Title: Sadetta karkuun
Author: tomorowr
Beta: Ei ole, joten ilmoittakaa virheet tai kertokaa, jos haluisitte betaa tän kokonaan, niin otan tän sit viel kerran pois! :----))
Pairing: Justus/Eemeli
Rating: K11 (huutakaa ja kovin, jos olen väärässä...)
Genre: h/c, fluffy, slash
Disclaimers: Omistan hahmot, tekstin, juonen ja kaiken muunkin.
Warnings: Slash ja ainakin jonkintasoinen puhekieli.
A/N: Huomasinpas tuossa, että alkaa tulla kiire tämän haasteen kanssa. Niinpä otin itseäni niskasta kiinni ja kaivoin yhden vanhoista inspiraatioista esille. Onneksi ulkona sataa ja on syksyinen sää, joten löysinkin vähän sitä tunnelmaa mitä joskus olen tähän suunnittelut. Siispä, here you go, ja kommenttia kiitos! :---) Osallistuu muuten Slash10 2.0
–haasteeseen.
~ Sadetta karkuun ~Eemeli PoV:
Läästin Nutellaa leipäni päälle pienen yksiöni keittiössä. Survaisin veitsen lasiseen purkkiin ja käänsin katseeni ikkunaan. Pimeä syksyilta tuntui masentavalta, mutta samalla sen kauneus räjäytti tajuntaani. Sade piiskasi ikkunaan ja huokaisten puraisin palan lämpimäksi paahdetusta leivästäni. Taskussa värähti viestin merkiksi ja suklaisin sormin kaivoin nokiani esille. Näytöllä luki 1 uusi viesti, mutta uuden värähdyksen myötä määrä tuplaantui. Kukaan muu ei tekstaa samoin kuin Justus, jonka asia saattaa tulla jopa viidessä osassa. Vaikkei asialla sen suurempaa sisältöä olisikaan. Hymyillen avasin ensimmäisen. "
Tuutko vastaan?" Ilmeisesti poika on taas päättänyt tehdä yllätysvierailun luokseni. Toisessa viestissä tämä kertoi vielä tarkemman sijaintinsa, noin viitisen minuutin kävelymatkan päässä kerrostalosta, joka sisälsi myös minun kotini.
Sulloin loput leivästä suuhuni ja nousin ylös. Sade oli jo hieman hellittänyt, muttei kuitenkaan täysin hiipunut, joten ulko-ovelle kävellessäni nappasin sateenvarjon mukaan. Vetäisin kengät jalkaani ja astuin rappukäytävään. Hissi oli juuri alhaalla, joten en jaksanut jäädä sitä odottamaan vaan hyppelin alas jättäen aina parikolme askelmaa väliin. Alaovella kylmä totuus iski kasvoilleni paljastaen syksyn epämieluisat puolet, sade oli jälleen yltynyt.
Lähdin kuitenkin urheasti matkaan sytyttäen samalla savukkeen helpottamaan oloani. Vaikka fiilikset olivat päällisin puolin positiivisia, pisti sade kuitenkin vituttamaan. Sen suurempia syvällisyyksiä en ehtinyt pohtia, sillä pihasta pois päästyäni Justuksen sateenkaaritukka ilmestyi näkökenttääni.
”Sähän oot ihan litimärkä”, mutisin ja vedin tuon tiukkaan halaukseen sateenvarjon alle. Poika vain mutristi suutaan ja painoi suukon otsalleni.
”No ihanko totta, enpäs itse huomannut… Mahtaakohan täällä sataa?” tuo kysyi muka hämillään. Naurahdin vain ja lähdin kulkemaan takaisin sisälle päin, pysähtyen sitten kuitenkin kuin seinään. Toinen oli kiertänyt kätensä takaapäin ympärilleni estäen liikkumisen eteenpäin.
”Ei mennä sinne”, poika hymähti niskaani ja käänsi minut ympäri. Kohotin kulmiani ja vaikka ilta oli hyvin pimeä ja ankea, katuvalot loivat sen verran valoaan, että toinen huomasi ilmeeni. ”Mulla on paljon parempi idea.”
