Nimi: Parempaan päin
Kirjoittaja: Wisteria
Genre: angst, slash, hurt/comfort
Ikäraja: K-11
Paritus: Aaron/Joachim
Tiivistelmä: Joachimin lähdöstä on kohta kaksi viikkoa. A/N: Siivoilin hiukan ja satuin löytämään tämän lojumasta keskeneräisenä. Tuli sopiva fiilis saattaa tämä valmiiksi, joten miksipä ei. Jostain syystä tykkään tästä pätkästä, vaikka en (vieläkään) tiedä mitä mieltä olisin näistä pojista. (Aaron ja Joachim löytyvät runosta
Mitä meistä tuli, joka saattaa hieman valottaa tämän pätkän tapahtumia.)
Parempaan päin
Aaron
Kerrostaloasunnossa on lähes kuolettavan hiljaista, vain seinäkellon ontto ja ahdistava tikitys kaikuu elottomissa huoneissa. Se tuntuu lävistävän pääni jatkuvalla äänellään, viisarit takovat värähtelyjä ilmaan ja tärykalvoihin sattuu. Minun tekisi mieli vain tukkia korvat ja leikkiä, että olen jossain aivan muualla. En kuitenkaan osaa, vaan makaan lattialla tuijottaen valkeaa kattoa, joka näyttää tunkkaisessa hämärässä enemmänkin harmaalta. Tärisen kylmästä ja ahdistuksesta, mutta olen liian väsynyt välittääkseni siitä.
Rikon lopulta hiljaisuuden turhautuneella huokauksella. Minua väsyttää, mutta en yksinkertaisesti jaksa nousta viileältä lattialta ja raahautua sänkyyn. Enhän edes saisi unta siellä, vaikka viimeiset lakanat, joissa nukuin yhdessä Joachimin kanssa, ovat nyt jossain makuuhuoneen perimmäisessä nurkassa odottamassa pyykkipäivää. Huone, tai oikeastaan koko tämä hemmetin asunto on liian täynnä muistoja, vaikka olen yrittänyt hankkiutua niistä eroon parhaani mukaan. Eivätkä muistot katoa päästäni, vaikka kuinka huutaisin ja paiskoisin tavaroita seinään.
En voi vieläkään ymmärtää, mitä on tapahtunut, vaikka Joachimin lähdöstä on kohta kaksi viikkoa. Miten ihminen, joka on uskotellut rakastavansa, voi vain lähteä? Kadota jonkun sellaisen elämästä, jonka kanssa on maannut intohimoisesti ja suudellut niin että alkaa pyörryttää silkasta hyvän olon tunteesta. En minä lähtisi. En lähtisi kylmään yöhön, en vaikka kuinka haukkuisin rakkaani paskiaiseksi. En, vaikka naapureidenkin seinät kaikuisivat solvauksia ja joku lähes soittaisi poliisin, kun kuulisi raivon ja seinään paiskautuvat nyrkit. Eteisessä on edelleen lommo siinä kohtaa, mihin Joachim löi samalla kun huusi että olin paskin asia mitä hänelle koskaan oli tapahtunut. Ehkä olinkin.
Ensimmäisen viikon odotin häntä takaisin, yritin soittaa mutta puhelinlinja vain tuuttasi tyhjää kerta toisensa jälkeen. Se turhautti minua, sillä halusin selityksiä, ja pian seinissä oli jälkiä muustakin kuin Joachimista. En ymmärtänyt, miksi Joachimin täytyi olla niin raukkamainen, että ei voinut edes vastata puhelimeen. Ei se sitä ollut kuitenkaan laittanut pois päältä, eli se oli kyllä varmasti huomannut, että yritin epätoivoisesti soittaa sille. Ehkä se pelkäsi, että haluaisin anella sen takaisin, vaikka sillä oli parempi elämä Saksassa. En minä sellaista tosiaan halua, enkä edes anteeksipyyntöä, sillä se ei merkitsisi mitään meille kummallekaan. Ei se koskaan ennenkään ole merkinnyt.
