonsa ei voi olla epäröintini syynä. Onko ongelmani pääni sisällä, vai onko hymyilevä Craig sekoittanut koko kuvion?
”O-oliko sinulla jokin erityinen syy, miksi kutsuit minut?” kysyn saadakseni muuta ajateltavaa.
”No jaa, tavallaan.”
”Sinua ei ole näkynyt koulussa pariin päivään. Oletko ollut kipeä?”
”En”, Craig vastaa suoraan kääntyen ympäri. ”Minulla on ollut muuta mietittävää. Haluatko nähdä?”
Ai että haluanko? Tietenkin haluan. Craig on hyvin tarkka siitä, mitä paljastaa ja kenelle, joten koen olevani erityisessä asemassa. Vaikka toisaalta, olisihan se outoa, jos joku ei jaa elämäänsä poikaystävänsä ja lapsuutensa läheisimmän kaverin kanssa. Toki joitain asioita saa pitää täysin itsellään, mutta... Olen pääpiirteittäin avoin, salailu ei ole juttuni. Craig taas tuntuu olevan peilikuvani salaten lähes kaiken, mutta ainakin täydennämme toisiamme, jos ei muuta.
”Hyvä”, hymy Craigin kasvoilla syvenee. En vielä edes sanonut mitään, kun hän jo päätteli ilmeestäni kaiken oleellisen. Hän nuolaisee toista piikkiä alahuulessaan ja tarraa minua hihasta. En ehdi edes takkiani riisua, kun hän jo kiskoo minua perässään yläkertaan.
”Craig... takki...” yritän saada hänen huomionsa.
Hän kääntää laiskasti päätään, kiskaisee takin yltäni ja pudottaa sen alakertaan porraskaiteen yli.
”Hoidettu. Tule jo.”
Craig vie minut huoneeseensa, jonka tummasävyinen sisustus on aina rauhoittanut minua. Se on paikka, jonne haluan paeta elämän stressiä ja korkeaa vaatimustasoa. Craig on aina ottanut minut vastaan, kun olen sitä kaivannut, ja sitten olemme pelanneet videopelejä hänen Xboxillaan, katselleet netistä videoita, joita vanhemmille ei kehtaa näyttää, ja kalastelleet hänen marsujaan sängyn alta, jonne niillä on tapana livahtaa piiloon. Stripen kuoleman jälkeen Craigin marsumäärä on vain kasvanut, ja tällä hetkellä hänellä on niitä kuusi. Vaikka Craigin huoneen lattiatilasta yli puolet on pyhitetty marsuaitaukselle, ne tuntuvat silti juoksentelevan aina sen ulkopuolellakin. Kaikki paikat ovat aina täynnä niitä. En pidä Craigin marsuja mitenkään vastenmielisinä, vaikka koiraihmisiä olenkin ja pidän jyrsijöitä suhteellisen tylsinä lemmikkeinä. Lähinnä vain pelkään liiskaavani ne alleni.
Marsuaitaus on
tietenkin se paikka, jonne Craig minut johdattaa. Katson häntä kysyvästi, mutta hän ei vastaa katseeseeni. Sen sijaan hän tuijottelee maahan ja selvästikin etsii jotain. Craig kyykistyy, kiskaisee minut mukanaan alas ja poimii kämmentensä väliin jotain, joka näyttää ruskea-valkoiselta, karvaiselta pavulta.
”Katso”, Craig sanoo loistaen kuin naantalin aurinko.
”Se on marsu”, totean hölmistyneenä.
”Niin on. Minun uusi. Sain sen toissapäivänä Sarahilta.”
Sarah on Craigin pikkuserkku, joka kaiken ymmärrykseni mukaan kasvattaa jonkinsorttisia marsuja. Loppujen lopuksi en tiedä tarkkaan, Craig ei juuri puhu perheestään. Isä, äiti, pikkusisko ja muut sukulaiset ovat välttämätön paha. Toisin kuin marsut. Ne taitavat olla parasta, mitä Craig tietää. Ainakin minusta usein tuntuu siltä.
”Hän oli luvannut minulle jostain poikueestaan marsun, jolla ei ole näyttelytulevaisuutta”, Craig selittää. ”Joten sain tämän, Succubuksen.”
”Succubuksen?”
