Author: Carmilla
Beta: Lilyena Zoë
Pairing: Narcissa/Rabastan
Rating: S
Genre: draama
Summary:
Edes koirasi ei pidä sinusta ja sen pitäisi sentään olla paras ystäväsi.Disclaimer: Harry Potterit maailmoineen ovat J. K. Rowlingin. En tienaa.
A/N: Palauttelen vanhoja tekstejäni finiin. Kirjoitettu The Jane Brooks Projectin kappaleen
Don’t Blame Me pohjalta. Nimestä krediitit
turkinpippurille.
Sokerikeksi
Sinä istut sänkyni laidalla ja tuijotat minua epäuskoisena, kiiltäväntummat silmät viirussa ja huulet raollaan. Ai, Rabastan, kun sinä oletkin komea tänä iltana. Mutta ulkokuori pettää. Päiväpeitteeni rutistuu takiasi, vasta sen petasin ja silitin sileäksi. Kaikki turhaan, vaan mitä tuosta.
Minä olen sytyttänyt kynttilän pöydälle ajamaan syksyn ulos huoneesta, puhaltamaan kalvavat tuulensa ja sisältä hyytävät viimansa toisten tyttöjen luokse, minä en niitä kaipaa. En ikävöi rapistuvia ruskeita lehtiä, en masentunutta mieltä ja kaikkialle tunkeutuvaa uupumusta. En sure, jos en samoakaan pihamaita harmaana ja orpona niin kuin monet tekevät tällaisina iltoina.
Minä istun peilipöytäni ääressä pyöreällä puujakkaralla, kampaan hiuksistani pois päivän jälkeensä jättämiä solmuja ja katson, miten liekki heijastuu niiden pintaan epämääräisenä, tempoilevana valoläiskänä. Tänä iltana minä olen tavallista tyytyväisempi itseeni. Tänä iltana minä olen voittaja.
Naksautat kieltäsi kärsimättömänä, haluat minun jo selittävän, mitä teet täällä ja minun katseeni singahtaa suuntaasi paheksuvansa. Mokoma. Älä viitsi pilata tätä hetkeä, viimeinkin minä pääsen sinusta eroon. Vaan, juolahtaa mieleeni ja hymy nostaa päätään kasvoillani, ehkäpä sinä et olekaan onnellinen ja se olisi – hetkellisesti, mutta siitä huolimatta saavutetusti – minun ansiotani. Miten loistavaa!
On se miehelle kova kolaus, yhtä suuri kolaus joka ainoa kerta. Se on niin kova kolaus, että ihan huvittaa.
Nyt seisot vierelläni, tuijotat peilistä silmiini ja minä katselen sinua rauhallisena. Miten sinua harmittaakaan.
”Sinä et koskaan ollut mitään”, minä totean ja sisälläni pulppuilee nauru, kun näen ällistyneen ilmeesi.
”Olin minä. Minä tanssin kanssasi ja olin sinulle hyvä.”
Jos niin sanot. Ah, vaan moniko nainen sanoisi sinun olleen hyvä minulle unohtaessasi minut pöytään istumaan? Kieltäytyessäsi hakemasta minulle juomista? Talloessasi varpaitani sen ainoan yhteisen tanssimme ajan? Ethän sinä edes osaa tanssia, hupsu.
Minun pitäisi oikeastaan olla vihainen, niin kamalaa seuraa sinä olit, mutta sen sijaan minä nauran. Et sinä ollut hurmaava minun seurassani aikakausiin, vaikka mitä vannoisit. Et osannut valita lahjoja, et sanoa oikeita sanoja. Vai toivoisitko minun sanovan, että näytät puvussasi oikein rusottavalta? Minä epäilen.
Sanot, etten voi tehdä sitä, että pidät minusta niin. Eikö nykyään enää sanota ’rakastaa’? Vaan olisihan se pelkästään harmillista, jos sinä minua rakastaisit. Enhän minäkään rakasta sinua.
Minä nousen seisomaan, silottelen aamunutun laskeutumaan oikeaoppisesti, viettelevästi lanteilta. Pöyhäisen hiuksiani, ne hulmahtavat pilvenä kasvoillesi ja minä naurahdan ääneen.
Sanot sairastuvansa ilman minua. Muuttuvasi tyhjäksi. Kulta, olit sitä jo kauan sitten. Missä ovat omat ajatuksesi? Pääsi täyttävät hännystelevät kommentit ja toisilta opitut kertomukset, turvalliset ja tylsät. Sinä olet puuduttava, et herätä minun mielenkiintoani etkä uteliaisuuttani.
Sanot, että kohtelen sinua huonosti, suorastaan julmasti. Miksi jätän sinut näin kovin tylysti?
Minä voisin kysyä, miksi olet niin yllättynyt joutuessaan ikävien asioiden eteen. Kohtelen sinua kenties huonosti, nauran vakuutteluillesi, ivaan pyyntöjäsi. Vaan minähän vain näytän sinulle, millainen itse olet. Sinun pitäisi olla iloinen. Ottaa oppia.
Sanot, ettet enää jaksa nousta aamuisin ylös. Et syö, et nuku, et tee mitään. Aivan kuin minä siitä välittäisin. Kultaseni, tee tai jätä tekemättä – aivan mitä lystäät.
Et kai vain ole heikko? Kas, mitä löytyykään pinnallisen koulunsyöjän kuoren alta, kaikenlaista. Tätä en edes minä ole ennen nähnyt. Että sinäkin osaat anella ja pyytää. Miten hauskaa!
Sinua raivostuttaa: minä näen, miten ärtymys syö sinua sisältä ja se hiipii kasvoille, se putoaa huulilta ilmaan roikkumaan. Kasaat sadepilviä pääni ylle, mutta minun sateenvarjossani ei ole reikiä.
Kysyt, miksi olen ollut kanssasi näinkin kauan. Nähdäkseni seurapiirit, leikitelläkseni kaltaisillasi, juoruillakseni ystävättärilleni siitä, minkälaista on seurustella. Ja saadakseni tämän ilon.
Vaan ei sinulle tästä pysyvää tuhoa koidu, kunhan purat kiukkuasi muutaman päivän ja puristelet käsiäsi nyrkkiin. Syydät minulle tyhjiä lupauksia poskiontelotkin täyteen, mutta ei se kauan kestä. Eihän minulla ole sinuun minkään maailman pysyvää valtaa, ei toki. En minä sinua pystyisi tuhoamaan, jos sen haluaisinkin tehdä. Enkä minä tahdo kuin tölväistä sinua hieman.
”Narcissa, sinä särjet sydämeni.”
Pilailet vain. Liekö sinulla sydäntä ollenkaan? Onhan sinulla, mutta ei se minua varten ole enkä minä pysty sitä särkemään.
Älä älä älä turhaan syytä tästä minua. Etsit syyllistä vääristä paikoista. Mitä jos kurkistaisit kaappiisi ja sänkysi alle, ja jos vielä vilkaisisit peiliin? Älä syytä minua, minun nauruni tekee sinulle vain hyvää.
Edes koirasi ei pidä sinusta ja sen pitäisi sentään olla paras ystäväsi.
Sille on pakko hihittää, ajattele nyt jo itsekin.