*
Jossain vaiheessa aamuyötä nousen kylmältä parketilta ja kävelen hieman haparoivin askelein parvekkeen ovelle. Jäykkä ovi avautuu narahtaen, ja astun ulos kylmään, vetäen keuhkoni täyteen jäätävää ilmaa. Pidättelen yskäystäni ja puhallan ilman ulos niin rauhallisesti kuin osaan, vaikka kädet tärisevät ja ohimon takana jyskyttää. Pujotan käden farkkujeni taskuun ja vedän sieltä lähes tyhjän tupakka-askin. Sytytin löytyy parvekkeen pöydältä. Noukin askista yhden savukkeen, sytytän sen ja vien sen huulilleni, joilta karkaa pian kitkerää, tutunhajuista savua. Tuijotan alas kadulle parvekkeen kaiteen yli, savu katoaa ilmaan ja hiljaisuus tanssii korvissani. Kai voisi sanoa, että kaupunki nukkuu. Minä sen sijaan en, enkä usko että Joachimkaan. Kyyneleet polttavat silmissä kun ajattelenkin asiaa, sillä vaikka en haluaisi myöntää sitä, minulla on ikävä kaikista niistä ilkeistä sanoista huolimatta. En oikein ymmärrä, mikä meni vikaan. Ei siitä ole kuin pari vuotta, kun maalailimme pilvilinnoja yhteisestä tulevaisuudesta.
Kahden ja puolen tupakan jälkeen olen rauhoittunut. Tumppaan lopun kolmannesta ja heitän sen alas parvekkeelta, vaikka niin ei kai saisi tehdä. Ihan sama, en välitä. Kävelen hatarin askelin takaisin sisälle ja suljen parvekkeen oven huolellisesti perässäni, jotta kylmyys ei seuraisi minua sisälle. Haparoiden etsin keittiön kaapista mukin ja napsautan vedenkeittimen päälle. En kuitenkaan saisi unta enää tänäkään yönä.
Avaan keittiön pöydällä uskollisesti odottavan kannettavan tietokoneen, joka jaksaa vielä hurista kärsivällisesti monen vuoden jälkeen. Olen yrittänyt vältellä netin selaamista, jotta en vain törmäisi mihinkään, mikä liittyy Joachimiin. En ole uskaltanut käydä katsomassa, mitä meistä on kirjoitettu, mutta minusta tuntuu että haluan mieluummin lukea sen itse kuin kuulla joltakin. Kirjoitan osoiteriville tutun osoitteen ja hetken ladattuaan tietokoneen ruudulle ilmestyy tuttu sivu. Kohtaan Joachimin hymyilevät kasvot, ja joudun taistelemaan kyyneleitä vastaan. Joskus hän hymyili minulle sillä tavalla. Siirryn sivulla nopeasti alaspäin, sillä en halua nähdä enää enempää kuvia, jotka tuovat muistoja mieleen. Silmäilen nopeasti kuvien alla olevan lyhyen tekstin, mutta siinä ei puhuta meistä mitään. Jatkan selaamista, enkä löydä vieläkään mitään. Joachim näyttää jatkaneen elämää ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, käy baareissa ja värjää hiuksiaan samalla värillä kuin minä. Sillä väri pysyy kirkkaana toisin kuin minulla, punainen on haalistunut inhottavaksi sekoitukseksi oranssia ja ruskeaa.
Lopulta silmiini osuu muutaman lauseen pituinen maininta siitä, kuinka Joachim on palannut Saksaan, kuvia lentokoneen ikkunasta ja taas tuttu hymyilevä naama. Muutama liian utelias ja tarkkanäköinen anonyymi on kysynyt minusta ja erosta, eikä Joachim valehtele. Se vastaa lyhyesti, mutta todenmukaisemmin kuin olisin toivonut. Kiroan mielessäni samalla kun luen asioita, jotka tiedän jo hyvin itsekin. Että homma ei toiminut, jokin meni vikaan. Kasvettiin ehkä erilleen. En ole ikinä erityisemmin pitänyt siitä, että ihmissuhdekuvioitani ruoditaan yleisesti, enkä varsinkaan niiden kirjoittamisesta nettiin kaikkien nähtäväksi. Tuskin Joachimkaan nauttii tästä tilanteesta. Toivon vain, että se olisi tajunnut pitää asiat meidän välisinämme.