Niin kuin se miehiä viettelevä demoni?”Juuri niin.”
Craig ojentaa marsunpoikasta minua kohti.
”Katso nyt, voiko tällaista muka vastustaa?”
Värähdän nähdessäni marsun lähempää. Se on pieni ja sillä on pörröinen, kaksivärinen turkki, mutta sen silmät ovat pinkkiin taittuvan punaiset. Punaruskeaa naamaa vasten ne näyttävät erityisen vastenmielisiltä. Aivan kuin niihin katsominen lävistäisi sieluni.
Jos vastaisin Craigin kysymykseen täysin rehellisesti, sanoisin voivani hyvinkin vastustaa tuollaista rumanaamaista marsua, mutta en kehtaa. Mitä hyötyä siitä edes olisi? Uusi marsunpoikanen on saanut Craigin suorastaan säteilemään, ja jo siitä hyvästä voisin uhrata sille muutaman tacon ja friteeratun kananpalan. Vaikka marsuthan taitavat olla kasvissyöjiä. Minusta ei ole pilaamaan poikaystäväni iloa.
Craig laskee Succubuksen kämmeniini, jotka olen hänelle huomaamattani ojentanut kuin suorastaan pyytäen marsua syliini. Succubus pyörähtää käsissäni muutaman kerran ympäri, nuolaisee peukaloani ja yrittää sitten kurotella sormieni yli kohti lattiaa. Yritän olla katsomatta sen silmiin, vaikka tietenkin samalla tarkkailen, etten vahingossakaan pudota sitä. Craig nitistäisi minut, jos hänen marsuilleen kävisi jotain minun takiani.
”Se taitaa haluta alas”, totean Craigille.
Tämä ei vastaa mitään, on vain keskittynyt silittelemään muita marsujaan, joista muutama on kokoontunut hänen jalkojensa juurelle. Lasken Succubuksen käsistäni maahan, ja se viipottaa tiehensä.
”Eikö se olekin suloinen?” Craig kysyy vilkaisten puutunneliin katoavaa marsua hellästi.
”No, jo-joo”, takeltelen hieman.
Craig kääntää katseensa minuun, näyttää hetken yllättyneeltä ja purskahtaa sitten nauruun.
”Mikä nyt?” kysyn hivenen näreissäni.
”E-ei mikään”, Craig vakuuttaa hilliten naurunsa.
Hän ojentuu hieman lähemmäs tarttuen samalla leukaani.
”Olet vain itsekin niin suloinen”, hän kuiskaa. Sen sanottuaan hän suutelee minua.
Craigin sanat yllättävät minut. Hänellä ei ole tapana jaella minulle sanallisia hellyydenosoituksia eikä varsinkaan sanoa minua suloiseksi. Craig osoittaa välittämisensä lähinnä fyysisesti, mikä ei todellakaan vaivaa minua, vaikka kyllähän mieltä aina hyväilevät sellaiset lausahdukset kuin ”rakastan sinua” tai ”olet ihana”. En siis ylläty suudelmasta, vaikka se tuntuukin hivenen erilaiselta, kun tunnen Craigin uudet huulilävistykset omaa ihoani vasten. Vastaan suudelmaan, mutta loppujen lopuksi Craig on se, joka määrää tahdin. Kun kasvomme vetäytyvät kauemmas, Craig painaa kätensä poskelleni ja sivelee pitkillä, laihoilla sormillaan leukaperiäni.
”Tule”, hän sanoo yhtäkkiä nousten ylös ja kiskaisten minut perässään.
Koikkelehdin hänen perässään varoen parhaani mukaan jaloissamme pyöriviä marsuja. Craig heilauttaa minut sängylleen, ja ennen kuin ehdin nousta ylös, hän on jo kammennut itsensä päälleni. Turha yrittääkään paeta. Vaikka olenkin jalkapallojoukkeen vahvan puolen takapuolustaja, ja Craig jopa luisevan laiha, hän päihittää minut hetkessä sille tuulelle sattuessaan – mikä tarkoittaa kutakuinkin aina. Ei minulla edes ole mitään syytä ryhtyä vastustamaan häntä. Craigin sängyllä on mukava maata, vaikka se onkin kapea, varsinkin kun Craig on päälläni ja katselee minua mustikansiniset silmät loistaen.
