Merriadoc, olen ihanan ilkeä.
Kiva kun luit ja pidit.
Sierra, jatkoa tulee nyt. Kiitos, kun kommentoit.
enas, pelännyt? No onhan se joskus aika pelottava, varsinkin kun se Rasputin on sellanen herkkupeppu ja kaunispoika.
Tunnelimyyrä, ei tietenkään! Itse katsoin leffan viimeksi noin kuukausi sitten, kun olin kipeä.
Psyko äijä tulee pian.
starry-eyed, oi kiitos pitkästä kommentistasi. Kipristelin varpaitani, kuin luin sitä. Et ole koskaan katsonut Anastasiaa? Voi, voi, mikä aukko sivityksessäsi...
Ja kyllä Anastasiassa on eläin, se on kylläkin koira, en tiedä yhtään minka rotuinen. Sellainen pieni söpö, mutta halusin vähän muutosta. Sirre on kyllä aika tyhmä. Olen samaa mieltä. Mutta se sanoi, että näin on käytävä. Hermystä ja Ronista oli kiva myös kirjoittaa. Kiitos komentistasi.
Eli näin, tällä kertaa vain noin kuukauden tauon jälkeen uusi osa on valmis. Jee! Kommentilla kannattaa heittää, niistä tulee aina iloiseksi.
7. Hänen tapansa
Blaise ehti tajuta, minkä oli keskeyttänyt vasta sitten, kun oli ilmoittanut saamansa tiedon toisille. Harry ja Draco hyppäsivät erilleen, Draco nousi seisaalleen ja Harry kaatui kyljelleen sängyn reunalle silmät tuijottaen paikkaa, jossa Draco oli vielä hetki sitten istunut. Draco tuijotti jalkojaan hetken ja nosti sitten katseensa vihaisesti ystäväänsä.
“Niin, mitä sanoit, Blaise?” hän murisi ja Blaise ymmärsi saavansa katua tätä.
“Tuota…jos minä kerron myöhemmin…” hän sanoi hitaasti, mutta Harry keskeytti hänet.
“Kerro vain. Niin mitä? Musta ei ota enää poikia vastaan?”
Draco katsoi hölmistyneenä Harrya, kun tämä oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Mitä tuo luulee tekevänsä? Draco ajatteli ärsyyntyneenä seuratessaan Harrya ja Blaisea olohuoneeseen. Jos Blaise olisi vain lähtenyt huoneesta heti, hän olisi voinut näyttää, että edes jompikumpi oli ottanut jutun tosissaan. Malfoyt eivät leiki.
“…Siellä vain sanottiin, että olivat kuullet, ettei Musta enää ota ketään vastaan ja että kaikki tapaamiset on peruttu. Eikä uusiakaan oteta, joten meidänkään on kuulemma turha yrittää”, Blaise vaahtosi.
“Eikö ole mitään mahdollisuutta?” Harry kysyi istuessaan olohuoneen sohvalle ja jatkoi sitten niskaansa raapien: “Edes mitään ei niin laillista?”
“En usko. Mustaa ja Lupinia vartioidaan hyvin”, Draco vastasi Blaisen puolesta ja heittäytyi sohvalle selälleen vallaten sen kokonaan. Harry vilkaisi häneen nopeasti, vaikka Draco katsoikin tätä silmä kovana viileä ilme kasvoillaan.
“Totta. Ja tuskinpa he innostuisivat, jos tulisimme ikkunasta tai vastaavaa”, Blaise huokasi haroen hiuksiaan. Hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle ja Dracokin alkoi pohtia mahdollisuuksia päästä viimeiseen vaiheeseen. Ei hän ollut turhaan tätä matkaa tehnyt.
Sen päivän aikana Draco lähti kävelemään pitkin Pariisin katuja. Häntä ei jaksanut kiinnostaa iso rautamötikkä, joka kohosi keskellä kaupunkia, ja jota myös Eiffelin torniksi kutsuttiin. Häntä ei huvittanut nähdä Notre Damen katedraalia, hän ei tahtonut mennä tungeksimaan jo muutenkin täyden Riemukaaren läheisyyteen tai töllötellä Louvren, ah, niin upeita taideteoksia, joista hän ei olisi ymmärtänyt sen enempää kuin kukaan muukaan museossa käyvistä turisteista. Hän oli sitä paitsi nähnyt Mona Lisan. Poika virnisti.
