Title: Valheista ja luottamuksesta
Pairing: Venäjä/Suomi (, jos joku tahtoo, niin taustalle voi kuvitella SuFiniä)
Rating: K-11
Fandom: Axis Powers Hetalia
Genre: Drama, oneshot
Summary: Venäjä on saanut Suomen kattonsa alle ja päättänyt etäännyttää tämän Ruotsista. Valmiita epäilyksiä on helppo ruokkia hyvin valituilla sanoilla, joiden todenperäisyys jää usein hämäräksi.
A/N: Tämän piti olla itsenäisyyspäivän kunniaksi. Vaikkei tässä juuri itsenäisyydestä puhutakaan. Pätkiä 1800-luvulta. Alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa jotain ällömakeaa RusFiniä vain koska sitä on todella vaikea löytää mistään millään kielellä. Muttamutta, kuinkas kävikään? Ehkä on vain mahdotonta kirjoittaa mitään romanttista näistä kahdesta, jos haluaa pitää Venäjän edes hieman sellaisena kuin hän on. Nyyh. Tämä on tehty historialliselle pohjalle melko kepeällä asenteella ja suurpiirteisillä linjanvedoilla, joten mahdolliset historialliset paikkansapitämättömyydet ovat mahdollisia.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
Valheista ja luottamuksesta
Venäjä katsoi tiukassa otteessaan pyristelevää suomalaista hymyillen samaa sielutonta hymyä kuin aina. Tällä kertaa tuohon hymyyn sotkeutui tuskin havaittava tyytyväinen silaus. Kyllä, hän oli nyt enemmän kuin mielissään, olihan hän viimein saanut itselleen tämän vaalean nuorukaisen. Toisen kiroukset sotkeutuivat tukahtuneeksi puuroksi nyyhkäysten alle, tämän vaatiessa jo selkänsä kääntänyttä ruotsalaista palaamaan takaisin. ”Sinä et voi jättää minua tällä tavalla Venäjälle” suomalainen huusi, saaden sinisellä takilla peitetyt leveät hartiat vavahtamaan. Mutta pitkä valtio ei enää pysähtynyt tai kääntynyt takaisin.
Ivan ei ollut varsinaisesti suunnitellut sieppaavansa koko maata Ruotsilta, vaikka olikin nahistellut tuon yrmeän valtion kanssa heidän itärajallaan niin kauan kuin saattoi muistaa. Tai, periaatteessa sitä olisi voinut kutsua Suomenkin rajaksi, mutta käytännössä kaikki kuului Ruotsille ja Suomi oli vain yksi maakunta. Muttei enää. Venäjä tiukensi jo ennestään teräksistä otettaan toisen hartioista, saaden tämän säpsähtämään. Ivan oli tuntenut tuskin laimeaa mielenkiintoa kun Ranska oli aikoinaan saapunut vierailulle ja vaatinut häntä nappaamaan pojan. Rankaisemaan Ruotsia. Ja hän tiesi valtion saaneen rangaistuksensa nähtyään millaisella ilmeellä hän oli vain muutamia hetkiä aiemmin jättänyt Venäjän huomaan suomalaisen, joka oli monta vuosisataa asunut Ruotsin kanssa.
Ja vaikka Suomi olikin ensi alkuun tuntunut kovin ikävystyttävältä ja köyhältä vallattavaksi, Venäjä ei enää muistellut sitä. Uusi perheenjäsen hänen taloonsa, uusi lemmikki hänen paijattavakseen, ehkä rankaistavakseenkin jos tilanne niin vaati. Uusi sielu hänen kokoelmaansa.
Suomi jatkoi rimpuiluaan vielä kauan senkin jälkeen, kun Ruotsin synkkämielisyydestä raskaat askeleet olivat lakanneet kuulumasta. Mutta Venäjä vain tiukensi otettaan ja veti tämän lähemmäs itseään. Eikä päästänyt irti ennen kuin suomalainen oli reuhtonut itsensä uuvuksiin ja lakkasi viimein manaamasta, pelkän itkun tärisyttäessä tämän koko sodan uuvuttamaa olemusta. ”Shh, älä ajattele häntä. Minä olen täällä nyt, мой маленький Финляндия.”