Saan vastentahtoisesti juotua teeni, joka oli jo jäähtynyt, ja jätän läppärin hurisemaan keittiön pöydälle. Kello on vasta puoli kuusi aamulla. Päähäni koskee ja olo on aika hutera. Tuntuu kuin räjähtäisin kaikista ajatuksista.
Hetkeä myöhemmin löydän itseni juoksemasta aamuhämärässä pitkin Helsingin katuja. Juokseminen on aina auttanut minua selvittämään ajatuksiani, vaikka muuten urheilu ei ikinä ole ollut minulle erityisen mieluisaa. Rakastan sitä tunnetta, kun saa juosta niin kovaa kuin pääsee ja hukkua musiikkiin, joka pauhaa korvissa. Juoksen itseni aivan väsyksiin. Juoksen juoksemistani kunnes jalkani ovat hapoilla ja päässä pyörii. Palaan huohottaen takaisin asuntooni, kiroten rapussa kun en meinaa saada lukkoa auki. Minua huimaa, enkä tiedä johtuuko se unenpuutteesta vai juostuista kilometreistä. Ehkä molemmista.
Hoipun kylpyhuoneeseen ja käännän veden niin kylmälle kuin saan. Jään seisomaan voimattomana suihkun alle, vesi kastelee uupuneen vartaloni ja pian siihen sekoittuu myös suolaisia kyyneleitä. Itku vavisuttaa kehoani, tärisen vesivirran alla kuin mikäkin säälittävä lapsi. Kyyneleet valuvat viileän veden mukana viemäriin ja pois näkyvistä. Ajatukseni eivät kuitenkaan katoa mihinkään, ja vaikka kuinka vuodattaisin kyyneleitä, muistan edelleen yhtä selvästi kaiken. Sen, kuinka tapasimme, ensimmäiset haparoinnit ja lähekkäin nukutut yöt. Raivoisat riidat ja sen, kun Joachim lähti keskellä yötä ovet paukkuen. En edelleenkään ymmärrä, miksi kaiken pitää mennä näin. Vielä puoli vuotta sitten puhuimme yhteisestä tulevaisuudesta ja siitä, miten eläisimme onnellisina pitkään.
*
Kietoudun suihkun jälkeen pehmeään pyyhkeeseen ja kävelen tyhjän asunnon läpi makuuhuoneeseen. Lattialla on liikaa likaisia vaatteita ja kaapissa liian vähän puhtaita. Äiti ei huoli niitä pestäväksi vaan käskee huolehtia itse, kun kerran olen muuttanut pois. Mitja kyllä huolehtisi, jos antaisin sen tehdä niin, mutta turhaan minä sitä kiusaisin turhilla ongelmillani.
Olen tuntenut Mitjan pienestä saakka, tutustuimme kai jo tarhassa. Se on hassua, sillä harvoin ystävyyssuhteet kestävät näin pitkään nuorena. Olemme edelleen hyvissä väleissä, mutta Mitjassa on se ongelma, että se huolehtii ihan liikaa ja ihan kaikesta. Siksi olen yrittänyt ottaa etäisyyttä, siinä valitettavasti onnistumatta. Mitja ei anna periksi. Sillä on niin kova huoli, ettei se pysty, vaikka olen yrittänyt rauhoitella sitä ja sanoa, että kaikki on hyvin. Että kaikki on paremmin nyt kun Joachim lähti. Tavallaan se on totta, mutta Mitja ei osaa uskoa minua, kun se näkee tummat varjot silmieni alla. En minäkään ehkä uskoisi jos olisin Mitja. Sen vain pitäisi ymmärtää että tässä iässä osaan huolehtia itsestäni, tai ainakin minun pitäisi osata.