Draco seisahti puiden suojaan Avenue Victor Hugon varrelle. Hänen edessään kohosi upean ja loisteliaan -, mutta joka varmasti oli kallis - näköinen hotelli. Ulko-ovien yllä riippuvassa suojassa luki kissan kokoisin kirjaimin Hotel Royal Elysees. Draco tiesi Mustan ja Lupinin asustavan tässä hotellissa vielä muutaman viikon. Kaksikko vaihteli majapaikkaansa vähän väliä, aurorien mukaan, turvallisuussyistä.
Neljä tähteä? Mistähän he saavat rahat? Draco mietti mielessään ja astui sitten sisään pariovista.
Heti ensimmäisellä silmäyksellä Draco saattoi huomata ainakin kolmen aurorin piilopaikat. Yksi seisoi oven vieressä portsarina ja vaalea poika saattoi tuntea, kuinka tämä tutki hänet päästä varpaisiin, ja hän saattoi vain toivoa, että mies ei tunnistaisi häntä Malfoyksi. Draco tunnisti miehen kuitenkin velhoksi tämän vaivaantuneesta olosta ja siitä, että toinen käsi oli nyrkissä: luultavasti hänellä oli hihassaan taikasauva ja sen toinen pää oli kädessä.
Toinen velho istui tylsistyneenä baaritiskin takana. Hänellä ei ollut siihen aikaan asiakkaita, joten hän pyöritteli peukaloitaan. Draco tunnisti miehen auroriksi tällä kertaa tapaamisen takia. Muutama vuosi sitten hän oli tavannut kyseisen velhon, olisiko nimi ollut Sean jotakin, taikaministeriössä.
Kolmas velho oli nuori poika, ehkä Dracon itsensä ikäinen. Tämä seisoi työttömänä vastaanottotiskin läheisyydessä muutaman muun pojan kanssa: nämä taisivat olla piccoloita. Nuori poika oli kuitenkin sen verran hermostuneen näköinen ja hänen rusettinsa oli päin ties mitä ja oli lähellä, että Draco ei alkanut nauraa tälle. Poika ei ollut kovin paljon nähnyt vaivaa näyttääkseen jästiltä.
Draco asteli tyynenrauhallisesti hissille eikä kukaan kiinnittänyt häneen suurempaa huomiota.
“Quatriéme etage, si’l vous plait”, Draco sanoi hissipojalle sujuvalla ranskalla. Poika nyökkäsi, kumarsi kohteliaasti ja sulki hissin ovet toisen jälkeen.
Tämähän sujuu hyvin, Draco ajatteli mielessään, kun hissi oli saapunut neljänteen kerrokseen ja hän oli astunut käytävään. Ei, hän ei ollut lähtenyt Ranskaan ihan tyhmänä. Häneltä oli mennyt pitkään selvittää Mustan hotelli silloin, kun he olisivat Pariisissa ja vielä kauemmin kerros. Huonetta hän ei tiennyt, mutta hän oli uskonut saavansa sen selville paikanpäällä.
Käytävä näytti tyhjältä, mutta jonkin huoneen edessä olisi vähintään yksi aurori näkymättömissä. Tehtävä näytti mahdottomalta ja kun otti huomioon, että käytäviä oli ainakin viisi ja ne risteilivät sinne tänne, eikä saanut unohtaa aurorien varatoimia. Hehän olivat saattaneet laittaa hämäysloitsun sen käytävän varrelle, millä Musta asusti, jotta kukaan ei varmastikaan tajuaisi hänen olevan sen jonkin oven takana. Kaiken lisäksi aurorit saattaisivat tunnistaa Dracon.
Niinpä Draco yritti kävellä mahdollisimman huomaamattomasti muutaman käytävän risteyskohtaan ja valloitti toisen siihen asetetuista nojatuoleista. Pieneltä, korealta lasipöydältä hän nappasi jonkun lehden ja vilkaisi kelloaan, kuin olisi odottanut jotakuta.
*
Blaise istui kannettavansa ääressä ja tarkkaili näyttöä silmä tarkkana. Draco oli hetki sitten istahtanut nojatuoliin ja lueskeli laiskasti ranskankielistä lehteään ja ilmeisesti ymmärsikin siitä jotain. Käytävä oli ollut koko ajan tyhjä, kun vaalea poika oli siellä istunut, eikä Mustasta näkynyt merkkiäkään, eikä Blaise olettanutkaan näkevänsä tätä ihan heti. Ei, he odottivat jotain muuta.