Nostan oikean käteni ja painan etusormen hänen leualleen. Liikutan sormea edestakaisin snake bitesien välillä. Craigin suu vääntyy taas virneeseen.
”Mitä?” kysyn.
”Ovatko ne niin ihmeelliset?” Craig kysyy.
”Ovat”, vastaan empimättä. Se saa Craigin hymyilemään entistä leveämmin.
”Siinä tapauksessa ehkä sinunkin pitäisi hankkia samanlaiset”, hän ehdottaa kumartuen lähemmäs.
Suutelemme jälleen ja tällä kertaa kiihkeämmin.
Craigin suudelmat ovat vaativia. Tunnen hänen sydämensykkeensä ja hengityksensä kiihtyvän. Hän hehkuu lämpöä. Craigin oikea käsi hapuilee tiensä etumukselleni ja pysähtyy siihen kuin odottamaan.
”Clyde”, Craig henkäisee kasvojani vasten.
Epäröin hetken miettiessäni poikaystäväni tekemää ehdotusta. Hänen ei tarvitse sanoa mitään, tiedän, mitä hän haluaa. En vain itse tiedä, miten pitkälle haluan nyt mennä. Olen epävarma. Lisäksi minusta tuntuu, että joku vahtisi meitä koko ajan. Mutta eihän Craigin vanhempien tai Rubyn pitänyt olla edes kotona, eihän?
”Ei tietenkään”, Craig vastaa, kun lopulta kysyn asiaa. ”Me olemme täällä kahdestaan. Tai no, jos lasket marsut mukaan niin onhan meitä täällä enemmänkin.”
”Eikä sinulla ole täällä valvontakameraa tai mitään?”
”Kameraa? Clyde, mitä sinä oikein selität?”
Huokaisen. Craig pitää minua varmaan idioottina, kun selitän tuntemukseni hänelle, mutta olkoot. Kaipa minä olen idiootti, ainakin itsestäni tuntuu hyvin vahvasti siltä.
”Minusta tuntuu, että joku tarkkailee meitä.”
”Idiootti”, Craig hymähtää. Arvasin sen.
Craig suutelee minua jälleen ja liikuttelee kättään etumukseni päällä. Alan pikkuhiljaa kiihottua, mutta takaraivossani vainoava ajatus siitä, että meitä vahditaan, estää minua virittäytymästä tunnelmaan kunnolla. En tiedä, huomaako Craig sitä. Käännän pääni hänen huoneensa suuntaan kuin etsien sieltä todisteita, että me todellakin olemme keskenämme kenenkään häiritsemättä. Kuitenkin värähdän samalla tavalla kuin jonkin aikaa sitten.
Löysin sen jonkun, joka vahtii meitä herkeämättä.
Craigin punasilmäinen marsu makaa puisen pesämökin katolla ja tuijottaa minua ilmeettömästi punaisilla silmillään.
”Craig”, inahdan, kun hänen kätensä avaavat farkkujeni vetoketjua ja huulet hyväilevät kaulaani.
”Mitä?”
”Ei niiden nähden...”
”Keidän nähden?”
Craigin kädet pysähtyvät ja huulet vetäytyvät kaulaltani. Mustikansiniset silmät yrittävät kohdata omat vihreäni, mutta välttelen niiden katsetta. Punastun. Teen taas kerran itsestäni idiootin, jos avaan suuni.
”Clyde, keiden nähden?” Craig toistaa.
Mutta hitot.
”Si-sinun marsujesi... ne n-näkevät...”
Suljen silmäni, jottei minun tarvitse nähdä, kuinka Craig purskahtaa nauruun. Korviani en kuitenkaan voi lukita, vaikka yritänkin. Vai onnistunko siinä sittenkin? En kuule naurua.
”Clyde. Olet maailman suurin ja herkin idiootti.”
”Älä viitsi”, sanon hiljaa. Pidän yhä silmäni tiukasti kiinni.
Craigin käsi laskeutuu poskelleni, läpsäisee sitä kevyesti ja siirtyy sitten sukimaan ruskeita hiuksiani.
”Eivät marsuni ennenkään ole sinua häirinneet, miksi siis nyt?”
”Ne vahtivat meitä.”
”Haittaako se sinua?”