Parempi idea joo, ajattelin kun toinen raahasi minua kädestä pitäen kerrostalorykelmän pihavajalle. Se oli tarkoitettu vain talonmiesten käyttöön, mutta jostain syystä en yhtään ihmetellyt, miten Justus avasi oven avaimella. Olin tuntenut pojan jo muutaman vuoden ja huomannut, että tämä kyllä keksi keinot saada kaiken mitä vain ikinä uskalsi haluta. Tällä kertaa se selkeästi oli kyyhöttää kylmissään pihavajassa.
Lukko aukesi naksahtaen ja sisälle päästyäni istuin seinän viereen vetäen toisen syliini. Sateenvarjo jäi lattialle avonaisena, mutta en jaksanut välittää sen vertaa, että olisin laittanut sen kunnolla kuivumaan. Nuuhkin toisen sateenjäljiltä märkiä hiuksia ja ominaistuoksua haltioituneena. Justus kuului minuun syliini, ei minnekään muualle.
”Mikähän tän sun suuren ja mahtavan idean perimmäinen ajatus oli?” kysyin onnellisella puuromössötyksellä. Eihän tässä jaksanut keskittyä mihinkään puhumiseen, kun sain pidellä nuorempaa lähellä.
”Olla kahdestaan sun kanssa piilossa pahaa maailmaa”, sain mumisevan vastauksen. Justus oli siis selkeästi viettänyt liikaa aikaa yksin pohdiskelemassa asioita, jotka pistää sen pään sekaisin. Etsin huulillani toisen korvalehteä ja sen löydettyäni näykkäisin hellästi. ”No siinä tapauksessa mun velvollisuuksiin sun poikaystävänä kuuluu viedä sun ajatukset muualle”, kuiskasin virnistäen perään. Käänsin toisen ympäri niin, että tämän kasvot olivat nyt minua kohti ja painoin huuleni toisen omille. Näykin ja imin tietäen, että poika syleilyssäni piti siitä varmasti.
Justus PoV:
Tiesin heti, että oli loistava idea lähteä käymään Eemelin luona ilmaan mitään varoituksia. Istuimme vajassa varmaan parikin tuntia vain kuiskutellen ällösiirappisuuksia, suudellen ja ylipäätään toisissamme kiehnäten. Toisen läsnäolo sai minut taas tuntemaan oloni turvalliseksi ja lämpimäksi, kaikki ahdistuneisuus oli poissa. Joka tapauksessa, vaikka vajassa olikin niin ihana istua, alkoi persukset pikkuhiljaa kylmettyä. Lisäksi litimärät vaatteet eivät tuntuneet kovinkaan mukavilta päällä. Vastahakoisesti nousin toisen sylistä vetäen myös toisen ylös. Kiersin käteni toisen niskan taakse ja kosketin kohmeisella nenälläni toisen samankaltaista.
”Mennään sisälle”, kuiskasin melkein äänettömästi.
Eemeli nappasi sateenvarjonsa mukaan ja avasin oven syksyn pimeään yöhön päästäen toisen edeltä pihamaalle. Laitoin oven lukkoon ja avaimen kukkaruukun alle, josta olin sen löytänytkin. Huolimattoman talkkarin ansiosta olin löytänyt meille salapaikan, jonne kukaan ei keskellä yötä osaisi eksyä. Ei kyllä varmaan toisen yksiöönkään, mutta pihavajassa vain oli sitä tunnelmaa. Tartuin nopeasti Eemeliä kädestä, en halua hukata tuota ikinä. Samalla kuitenkin tajusin, että sadekin oli jo loppunut. Vilkaisin taivaalle ja henkäisin silmät laajentuen.
”Kato”, huokaisin ja osoitin taivaalle. Se oli peittyneenä tähtiin. Niitä oli niin paljon, että silmissä heitti ja niiden hahmottaminen tuntui lähes mahdottomalta. Valojuovan kulkiessa nopeasti taivaan halki hihkaisin puristaen tuon kättä lujempaa. ”Tähdenlento”, Eemeli hymähti ylisuloisesti hymyillen, enkä voinut vastustaa kiusausta suukottaessani jälleen toista. Vilkaisin jälleen taivaalle, mutta pienen aivastukseni myötä meistä vanhempi kiskaisi minut liikkeelle. ”Nyt sisälle ja märät vaatteet pois”, poika huolehti ja sulatti sydäntäni entisestään. Tunsin kuinka maailma oli hyvä ja ihana paikka elää, kaikki pahuus oli poissa.
A/N2: Että tämmöstä tällä kertaa, onnistuinko edes jotenkin luomaan syksyistä tunnelmaa?