Sitten jotain tapahtui. Yksi kuudesta ruudusta näytöllä alkoi räpsiä, mutta Blaise oli nopea. Hän ajoi uuden koodin valvontakameroiden linjalle ja räpsiminen loppui heti. Yhtäkkiä ruudulle ilmestyi kuin tyhjästä mies, joka tunki jotain takintaskuunsa. Blaise virnisti, otti kynän ja paperia ja kirjoitti muutaman sanan ylös.
Mies lähti kävelemään paikkaa, jossa Draco istui ja odotti olematonta seuralaistaan. Blaise hymyili yhä leveämmin.
*
Draco kuuli askeleita kauempaa ja kun ne kiersivät kulman hän katsoi turhautuneena kelloaan. Sitten hän oli hoksaavinaan miehen, joka ilmestyi käytävän toiseen päähän. Luultavasti henkilökuntaa, tai ainakin hän yritti esittää, mutta Draco tiesi, mikä tämä oikeasti oli.
“Excusè-moi?” Draco kohotti katseensa.
“Odotatteko jotakuta?” mies kysyi ja Dracon oli kätkettävä hymynsä: kaksi englantilaista puhuvat toisilleen ranskaa.
“Kyllä, mutta ilmeisesti herra Musta on myöhässä”, Draco sanoi ja huokaisi tutkien toisen reaktiota. Tämä vain nosti hieman päätään ja kohotti lähes huomaamattomasti kulmiaan, mutta palautti saman tien kasvoilleen tavallisen ilmeen. Draco näki kuinka toinen kamppaili itsensä kanssa, sillä tämä varmaankin mietti oliko Draco velho vai ei. Ihme, että tämä ei ollut tunnistanut häntä.
“Herra Musta? Hän sanoi, ettei ota vieraita vastaan”, mies sanoi. Draco kurtisti kulmiaan ja nousi ylös laskien samalla lehtensä pöydälle.
“Kummallista… No, jos minä käyn kuitenkin kysymässä häneltä”, Draco vastasi ja otti askeleen vasempaan päästääkseen miehen takaa, mutta tämä astui saman askeleen, tajuten samalla tehneensä virheen.
“Öh, tuota…hän painotti, ettei halua vieraita Monsieur…” mies jätti lauseensa auki tahtoen Dracon jatkavan sitä.
“Bervin. François Bervin”, vaalea poika vastasi.
“Monsieur Bervin”, mies sanoi kohteliaasti. Draco kohautti olkiaan ja näki selvän helpotuksen toisen kasvoilla.
“Adieu”, hän sanoi ja mies kumarsi. Draco lähti hissille päin hymy kasvoillaan.
*
Ovi pamahti kiinni ja Blaise kohotti katseensa ystäväänsä, joka harppoi muutaman askeleen sohvan luo ja retkahti sille sitten itsetyytyväinen ilme kasvoillaan. “Enkö olekin nero, Blaise?”
“Kyllä, mutta meillä on vielä yksi mutka”, Blaise vinkkasi Harryn suljettua ovea kohti. “Harrynkin täytyy tulla mukaan”, hän lisäsi. Draco heilautti kättään välinpitämättömästi.
“Kyllä hän tulee mukaan.” Blaise kurtisti kulmiaan, mutta päästi sitten kasvoilleen kieroilevan virneen.
“Hei, mitä minä oikein keskeytin silloin aikaisemmin päivällä?” Draco ei vastannut, mutta Blaise näki tämän kasvojen vakavoituvan.
“Nooo…et mitään erikoista, mutta…en tiedä pitäisikö kertoa?” hän mietti ja vilkaisi edelleen suljettuun Harryn oveen saaden Blaisen hämilleen.
“Mitä pitäisi kertoa? Mitä te oikein teitte sellaista, että -” tämä aloitti, mutta hänet keskeytettiin.
“Ei, ei, ei mitään sellaista. Harry vain kertoi jotain…siitä, kun hän menetti muistinsa. Huomasithan sinä miten hiljainen hän oli tullessamme Weasleyn ja Grangerin luota? Hän oli ehkä muistanut jotain, mutta…” Draco hiljeni. Blaise kallisti päätään kummastuneena.