***
Suomi oli ollut täällä, hänen kodissaan, nyt kaksi viikkoa. Eikä tämä ollut suostunut sanomaan sanaakaan - tai ei ainakaan hänelle. Venäjä epäili kyllä vahvasti, että suomalainen hyvinkin rupatteli niiden muiden hiljaisten kanssa, jotka tämä aivan liian suuri, aivan liian kylmä talo kätki sisälleen. Ajatus sai hänet levottomaksi ja pieni ärtynyt ryppy ilmestyi venäläisen kulmien väliin. Hän ei voisi sietää tämän enempää niskoittelua, varsinkaan kun hän oli tehnyt varsin selväksi, että halusi toisen avaavan itsepintaisesti kiinni pysyvän suunsa. Turhautuneesti huokaisten Ivan tyrkkäsi edessään avoinna olevan kansion sivuun ja nousi tuoliltaan. Ehkä hänen täytyisi vielä hieman teroittaa tarkoitusperiään itsepäiselle suomalaiselle.
Kaulan ympärille kiedottu huivi lepatti Venäjän perässä tämän harppoessa ripein askelin läpi avarien huoneiden. Askeleet johtivat tummalle ovelle, mutta ennen kuin hän itse ehti tarttua kädensijaan, ovi avautui hänen edestään. Ivanin kasvoille nousi silkasta tottumuksesta ontto hymy Liettuan jähmettyessä ovensuuhun, käsi yhä ovenkahvalla. Ruskeahiuksinen mies vilkaisi nopeasti taakseen ja otti muutaman hermostuneen askeleen edestakaisin, kuin ei olisi tietänyt perääntyäkö vai liikkua lähemmäs toista. ”Oh. Sinulla tosiaan on ylimääräistä aikaa töidesi lisäksi, Toris?” Puhuteltu valtio näytti kallistuvan kovasti perääntymisen kannalle, mutta tiesi ettei se hyödyttäisi mitään - päinvastoin. Venäjä laski kätensä toisen lantiolle, saaden tämän sävähtämään ja valahtamaan kalpeaksi, ja työnsi tämän pois ovensuusta, lempeästi kuin typertyneen lapsen. ”Vaikka onhan hienoa, että pidät seuraa pienen perheemme uusimmalle jäsenelle”, Ivan jatkoi liukuessaan aukinaisesta ovesta sisälle, ”minäkin ajattelin tehdä niin.” Ovi kolahti kiinni, jättäen toiselle puolelleen yhä mykistyneen Liettuan, jonka suu oli avautunut varoitushuutoon, joka ei koskaan karannut hänen huuliltaan.
Venäjä sulki oven takanaan ja haravoi katseellaan pienehkön huoneen kunnes hänen silmänsä kiinnittyivät vaaleaan mieheen. Tämä istui selkä vasten seinää sängyllään, polvet vedettyinä vasten rintaansa ja kasvot painettuina alas, vasten polvia, niin ettei Ivan voinut nähdä toisen ilmettä. ” Молодой Финляндии, oletko viihtynyt hyvin uudessa perheessäsi?” Vastaukseksi hän sai ainoastaan niiskausta muistuttavan äännähdyksen. Ilmeisesti suomalainen kieltäytyi edelleen puhumasta hänelle. Violetit silmät lasittuivat.
”Puhu”, käski Venäjä kumartuessaan Suomen ylle. Tämä ei sanonut mitään, painoi vain kasvonsa tiukemmin alaspäin ikään kuin kätkeäkseen ne. Venäläisen hymy ei värähtänytkään. ”Vai tulitko sinä vain surusta mykäksi kun jouduit eroamaan Ruotsista?” Lyhyemmän hartiat vavahtivat sanojen vaikutuksesta, tyydyttäen laimeasti Ivania. ”On kohteliasta katsoa puhekumppaniaan silmiin - vaikka keskustelu olisikin näin yksipuolinen”, hän ohjeisti. Kun Suomi ei tehnyt elettäkään noudattaakseen valloittajansa toivetta, venäläinen kumartui enemmän alaspäin ja takertui lempeästi, mutta päättäväisesti nuoremman kasvoihin, pakottaen tämän kasvot ylöspäin.
