Tuhisija, awww sinä jälleen :3 kiva, että tykkäsit, kiitos paljon kommentista ♥
Odo, moi o/ kiva nähdä. Älä huoli, ei nämä hahmot ole minullekaan olleet enää moneen vuoteen tuttuja, mutta joskus on pakko koettaa. Tosi kiva, että tykkäsit, kiitos ♥
129. Vuosisata
II.
Maria kuuntelee Saraa, vaikka ei kyllä yleensä. Kohottelen kulmiani sohvalta, mutta en sano mitään ja pidän parhaana ideana syventyä takaisin Kamala luonto -sarjakuvakokoelmaani.
Et halua kumpaakaan
kaikki on mahdollista
mutta silloin sinua ei ole
Kuuntelen biisiä puolella korvalla ja yritän miettiä pitääkö Maria kappaleen sävelkulusta vai sanoista enemmän. En kuitenkaan ole tarpeeksi kiinnostunut tiedustellakseni asiaa kumppaniltani, joka istuu keittiössä tyhjin ilmein.
Ehkä minua pelottaa kysyä sellaista asiaa, en kenties halua oikeasti vastausta sellaiseen. Mitä jos hän tarkoittaisi sanoja ja minun pitäisi vain istua tässä ja kuunnella?
Kappale loppuu ja minä mietin, montako samanlaista biisiä vielä tulee. Marialla on taas niitä päiviään, jolloin kaikki on jollain tapaa huonosti – enkä minä voi tehdä asialle mitään. Minun on turha yrittää rauhoittaa häntä, koska hän ei ole hermostunut.
Eikä minun kannata lohduttaa häntä, koska hän ei ole surullinen.
Hän tulee olohuoneeseen, vilkaisee minua ja hymähtää.
”Kauhea krapula”, hän sanoo, kuin selittääkseen omaa käyttäytymistään. Virnistän sarjakuvalle ja viiton häntä luokseni.
”Voi sinua”, naurahdan, kun hän jokseenkin käpertyy kylkeeni ja nojaa hauistani vasten. Meillä ei paljoa ole muuta kuin toisemme, mutta ainakin hän on vielä valmis olemaan siinä.
Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut ja tulee vielä joskus tapahtumaan, se on melkein ihmeellistä.
Annan katseeni viivähtää hänessä, Marian hiukset ovat punaiseen viittaavat violetit tänään, mutta katse viileä ja levoton, kuin tuuli.
Monta elämää mutta vain yhdessä kiinni
vuosisata aikaa saattaa se loppuun tiedät sen
Kurotun suutelemaan häntä, mutta Maria ei huoli minua tänään. Hän vain hymyilee pahoittelevasti, kietaisee kätensä vatsani ympärille ja painaa päänsä syliini.
Lasken käteni hänen hiuksiinsa tietäen, ettei tämä ole minun syytäni. Ei se ole minun vikani, että Marian pään sisällä on kaaos, johon minä en voi vaikuttaa.
Että hän on ensin iloinen lähes hysteerisyyteen asti ja hetken päästä seisoo parvekkeella ja minä pelkään aina vähän, että hän kiipeää lasituksen väliin ja pudottautuu.