“Oliko se jotain pahaa?” hän kysyi. Draco vain nyökkäsi.
Muutaman metrin päässä Harry huoahti helpotuksesta ja käveli seinän luota sängylleen. Hän kaatui lakanoille, joita ei ollut vaivautunut sijaamaan, ja sulki silmänsä.
Ei sillä, kyllä hän luotti Blaiseen, mutta ei hänen ollut tarkoitus kertoa Dracollekaan sitä, se oli vain lipsahtanut. Hän oli ollut sillä hetkellä jonkin omituisen tunnekuohun pyörteessä. Eikä hän jostain syystä halunnut Blaisen tietävän.
Varmaankin siitä pyörteestä johtuen hän oli myös melkein suudellut Dracoa. Taas. Miksi ihmeessä? Draco oli hänelle pelkkä ystävä, siinä kaikki. Ärsyttävä ystävä, jos halutaan tarkentaa. Harry hymähti hiljaa.
Draco ja Blaise eivät häirinneet häntä koko päivänä. Vaikka kumpikaan ei oikeastaan tiennyt mitä Harry oli muistanut, he olivat ymmärtäneet, että Harryn piti olla yksin hetken. Niin Harry olikin, hän seisoi ikkunansa ääressä lähes koko päivänsä, poiketen vain hakemaan omenan ja voileivän käntyn, joita hän ei kuitenkaan syönyt, jyrsi vain omenan kuorta.
Tuijottaessaan siniselle Pariisin taivaalle, Harry yritti muistaa jotain siitä yöstä, kun oli menettänyt muistinsa. Tai päivästä, mistä hän tiesi. Hän muisti tummia hahmoja, hänen mieleensä nousi jostain syystä kuva kasasta omenankaroja, sekä jokin välkehtivä, ehkä lasin paloja. Hän yritti pitää mielikuvista kiinni, mutta sitä tehdessään, ne karkasivat vain kauemmas. Puristaen omenaa, hän rutisti silmänsä kiinni.
Jokin oli napsahtanut. Silloin. Ehkä. Jokin pieni ja tärkeä. Sumua, kuumaa, pimeää… Harry painoi päätään alemmas. Naurua. Poikien naurua. Ahdistuksen tunne levisi Harryyn. Nauru hiljeni hänen mielessään ja muisti alkoi katkeilla. Kipua, kipua, kipua, kipua…
Harry aukaisi silmänsä ja huomasi hikoilevansa. Kylmänhien pisarat valuivat hänen otsallaan ja viilettivät pitkin selkää. Poika sulki ikkunan ja asteli hitaasti sängylle kaatuen sille pöllyttäen ilmassa pyöriviä pölyhiukkasia. Hän oli lähellä, mutta kuitenkin kaukana.
Miksi hän edes halusi muistaa? Ehkä oli onnekasta, että hän oli menettänyt muistinsa sen takia. Kuka haluaisi muistaa sellaista? Mutta Harrysta tuntui, että jos hän muistaisi sen, hän voisi muistaa muutakin, ellei koko menneisyyttään. Kova hinta omasta elämästään.
*
Draco sovitti hattua päähänsä ja irvisti. Oliko tämä ihan pakollista? Miksei tavallinen loitsu olisi riittänyt ulkomuodon muuttamiseen, miksi nähdä kaikki tämä vaiva, kun homma hoituisi helpomminkin?
“Koska he huomaavat taikuuden aivan varmasti”, Blaise oli sanonut, kun Draco oli nurissut vaatetuksestaan. Ja vaikka Draco ei mitenkään erityisesti pitänyt lippiksestä, hupparista ja löysistä housuista, jotka Blaise oli hänelle tuputtanut, hänen oli pakko olla samaa mieltä siinä, että parempi oli naamioitua jästikeinoin. Ei sillä, Blaise joutui käyttämään viiksiä.
Harry ei ollut oikeastaan innoissaan Blaisen ja Dracon suunnitelmasta, kun hän kuuli siitä. Eihän se oikeastaan ollut taloon murtautumista, mutta melkein. Ainakin Draco oli sanonut heidän menevän sisään vaikka väkipakolla, kunhan jotenkin. Harrysta tuntui, että heidän oli aika pakkokin käyttää ainakin hieman ronskeja otteita, sillä Mustaahan vartioitiin hankakasti. Olkoonkin, että Harry oli yksi Potter-ehdokkaista. Ja Mustahan oli sanonut, ettei ota heitä enää vastaan. Ja Harrysta tuntui, että Draco oikein kaipasi toimintaa.