Hän säikähti vain aivan pikkuhiukkasen.
Violetit silmät olivat punareunaiset ja turvonneet itkemisestä. Vaikka kyyneleitä ei enää toisen silmissä ollutkaan, ne olivat jättäneet jälkensä tämän poskille. Suomi läimäisi toisen käden pois ja käänsi kasvonsa sivuun, kuitenkaan enää peittämättä niitä, mutisten suomeksi jotakin, jonka sisällön Ivan saattoi arvata koostuvan lähinnä voimasanoista. ”Sinä puhuit”, hän huomautti ja istahti turhia kyselemättä suomalaisen viereen sängylle. Tämä teki pienen liikkeen siirtyäkseen kauemmas vanhemmasta valtiosta, mutta venäläinen laski kätensä toisen oljenvaaleisiin hiuksiin. ”Sinä itket sen ruotsalaisen perään”, hän totesi ääni soinnittomana, välittämättä sen enempää myötätuntoa kuin vihaakaan. Suomi ravisti päätään ja suhahti:” Mitä se sinulle kuuluu.” Hymy venäläisen kasvoilla leveni, korostaen vain sen onttoutta.” Sinä todella itket täällä sellaisen henkilön perään, joka on hitaasti kuristanut sinua hengiltä vuosisatojen ajan.” Suomalainen käänsi äkkiä kasvonsa häneen päin, silmät kipunoiden kiukusta. Mutta Venäjä osasi myös nähdä raskaana läikkyvän ahdistuksen kaiken tuon suloisen päättäväisyyden takana. "Sinulla ei ole oikeutta puhua noin, Berw-”
Nuoremman puhe keskeytyi venäläisen painaessa sormensa tämän huulille. Hän kietoi vapaan kätensä toisen hartioille ja pakotti tämän lähemmäs itseään, kylki kylkeä vasten. Suomalainen rimpuili vapautuakseen toisen otteesta, mutta tuloksena Ivan vain painautui lähemmäs ja laski sormensa suomalaisen huulilta alemmas. Hän tarttui lujasti tämän leukaan ja pakotti tämän katsomaan itseään. ”Hän hylkäsi sinut.” Itsepäiset kasvot tuijottivat kiukkuisina Ivania. ”Hän olisi voinut tehdä paljon enemmän, hän olisi voinut auttaa sinua. Mutta hän jätti sinut yksin, käytännössä luovutti sinut minulle.” Suomi nosti kätensä ja koetti työntää Venäjää kauemmaksi. ”Valheita, kaikki ovat sinun likaisia valheitasi. Sinä et tunne Berwaldia, sinä et tiedä-” Jälleen kerran suomalainen keskeytettiin tylysti:” Todella? Luuletko sinä tuntevasi hänet?” Ivan nautti nähdessään miten punertavien silmien päättäväisyys alkoi säröillä jokaisella sanalla, jonka hän lausui, syövyttäen toiseen koko ajan hieman lisää katkeraa epäilystä. Vanhempi valtio nojautui vielä lähemmäs toista, muodostaen tämän korvaan sanat:” Sinä heräät öisin ja pelkäät olemassaolosi puolesta. Koska ei ole ’Suomea’, on vain Ruotsi, joka hallinnoi kaikkea.”
Suomalainen riuhtaisi itsensä väkivalloin irti tiukasta otteesta ja nojautui taaksepäin, silmät levällään. Venäjä kallisti päätään ja hymyili kuten aina. ”Se siis todella on totta.” Suomi vetäisi terävästi ilmaa sisään ja puuskahti:” Olisin silti mieluummin Berwaldin kanssa kuin sinun kanssasi täällä, helvetin sekopää.” Ivan naurahti huvittuneesti, tajuten oikein hyvin toisen taistelevan kyyneleitään vastaan. ”Niinkö? Ehkä minun pitäisi motivoida sinua, näyttää etten minä ole samanlainen.” Nuoremman ääni oli tukahtunutta itkusta, jota tämä pidätteli:” Sinä olet vain paljon huonompi.” Venäjä kohotti kulmakarvojaan ja veti kasvoilleen teennäisen traagisen ilmeen. ”Oh? Ja minä kun olin aikeissa myöntää sinulle autonomian.”