Kuulen puhelimeni soivan, ja hätkähdän ajatuksistani. Olen jo vastaamassa tottuneesti sillä oletuksella että Mitja olisi soittaja, mutta ruudulla välkehtivä nimi alkaa J-kirjaimella ja tuntuu kuin sydämeni pysähtyisi hetkeksi. Ahdistus tulvahtaa koko ruumiiseeni, ja vien puhelimen korvalleni sanomatta sanaakaan.
"Aaron, are you there?" Joachimin englanti haparoi ja sen ääni kuulostaa epävarmalta. Puren huultani, sillä minun tekisi mieli huutaa ja itkeä.
"Mitä asiaa?" puhun ärtyneesti, vaikka tiedän, ettei Joachim ymmärrä minua kuitenkaan. Eihän se osaa suomea.
"Are you alright?" se kysyy hiukan liian normaalilla äänellä ja tuntuu kuin räjähtäisin. Painuisi helvettiin.
"What do you think?" vastaan kysymyksellä, koska en osaa muutakaan. Tekisi mieli heittää se hemmetin puhelin seinään.
En halua kuunnella, kun Joachim puhuu tyhjiä selityksiään. Lause lauseen perään, saksaa ja englantia sekaisin se kertoo kuinka se on pahoillaan. I'm sorry, entschuldigung, anteeksi, es tut mir leid, eikä minua kiinnosta pätkääkään. Vedän syvään henkeä ennen kuin keskeytän miehen.
"I don't fucking need you to be sorry, saatana. Mulle ei merkitse mitään mitä sä hemmetti selität." Eikä se taas ymmärrä kuin puolet, jos sitäkään.
"Aaron, I'm sorry", se jatkaa välittämättä. Ei se välitä mistään muustakaan. Jos se olisi välittänyt, se ei yrittäisi selitellä puolitotuuksia puhelimessa.
"No, you are not", totean kylmästi.
"Just let me explain", se yrittää.
"I don't need you to”, seuraavaksi suljen puhelimen ennen kuin se paskiainen ehtii sanoa enää yhtään mitään.
*
Kuluu viikko ja yritän elää normaalia elämää. Siitäkin huolimatta, että Joachim soittaa aivan liian usein. En vastaa kertaakaan, vaan teeskentelen että soittaja olisi joku tyhjänpäiväinen puhelinmyyjä, niille en ole koskaan vastannut. Kerran minulle soittaa Mitja, ja vaikka minulla on paha aavistus hänen soittonsa tarkoituksesta, vastaan hänelle.
"Oletko sä kotona?" se kysyy ja en voi kuin vastata myöntävästi. Vartissa se on alaovella, ja muutamassa minuutissa kiivennyt oikeaan kerroksen. Avaimia sillä ei sentään ole, vaikka se ovikoodin tietääkin. Ympärilleen katsellen se tulee sisään pieneen eteiseen, aivan kuin se asunnon kunnosta yrittäisi arvioida olenko kunnossa vai en. Ihan sama mitä se näkee, olen varma että se kallistuu jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
"Mun on puhuttava sulle, Joachim soitti", Mitja toteaa ja repii takkia yltään. Tuijotan sitä osaamatta sanoa mitään.
"Miten helvetissä se nyt sulle?" ääneni on täynnä epäuskoa.
"Koska sä et vastaa", niinpä tietysti. Missä välissä Joachim oli edes saanut Mitjan numeron?
"Miksi mun pitäisi?" kysyn ärsyyntyneenä.
"Se haluaa selittää asioita. Musta tuntuu että se on oikeasti pahoillaan", Mitjan ääni on niin täynnä vilpittömyyttä että minua ällöttää.
"Se mitään pahoillaan ole", tuhahdan.
"Siltä se kuulosti.” Pyöräytän silmiäni tuskastuneena.
"Uskotko sä oikeasti sitä enemmän kuin mua?" Mitja menee hetkeksi sanattomaksi. Se ei selvästikään ole varautunut siihen, että reagoisin asioihin tällä tavalla. Luultavasti se kuvitteli minun olevan niin murtunut, etten jaksaisi olla vihainen.
