Ficin nimi: Suklaata ja syletystä
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: S
Fandom: Kuroko no Basuke
Paritus: Akashi/Kise
Genre: Humour & Fluffy
Yhteenveto: Ystävänpäiväperseilyä!
Vastuuvapaus: Tadatoshi Fujimaki omistaa hahmot yhtä lukuun ottamatta, enkä saa kirjoittamisesta muuta korvausta kuin silkkaa hupia.
A/N: Ystävänpäivä ei ole taatusti lempijuhlani, mutta ficit päivän kunniaksi kelpaavat aina niin itse kirjoitettuina kuin toistenkin kirjoittamina. Ylipäätään kaikenlaiset juhlapäivät ovat aivan korvaamattomia inspiraationlähteitä. Teksti osallistuu Kaiken maailman ficlettejä IV- ja FF50 -haasteisiin. Jälkimmäisessä inspiraatiosana on sydän.
***
Ystävänpäivä oli aina ollut Kisen mielestä ihanaa aikaa. Hän piti ihan vilpittömästi saamastaan huomiosta ja suklaasta, jota riittäisi useiksi päiviksi. Ystävänpäivä kuitenkin muistutti ikävästi kumppanin puutteesta. Tokihan komean koripalloilijan olisi ollut helppoa saada ihan hyvännäköistäkin seuraa, mutta sellainen seikka ei lohduttanut yhtään, kun mielessä oli joku tietty ihminen.
Akashi ei pitänyt suklaasta, eikä vaikuttanut noteeraavan erityisesti saamaansa huomiota. Luonnollisesti hän kiitti oikein kauniisti kaikkia, jotka toivat hänelle sydämenmuotoisia suklaalaatikkoja, mutta kun oli kuunnellut lähes vuoden päivät natkutusta hiilihydraateista ja kaloreista, ei väkinäisyyttä voinut olla huomaamatta. Sitä paitsi todellinen karva paljastui viimeistään pukuhuoneessa, kun Akashi luovutti suklaansa Murasakibaralle ja totesi päälle lähes paheksuvasti, miten kovasti arvostaisi sitä, jos Murasakibara malttaisi olla napostelematta ennen harjoituksia ihan kaikkea.
”Akashi-kun, teknisesti ottaen eleesi voisi tulkita niin, että tunnustit juuri tunteesi Murasakibaralle”, Kuroko tuli tehneeksi sivuhuomion.
”Teknisesti ottaen joku voisi tehdä tänään hieman useamman punnerruksen”, Akashi totesi vaarallisen pehmeästi. Vaikka sävy tiesikin yleensä ottaen jotain ikävää, siinä oli jotain niin vastustamatonta, että punaa oli mahdotonta estää nousemasta poskille. Äkkiä Kise tajusi, että hänen kengännauhansa kaipasivat avaamista ja uudelleen solmimista, sekä ylipäätään paljon tutkiskelua.
Kurokon kommentti saattoi olla epäonnistunut vitsi tai sitten ääneen ajattelua, mutta silti Kise tajusi olevansa kateellinen Murasakibaralle, joka sentään sai Akashilta jonkinlaista huomiota. Seinäruusuksi Kise ei olisi tahtonut julistautua, mutta Akashin mielenkiinnon herättäminen tuntui olevan käytännössä katsoen mahdotonta.
Harjoitusten aikana kismitys paisui paisumistaan. Hyviä ohjeita ja moitteita sateli kyllä kaikille muille, vaan ei Kiselle, joka sentään yritti vuoroin sössiä, vuoroin olla ihan paras mahdollinen versio itsestään. Silti lopputulos oli aina sama. Kise yritti telepaattisesti viestittää Akashille vielä kertaalleen, että kääntäisi katseensa edes vähän Kisen suunnille, mutta turhaan. Sen sijaan keskittymiskyvyn herpaantuminen aiheutti sen, että koripallo iskeytyi varsin kipeästi Kisen takaraivoon. Se oli kerrassaan viimeinen pisara.
”Minä vihaan ystävänpäivää!” Kise rääkäisi ennen kuin aivot ehtivät yhtään mukaan menoon. Aivan kaikkien silmät – jopa Akashin – nauliutuivat kiinni Kiseen. Se oli äärettömän kiusallista, mutta koska vahinko oli ehtinyt jo tapahtua, oli se ja sama, millaisia sammakoita päästäisi suustaan seuraavaksi. ”Okei, minä tykkään suklaasta ja huomiosta, mutta muuten koko päivä on pahuksen syvältä! Mikä pointti on saada suklaata ja huomiota, jos ne tulevat kaikilta muilta kuin siltä, jolta vastaanottaisi niitä tosi mieluusti?” Kise tillitti.
Kiusallinen hiljaisuus leijui hetken aikaa salissa. Kaikki tuntuivat pohtivan mielissään, olisiko puheelle pitänyt naurahtaa vai taputtaa vai ehdottaa kollektiivista halausta, jossa kaikki saisivat osakseen tasapuolista huomiota. Sitten tapahtui jotain, mitä Kise oli odottanut koko päivän: katsekontakti Akashin kanssa.
Hetki oli lyhyt. Muut eivät todennäköisesti huomanneet ilmapiirissä laisinkaan muutosta, mutta Kise sen sijaan oli vakuuttunut siitä, että oli löytänyt vihdoin kaipaamansa yhteyden. Akashin katsetta ei voinut tulkita minään muuna kuin yksimielisyytenä ja nolosti pidetyn puheen hyväksyntänä. Äkkiä ystävänpäivä tuntui jälleen vuoden kohokohdalta. Puolen sekunnin ajan Kise oli vakuuttunut siitä, että Akashi ilmaisisi olevansa samaa mieltä peräti sanallisesti. Tietenkään niin ei käynyt.
”Mielenkiintoinen kiteytys, Ryōta. Voisimmeko tämän spontaanin mielipide-esityksen jälkeen siirtyä eteenpäin harjoituksissa vai onko jollakulla vielä mielipide yhteisesti jaettavaksi?” Akashi tiedusteli latteasti. Hyväksyvää muminaa harjoitusten jatkumisesta kuului siellä täällä.
Kise olisi ollut valmis vajoamaan maan alle, ellei edeltäjäänsä pidempi katsekontakti olisi kertonut imeliä asioita.
