Nimi: Lukitut ovet, särkyneet esineet
Kirjoittaja: onkonälkä
Genre: Angst
Ikäraja: K-11
Hahmot: Vauhkomieli
Haasteet: Kerää kaikki hahmot/Vauhkomieli, F-diagnoosihaaste Pakko-oireilla
Varoitus: Itsensä vahingoittaminen
Lukitut ovet, Särkyneet esineet
"Alastor, lukitsitko varmasti oven?"
Äidin ääni, yksi varhaisimpia muistojani, ja jatkuva tarve lukita ovi. Niin pienestä se alkoi, lukitse ovi, lukitsitko sen varmasti? Vielä yksi tarkistus, vaikka tiedän, että tarkistan sen vielä vähintään viidesti. Piinaa pitkälle aikuisuuteen, ja vuosien myötä äidin ääni muuttui omakseni. Vielä äidin kuoltuakin tarkistin lukon puolen tunnin välein. Ovi oli lukossa viimeksi, mutta entä jos vahingossa avasinkin sen?
Mutta miksi ovi pitää lukita? Onko joku oven takana? Soiko ovikello? Kurkistan ovisilmästä, tarkistan lukon, ja hetken kuluttua teen sen taas. Teepannu viheltää, ja nostettuani sen liedeltä, etupihalta kuuluu ryminää.
"Alastor, mitä sinä kolistelet? Etkai hajottanut mitään?"
En se minä ollut, mutta onhan ovi varmasti lukossa?
Herään kylmään hikeen yöllä, nähtyäni unta kosteasta illasta kolmessa luudanvarressa. Herään tunteeseen, että on pakko hajottaa lasi. Käännän kylkeä ja yritän jatkaa unta, mutta tunne ei helpota. Se pakottaa minut nousemaan sängystä. Poimin astiakaapista korkean tuopin ja paiskaan sen seinään. Tunne helpottaa. Tarkistan oven ja palaan sänkyyn, nukahtaen saman tien.
Aamulla siivoan lasinsirpaleet ja itsekseni kummaksun yöllistä pakkomiellettäni. Ja kolmen viikon ajan elämäni on lähes normaalia, parhaana iltanani tarkistin ovenkin vain kahdesti, eikä se häiritse minua.
____
"Leikkaa sormeesi, kyllä, se on loistava idea!"
Oma ääneni, tunnistan sen, puhuu pääni sisällä pilkkoessani tummansinisiä papuja selkävaivalientäni varten. Pudistan päätäni, vaikka olenkin yksin. Yritän ravistaa ajatuksen pois päästäni, mutta tunne valtaa minut. En halua tehdä sitä, mutta ahdistus kasvaa. Haluan tehdä sen. Se on hyvä idea, ja hetken kuluttua vasenta etusormeani koristaa syvä, verta pulppuava viiltohaava. Mutta rintaa puristanut ahdistus on poissa.
Totuin muutaman viikon välein tapahtuviin mielitekoihin nopeasti, olin jo altistunut lukituksen tarkastamiseen, mutta vastusteluista huolimatta en voinut muuta, kuin antautua mieleni silloin tällöin valtaaville ideoille, jotka kuitenkin muuttuivat kerta kerralta aggressiivisemmaksi. Kaada ohi kävelevä vanha mies. Kiroile kovaan ääneen keskellä viistokujaa. Hajota peili. Astu sirpaleisiin. Ja tällaista elämäni oli pitkään, jo ennen kuin minut lukittiin hullun kopio-minän arkkuun.
Muutama vuosi arkkukokemustani myöhemmin, olen jo päässyt eroon pakko-oireistani. Hallitsen mieleni, huudan sen tyhmyyksiin pakottavan äänen yli ja vaikka yhä tarkistankin oven säännöllisesti, vain harva pakko-oire on niin vahva, ettenkö pystyisi sitä torjumaan. Toki minua yhä pidetään seonneena, ei siitä leimasta pääse eroon, mutta elämäni on jo lähes normaalia.
____
Lennän yötaivaalla vanhalla kunnon luudallani, ja lauon loitsuja ja kirouksia minkä kerkeän. Potterin siirtämis-operaatio on käynnissä, ja perhanan kuolonsyöjät pyörivät ympärilläni.
"Syöksy maahan, tee se, se hämää kuolonsyöjiä"
Ei taas, ei juuri nyt, en minä tee sitä. Ajattelen selkeästi pääni sisällä houkuttelevan äänen peittäen, ja heitän niskani taakse ensimmäisenä mieleen tulevat kiroukset.
"Syöksy maahan, multa on pehmeää."
EN!
"Tee se!"
Ja käännän luutani kohti maata väistääkseni ylitseni lentävän vihreän valon. Mutten enää saa käännettyä sitä ylöspäin. Vaikka kuinka yritän, en saa ohjattua luutaa ylös, en halua, mutta mieleni haluaa, kehoni pakottaa ja suljen silmäni ennen kuin osun maahan. Ja mieleni saa mitä haluaakin, vaikka minä en olisi tahtonutkaan.