Suomen kasvot vajosivat silkkaan hämmästykseen ja tämän jännittyneet hartiat rentoutuivat. ”Mitä?” ”Autonomia, Молодой Финляндии. Minähän sanoin, että olen erilainen, eikö niin? Sinun ei tarvitse hitaasti haihtua jonkun toisen varjoon.” Käsite näytti saavan toisen lähes ymmälleen. Vaikkei autonomia ollutkaan mitään verrattuna oikeaan itsenäisyyteen, se oli enemmän kuin ei mitään. Vapautus kuristavan tiukasta syleilystä, jossa Ruotsi oli vaimoaan pidellyt, peläten tämän katoavan joku päivä. Venäjän täytyi hihittää vaimeasti ajatellessaan, että se päivä oli kaikesta huolimatta koittanut tuollekin vakavalle valtiolle. Kaikkien täytyi oppia nöyrtymään - erityisesti hänen edessään.
Hämmästyksestä seuraava tunteiden sekamelska sai kyynelkarpalot valahtamaan Suomen silmistä tämän poskille. ”Minä pidän sinusta nyt huolta. Sinä et haihdu, sinä et tukahdu hengiltä”, Venäjä kuiskasi ja suukotti kyyneleet pois toisen poskilta, ”ole vain lojaali minulle.” Suomi oli aina ollut uskomattoman uskollinen Ruotsille, vaikka kaikkea oli näiden kahden välillä ehtinyt tapahtua. Hän halusi toisen olevan vähintään yhtä uskollinen hänellekin. Suomalaisen kurkunperukoilta pääsi äännähdys, joka enteili joko itkua tai raivonpuuskaa. ”Tino”, Ivan henkäisi maistellen nimeä, jota ei ollut vielä aiemmin lausunut. Välittömästi tuon jälkeen hän hiljensi niin suomalaisen mahdolliset vastaväitteet kuin kaiken muunkin suudelmalla, yksinkertainen nimi edelleen kielensä päällä viipyillen.
***
Venäjä pyyhki kostealla pyyhkeellä hikeä suomalaisen otsalta. Tämä makasi sängyssään sameat silmät vain puoliksi avoinna, hengittäen raskaasti. Hänen Tinonsa, hänen sinilintunsa, hänen pikku Finljándijansa. Joten miksi hänen täytyi kärsiä näin?
Venäjä tiesi mitä näiden ikkunoiden ulkopuolella tapahtui, mitä tapahtui suomalaisen omassa maassa. Ja hän tiesi Tinon tietävän, tuntevan sen häntä monta kertaa paremmin. Puute ja kurjuus, joka vaelsi nuoremman valtion mailla, sairaudet, jotka tappoivat nälän heikentämät ihmiset teiden sivuille kuin arvottomat rotat. Nälkä, kalvavana ja armottomana. Nälänhätä.
Ivan ymmärsi miltä toisesta tuntui, hän oli itsekin mennyt historiansa aikana läpi vaikeista ajoista. Eikä tämä ollut Suomellekaan ensimmäinen kerta, ei ensimmäinen nälänhätä. Mutta silti venäläinen toivoi, että olisi voinut jotenkin helpottaa toisen oloa, haihduttaa tuon tuskaisen ilmeen tämän kasvoilta. Mutta hän olisi voinut tehdä sen vain avustamalla Tinon ihmisiä, eikä se ollut mahdollista. Ei ilman hänen johtajansa määräystä tai lupaa, eikä varsinkaan kun hänen omallakaan maallansa oli hädin tuskin riittävästi ruokaa. Pohjoisessa nälkä oli pahinta eikä Venäjä voinut auttaa itseään, omia ihmisiäänkään. Mutta se oli kaukana siitä, miten pahasti Suomi kärsi näinä nälkävuosina.