Craig selvästikin tulkitsee vaikenemiseni myöntymiseksi. Hänkään ei ensin sano mitään, painaa vain kasvonsa omiani vasten. Metallipiikit painautuvat ihooni.
”Siinä tapauksessa meidän pitää varmaankin vaihtaa huonetta. Miltä kuulostaisi olohuone? Siellä on mukavan isot ikkunat, joista näkee hyvin kaduille. Ja päinvastoin.”
Tunnen verenkiertoni kiihtyvän.
”Tai mitä jos mennään suoraan ulos. Takapihalla on paljon tilaa telmiä. Voidaan me toki mennä teidänkin pihalle ja hoitaa hommat uima-altaassa. Isäsi tosin taitaa pitää sen tyhjänä näin syksyllä, mutta ehkä se onkin helpompaa ilman vettä.”
Craigin käsi siirtyy jälleen jalkoväliini.
”Mitäs vielä... Mennäänkö sittenkin vaikka ostoskeskukseen. Panosessio vaatekaupan sovituskopissa voisi olla aika vinkeä, miltä kuulostaa? Tai jos odotetaankin huomista koulupäivää ja tehdään pikakierros vessassa tai siivouskomerossa?”
”Mi-mihin sinä oikein pyrit?”
”Annan vaihtoehtoja”, Craig sanoo vakaalla äänellä. ”Haittaavatko marsut sinua ihan oikeasti niin paljon?”
Nyökkään surkeana.
”Anteeksi”, sanon heti perään.
”Älä pyytele.”
Craig kierähtää viereeni makaamaan ja laskee kätensä vatsani päälle. Käännyn häntä kohti, kuljetan kättäni hänen leukaansa pitkin korvalle ja alan leikitellä hänen korvakoruillaan. Ne ovat aina olleet minulle kuin stressilelu, minkä Craigkin tietää.
”Jos marsut – tai kukaan muukaan – ei ole näkemässä, haluatko jatkaa?” hän kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Haluan”, vastaan, ”pelkillä käsillä.” Olen lopulta onnistunut päättämään senkin.
”Okei. Haluatko olla täällä minun huoneessa?”
”Mieluiten.”
”Okei”, Craig vastaa jälleen.
Hiljaisuus täyttää huoneen jälleen. Ainakin meidän osaltamme: Craigin marsut purisevat toisilleen ja kahistelevat heiniä. Yritän olla ajattelematta niitä, etenkään Succubuksen punaista, tyhjää katsetta. Sormeni näpertävät Craigin lävistyksiä entistä kiihtyvin liikkein.
”Mitä jos tehdään nyt niin, että siirretään marsut käytävään niin saadaan olla hetken aikaa kahdestaan?”
”Mutta siinähän menee ikuisuus!”
”Ei mene. Ja vaikka menisi, ei se minua haittaa.”
Craig nousee istumaan, ja joudun päästämään irti hänen korvakoruistaan. Hän kampeaa itsensä ylös sängystä ja menee penkomaan vaatekomeroaan. Suljen housujeni vetoketjun ja siirryn hieman ihmetellen hänen luokseen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä Craig oikein tekee. Lopulta hän kiskoo komerosta esiin epämääräisen pinkan jotain, joka näyttää kanaverkon ja aitojen risteytykseltä.
”Mikä tuo on?” kysyn.
”Kokoontaitettava aitaus marsuille”, hän selittää. ”Saavat olla tämän sisällä jonkin aikaa.”
Craig vetää komerosta esiin vielä rullalla olevan maton ja lähtee löydöstensä kanssa käytävään. Pysyttelen hänen perässään, ihan siltä varalta, että minusta saattaisi olla hänelle jotain hyötyä. Kaikki tosin vaikuttaa sujuvan Craigilta sujuvasti. Hän levittää maton lattialle ja onnistuu virittämään verkkokasasta uskottavan eläinaitauksen hetkessä. Minä vain lähinnä seuraan vieressä.
”Sitten pari koppia, vähän ruokaa ja vettä niin eiköhän marsut selviä hetken keskenään”, poikaystäväni toteaa rystysiään naksutellen.