Niin paljon kuin Harry hermoilikin Mustan hotelliin melkein-murtautumisesta, hänen mielessään pyöri myös se, että kohta hän tulisi kohtaamaan jälleen haamun hänen mahdollisesta menneisyydestä. Voisiko Sirius Musta auttaa muistamaan häntä? Kuvissa Musta ei näyttänyt tutulta, mutta ne olivat ainakin kymmenen vuotta vanhoja. Toisaalta, Mustahan oli saattanut muuttua niin paljon, että Harry ei tunnistaisi häntä. No, olihan hänestä Hermionekin tuntunut tutulta.
Harry asteli hermostuneena ympäri huonettaan odottaen, että Draco ja Blaise olisivat valmiita. Luc oli kadonnut. Harry ei ollut huolissaan, se oli ollut aiemminkin karkuteillä ties kuinka kauan, mutta osannut aina tulla Harryn luokse.
Koputus oveen pysäytti Harryn ravaamisen. Draco avasi oven.
“Harry, olemme valmiita”, hän sanoi ja Harry nyökkäsi hermostuneesti. Hän katsoi pitkään lakkia sängyllään, miettien hajamielisesti ottaisiko sen mukaan. Ovi kolahti varovasti kiinni ja kohta mustatukkainen poika tunsi käden olallaan. Hän kääntyi.
“Harry”, Draco sanoi kädenmitan päässä toisesta laskien samalla Harrysta pitelevän kätensä sivulleen, mutta nosti sen samantien niskaansa. Harry hymyili samalla tämän vaatetukselle kuin myös pojan vaivautuneisuudelle. Äkkiä Harry muisti hyvin selvästi edellisen päivän, kun he olivat tulleet Ronin ja Hermionen luota. Hän työnsi kätensä taskuihinsa.
“Niin?” Harry kysyi saaden Dracon hätkähtämään. Tämä nosti katseensa toisen silmiin.
“Sitä vain, että… ollaan koettu kaikenlaista”, hän takelteli. Harry puri hammasta ja toivoi, että Blaise ei vain tulisi keskeyttämään.
“Ja haluaisin vain sanoa, että…” Draco katsoi Harryn ohi seinää sekunnin ajan ja katsoi sitten taas tämän silmiin, “onnea. Toivottavasti… tuota… löydät paikkasi ja niin.” Harry hymyili varautuneesti ja painoi katseensa hetkeksi maahan.
Kun Draco otti askeleen taaksepäin, Harry tajusi, että tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun he olisivat kahden, tai edes tapaisivat enää. Jos hän pääsisi Mustan puheille ja osoittautuisi oikeaksi Harryksi, hän ei ehkä enää näkisi Dracoa. Mutta mitä sitten? Draco saattoi olla välillä ihan mukava ja ystävällinen, mutta oikeastaan hän oli vain teräväsanainen, ylimielinen idiootti.
“Draco!” Puhuteltu pysähtyi ja Harry astui askeleen lähemmäs häntä.
“Minä vain… halusin sanoa, että…” Hänen sanat takkusivat, aivan kuin Dracollakin. Mitä hän sanoisi? Miksi hän oli pysäyttänyt tämän?
“Niin?” Harry ravisti päätään nopeasti samalla kun vei katseensa Dracon silmiin.
“Että… kiitos. Kiitos kun toit – toitte – minut tänne. Kiitos.” Pieni, mutta todella vahva vasara hakkasi hänen kalloaan ja toisti:
“Idiootti, idiootti, idiootti!”Pojat seisoivat hetken paikoillaan, kunnes Draco virnisti ja kääntyi ovelle. Hän avasi sen ja odotti, että Harry menisi ensin.
“Te ensin, herra tuleva maailmanpelastaja.”
Harry käveli toisen ohi hymyillen samalla, kun näytti kansanvälistä käsimerkkiä Dracolle.
Hihii! Juuri näin.
Ja kiitokset ranskasta siskolle, veljelle (etosaa...) ja isukille.