Venäläinen laski rätin takaisin yöpöydälle asetettuun pesuvatiin ja otti Tinon hehkuvan kuuman kämmenen omiensa väliin. ”Sinä selviät tästä”, hän lupasi pehmeästi. Miksi normaalisti niin helposti tottumuksesta hänen kasvoilleen kohoava hymy pysyi nyt poissa? Suomalainen sen sijaan käänsi hieman päätään voidakseen katsoa häneen ja onnistui jotenkuten hymyilemään, huolimatta tilassa jossa oli. Ivania lapsellisella tavalla hävetti, ettei hän voinut hymyillä rohkaistakseen toista, ei edes itselleen ominaisella ontolla tavalla, vaikka Tino onnistui loihtimaan kasvoilleen hymyn jopa läpi kolotuksen ja nälän, joka kalvoi hänen ruumistaan.
”Kaikki muuttuu hyväksi, Tino, minä lupaan”, hän supisi ja kumartui suukottamaan toisen hikistä hiusrajaa. ”Totta kai”, toinen hymähti, ”sinun johtajasi ei sitä paitsi antaisi kokonaisen alueen autioitua.” ”Ei tietenkään. Ja minä pidän sinusta huolen. Venäjä pitää omistaan aina huolen. Eikö niin, da? Vain odota, мой маленький Финляндия.”
Ivan laski päänsä suomalaisen rintakehälle voidakseen kuulla tämän sydämenlyönnit, jotka todistivat varmemmin kuin mikään, että toinen oli vielä elossa, että veri juoksi tämän suonissa eikä kukaan veisi häntä Ivanilta. Suomi sulki uupuneesti silmänsä ja antoi kätensä laskeutua toisen vaaleisiin hiuksiin, pyöritellen niitä sormissaan. ”Talven jälkeen tulee kevät. Seuraava sato onnistuu, kaikki saavat ruokaa. Kaikki ovat iloisia, kaikki ovat Venäjällä aina iloisia”, venäläinen puheli puoliääneen, tietämättä rauhoitteliko enemmän Tinoa vai itseään. Kumpikin heistä ohitti sen tosiasian, että kevät oli tullut jo kerran ja puute oli sen jälkeen vain jatkuvasti lisääntynyt. Muutkin maat koettivat auttaa ja jokainen kädentarjous ilahdutti Suomea, vaikka hädän suuruuteen nähden apu oli vähäistä. Ei kukaan ollut osannut epäillä.
Pitkän äänettömän ajan päästä, kun Venäjä jo ajatteli toisen nukahtaneen, Tinon vaimea ääni katkaisi hiljaisuuden. ”Ivan”, nuorempi valtio kuiskasi, herättäen toisen säpsähtäen ajatuksistaan. Hän käänsi silmänsä kysyvästi suomalaiseen, nostamatta päätään tämän rintakehältä. ”Hän soitti.” Äskeistä raskaampi hiljaisuus jysähti huoneeseen, jonka ilma oli äkkiä muuttunut hermostuneeksi. He kumpikin tiesivät Suomen äänensävystä, kenestä tässä oli puhe. Ivan pysyi hiljaa ja Tino jatkoi ääni heikkona joko sairaudesta tai sitten jostakin muusta, jota venäläinen ei tahtonut ajatella:” Hän... Hän sanoi, että hänellä on ollut ikävä... minua.”