Roikun Craigin perässä yhä, vaikkei minusta vieläkään ole hänelle käytännössä mitään apua. Hän kiikuttaa kaikki marsunsa käytävään nopeammin kuin minä kaksi puista pesäkoppia. Joko olen tajuamattani patalaiska, Snorlaxiakin hitaampi, tai sitten Craig on nopea kuin ylikierroksilla käyvä innokas koiranpentu. Hitauteni ei kuitenkaan vaikuta vaivaavan Craigia. Hänen kasvoillaan karehtii hymy, jonka tulkitsen kiitokseksi avusta.
”No niin, valmista”, hän toteaa kääntyen puoleeni. Enää en osaa tulkita hänen ilmeitään.
Craig tarttuu käteeni ja vetää minut lähemmäs.
”Mihin me jäimmekään?” hän kysyy ja sen sanottuaan suutelee minua.
Olemme yhä marsujen ja Succubuksen tyhjän, palavan katseen näköpiirissä, mutta tiedostan sen vain hämärästi. Kaikki huomioni kiinnittyy ihan johonkin muuhun. Sen
pitäisi kiinnittyä Craigiin ja tämän pehmeisiin huuliin, mutta ei.
Aivoni keskittyvät Rubyyn.
Craigin sisko on juuri tullut kotiin.
Emme ole enää ainoat ihmiset talossa.
”Ihana tervetulotoivotus”, Rubyn sarkastinen ääni tokaisee ulko-ovelta, jolta on erinomainen näkymä portaiden yläpäästä alkavaan käytävään, eli juuri siihen kohtaan, jossa minä ja Craig seisomme.
Kavahdan kauemmas hivenen järkyttyneenä. Craig pysyy aloillaan ja hetken luulenkin, ettei hän reagoi siskoonsa eleelläkään, kunnes huomaan hänen näyttävän alakertaan oikeaa keskisormeaan. Ruby kyllä tietää, että olemme yhdessä, eikä hän taida oikeasti välittää, vaikka jaksaakin aina käyttäytyä päinvastaisesti.
Craig ei suo siskolleen enempää huomiota vaan kiskoo minut perässään huoneeseensa. Seuraan hieman avuttomana, hädin tuskin omilla jaloillani kulkien.
”Se siitä sitten”, Craig toteaa hiljaa.
En sano mitään. Olen hiljaa itsekseni samaa mieltä Craigin kanssa. Rubyn kanssa samassa talossa on kuin olisi valvontakameroiden ja liikkeentunnistimien ympäröimänä suljetussa tilassa. Ruby huomaa
ihan kaiken, ja tuo havaintonsa sitten ilmi kiusallisissa tilanteissa. Ihan sama, vaikka miten olisi hiljaa ja suljettujen ovien takana, Ruby kyllä huomaa. Vähintäänkin hän tekee neroja päätelmiä, jotka aina osuvat oikeaan.
Istahdan Craigin sängyn reunalle ja siirrän katseeni häneen. Näen Craigin kasvoista, että häntä harmittaa. Lievästi sanottuna. En itse ole yhtään iloisempi. Haluaisin jatkaa, mutta mieleni vaatii täydellistä rauhaa ja yksityisyyttä, jota emme mitenkään voi saada Craigin tutkapikkusiskon vuoksi. Ja vaikka kuinka haluaisin olla välittämättä siitä, en yksinkertaisesti voi, ja tiedän, että Craigkin huomaa kyvyttömyyteni.
”Anteeksi”, sanon hiljaa.
Craig on tehnyt paljon asioita vuokseni, mutta ei vieläkään saa minulta mitään takaisin.
”Älä pyydä”, Craig komentaa. ”Me molemmat tiedämme, että minua harmittaa, kun tämä ei onnistunutkaan, yhtä lailla kuin sinuakin harmittaa. Lisäksi me tiedämme, ettei tästä tule mitään, jos jompaakumpaa epäilyttää edes hieman. Joten älä syyllistä itseäsi.”
Craig istahtaa viereeni.
”Joten jatkamme sitten jokin toinen kerta. Ja ehkä joskus sillä ei ole enää kummalekaan väliä, kuka meidät näkee, vai näkeekö kukaan. Mutta se on tulevaisuutta se. Nyt sen sijaan...”
”Nyt mitä?”
”Nyt haluan suudella sinua. Saan kai edes sen verran?”
Hymyilen pienesti.
”Saat.”