Äkisti Ivan nosti päänsä ja nousi polviltaan seisomaan, turhautuminen paistaen hänen kasvoiltaan. ”Mitä sitten? Mitä sitten! Siitä on vuosikymmeniä. Sinä olet nyt onnellisesti täällä”, hän paasasi äänen kohotessa huudoksi. Hän tiesi säikyttävänsä Tinoa, mutta suomalaisen sängyn vierellä valvomisesta aiheutunut väsymys sekoittui ärtymykseen, eikä hän jaksanut välittää. Toinen käänsi katseensa seinään, pois Ivanista ja mutisi uhmakkaasti:” Berwald-” ”Älä sano sitä nimeä tässä talossa!” Marssiessaan huonetta ympäri venäläinen huitaisi vahingossa maljakon nurin, jossa Tinolla oli aina kieloja, jopa tällaisina aikoina kun hän hädin tuskin pääsi ylös sängystä. Tuo vuosikymmeniä samalla paikalla ollut kukkamalja särkyi nyt pieniksi siruiksi äänekkään räsähdyksen saattelemana ja kielot levisivät vesilammikon tavoin maahan. Valkeat kukinnot muussaantuivat Ivanin talloessa niiden päältä harppoessaan takaisin Suomen vuoteen vierelle. Hän polvistui jälleen siihen, painaen oikean kätensä toisen poskelle. ”извините. Katso minuun nyt.” Tino käänsi vastahakoisesti sameat silmänsä Venäjään. Toinen oli ulkoisesti hädin tuskin rauhoittunut ja sisältä hän kiehui edelleen, vaikka pakottikin äänensä pysymään vakaana:” Kuuntele. Sinä et tapaa sitä miestä. Pysy kaukana hänestä. Muista mitä minä kerroin. Muista mitä minä olen sinulle antanut. Kaiken.” ”Sinä lupasit, ettet puutu kaikkiin minun asioihini.”
Venäjä hymyili. ”Vain tärkeisiin, Tinoseni, vain tärkeisiin.”
Nuorempi tuhahti väheksyvästi, mutta oli liian heikkona nostaakseen lujaa vastarintaa. ”Muista. Hän hylkäsi sinut. Hylkäsi sinut. Hän ei välitä sinusta oikeasti, hän tahtoo vain hyötyä sinusta. Muista. Minä en koskaan tekisi niin. Minä en ikinä hylkää sinua, minä en koskaan kontrolloi elämääsi ylilyövästi. Sinä et olisi mitään ilman minua, sinä olisit vain osa Ruotsia, sinulla ei olisi vähäisiäkään oikeuksia. Minä olen sinun onnesi, olet saanut kaiken, mitä sinulla on, minulta.”
Tino vain huokaisi kun Venäjä liimautui niin lähelle häntä, että hän saattoi tuntea toisen lämpimän hengitykseen ohimollaan. ”Muista. всегда помнить.”
***
Joka puolella oli ihmisiä, tärkeitä ihmisiä niin Venäjältä kuin Suomen suuriruhtinaskunnastakin. Olihan yksi tärkeimmistä asioista tuon valtavan maan ja yhden sen alueen välillä jälleen saatu kuntoon perinteiden mukaisesti. Nikolai II oli juuri vahvistanut hallitsijanvalansa Suomelle ja suomalaiset saattoivat hengähtää helpotuksesta tämän uudenkin tsaarin myöntäessä heidän autonominen asemansa todeksi.
Venäjä käytännössä talutti Suomen käsipuolessa yhteen sillä hetkellä tyhjillään olevista salongeista, vaikka lyhyempi mies väittikin vastaan ja tiuskaisi osaavansa kävellä oikein hyvin itsekin. Venäläinen vain nauroi eikä antanut toisen kiskaista kättään pois. Hän lukitsi salongin pariovet heidän takanaan ja tiputti avaimen juhla-univormunsa taskuun. ”Mistä tämä hoppu, Ivan? Virkamiehilläni olisi ollut minulle varmasti asiaa”, Tino tiedusteli istuessaan raidallisella kankaalla verhoillulle divaanille. ”Ajattelin vain, että pieni hengähdystauko ei tekisi pahaa”, tämä hymähti ja avasi seinustalla seisovan lasikaapin oven, napaten hyllyltä kaksi kristallilasia ja pullon konjakkia.
Hän istui suomalaisen vierelle ja kaatoi tälle toiseen kimmeltelevään lasiin tuota juomaa ja toiseen lasiin itselleen. ”Onko se nyt hyvä alkaa juomaan tällaisena päivänä ja esiintyä julkisesti humalassa?” Tino moitti. ”Kaikki muutkin ovat nauttineet liiankin kanssa alkoholia ja viimeistään illan tanssiaisiin mennessä kaikki minun keisariani myöten ovat täysin päissään.” Suomalainen tarttui edelleen epäillen konjakkilasiinsa, mutta noudatti sitten Venäjän esimerkkiä ja hörppäsi hänkin siitä. ”Kohtuullista. Vaikka juonkin mieluummin vodkaa”, pidempi hymähti, hymyillen lasinsa takaa toiselle.
Useampaa tyhjennettyä lasillista myöhemmin ilmapiiri huoneessa oli huomattavasti vähemmän jäykkä. ”Tälle päivälle ja meidän keisarillemme”, Ivan julisti kohottaessaan puolitäyden lasinsa ilmaan kuin olisi pitämässä puhetta ja tyhjensi sen sitten yhdellä kulauksella. Suomi hymyili lämpimästi, sillä toki hänkin oli riemastuneiden ihmistensä tapaan helpottunut, että hänen oikeutensa oli säilytetty ennallaan ja ettei hänen autonomiaansa ainakaan vielä tämä keisari uhkaisi. ”Meidän täytyy juhlia samalla tavalla kahden kesken kun tämä keisari kuolee ja seuraava polvi lausuu juhlallisen hallitsijanvakuutuksensa sinulle. Ja sen jälkeen ja sen jälkeen ja aina hamaan tulevaisuuteen asti”, venäläinen rupatteli täyttäessään jälleen kerran heidän konjakkilasinsa. ”Sinä uskot, että kaikki säilyy muuttumattomana? Että he kaikki todella myöntävät minun autonomiani ja vieläpä noudattavat sitä?” Venäjä vain nauroi toisen sanoille ja totesi itselleen harvinaisen valoisasti:” Totta kai. Ja sinä pysyt aina minun kanssani, vaikka sinulla onkin vapaus päättää itse ja huolehtia itse itsestäsi. Kukapa haluaisi olla täysin yksin? Ja mikä muka kaataisi tämän keisarien ketjun? Kaikki tulee aina olemaan näin ja aina keisarin vaihtuessa vanhasta uuteen me voimme juhlistaa sitä vodkan sijasta huonolla konjakilla.” Ivan laski äkisti lasinsa pöydälle voidakseen kietoa molemmat käsivartensa suomalaisen ympärille. ”Minä pysyn aina sinun kanssasi kuten nyt. Я люблю тебя.” Konjakki maistui vahvasti näiden kahden välillä vaihdetussa suudelmassa.
Huolimatta toiveikkaista sanoista ja mahtipontisista juhlallisuuksista, kumpikin tiesi syvällä sisällään, että kaikki tulisi loppumaan joskus. Että jo nyt pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. He eivät vain arvanneet, miten nopeasti se kävisi. Miten nopeasti kaikki lupaukset menettivät tarkoituksensa. Miten nopeasti valheet, jotka olivat rikkoneet luottamuksen ja luoneet sen uudestaan, saattoivat riistäytyä käsistä. Miten nopeasti lupauksista tuli valheita ja valheista lupauksia.
~*~*~*~
A/N: Alun kaksi ensimmäistä kappaletta sijoittuvat vuoteen 1809 Suomen siirtyessä Venäjälle. Kolmas kappale on vuodelta 1868 ja kyseessä on totta kai Suuret nälkävuodet. Viimeinen tapahtuu mainitun Venäjän (viimeisen) keisarin annettua hallitsijanvakuutuksensa koskien Suomen autonomista asemaa.
Ja sitten vielä käännökset, jotka ovat luultavasti ihan miten sattuu. En ole opiskellut minuuttiakaan venäjää, joten käytin karkeasti googlen kääntäjää. Ja se, tuota, noin... on tunnetusti melko syvältä. Joku venäjänkielentaitoinen voi oikaista virheitä jos sattuu tahtomaan.
мой маленький Финляндия = Minun pikku Suomeni
Молодой Финляндии = pikku Suomi
извините = anteeksi
всегда помнить = muista aina
Я люблю тебя = Rakastan sinua.