"Mä vaan toivoisin, että sulle tulis parempi olo. Etkä sä oikeasti saa päätäsi selväksi jos et puhu sille", Mitjan sanoissa on varmasti järkeä mutta tällä hetkellä en halua kuunnella.
Pysyn hiljaa ja Mitja kyllästyy. Se taitaa ymmärtää, että en ole parasta seuraa juuri nyt. Tuskin se sitä oli odottanutkaan, mutta en voi olla tuntematta syyllisyyttä kun sen katseessa läikehtii huoli ja pettymys. Se ei haluaisi nähdä minua tällaisena. Kai se oli jo ehtinyt kuvitella jotain vuosisadan rakkaustarinaa sen perusteella mitä se oli minusta ja Joachimista nähnyt ja kuullut. Sellaista tarinaa ei tullut eikä varmaan koskaan tulekaan. Ei minua ole luotu sellaiseen.
*
Mitja jää luokseni illaksi, keittää pannullisen kahvia ja ei huomauta, vaikka seison puolet ajasta parvekkeella polttamassa. Yleensä se valittaisi minulle tupakan haitoista, mutta nyt se kai on ymmärtänyt että elämässä on suurempiakin huolenaiheita. Jopa siitä huolimatta, että se on lukenut ties mistä keuhkosyövistä lääketieteellisen pääsykokeita varten. Nytkin sillä taitaa olla jotain kirjoja mukana, sitä ei saa niistä eroon sitten millään. Se on aina suhtautunut opiskeluun liian intohimoisesti, ja minun tekisi mieli kysyä mihin väliin se on saanut mahdutettua kaiken elämän.
”Aaron”, käännyn katsomaan Mitjaa. Se seisoo parvekkeen ovella ja katsoo kuinka minä hytisen kylmässä. On vasta helmikuu ja ulkona on pimeää.
”Mitä?”
”Pärjääthän sä täällä varmasti?” se arvioi minua huolestuneella katseellaan. Nyökkään epävarmasti ja vedän jälleen savua keuhkoihini. Kai minä pärjään, vaikka välillä tuntuu aivan muulta.
”Meille meinaan mahtuu aina”, Mitjan hymy on lämmin. Se taitaa aavistaa, millaista minulla on täällä yksin.
”Kyllä mä pärjään”, huokaisen ja kohtaan sen tutkivan katseen. Se hymyilee edelleen.
Ehkä minä pärjään, vaikka toisinaan tuntuu siltä, etten koskaan tule selviämään. Mitjan hymy lupaa, että jos ei muuta, on minulla hänet. Se on äänetön lupaus, sellainen joita ystävät antavat toisilleen. Eikä Mitja koskaan riko lupauksiaan, toisin kuin Joachim. Se on yksi syy, miksi pidän Mitjasta.
Tunnen Mitjan kietovan kädet varovaisesti ympärilleni, ja se vetää minut halaukseen. Painaudun vasten sen lämmintä vartaloa. Siinä hetkessä tajuan, miten ikävä minulla on ollut läheisyyttä. Siitä on niin kauan, kun olen viimeksi ollut näin lähellä toista ihmistä. Joachimin kanssa viimeiset viikot olivat pelkkää raastavaa hiljaisuutta ja jatkuvia riitoja, vaikka aikaisemmin nukahdimme sylikkäin ja osasimme rakastaa toisiamme.
Mitjan hyväksyvän läsnäolon edessä minä vihdoin murrun, annan kyynelten virrata poskilleni ja painan pääni vasten Mitjan olkapäätä. Seisomme hiljaa parvekkeen oviaukossa, kun Mitja antaa minun vuodattaa kaikki viime viikkoina sisälleni patoamat kyyneleet, kivun ja vihan Joachimia kohtaan, kaikki ne ilkeät sanat ja tuskaiset yöt. Pikku hiljaa itku vaihtuu helpotukseksi, enkä muista milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hyvä olo. Otan hieman etäisyyttä Mitjaan, se katsoo minua suoraan itkun punerruttamiin silmiini.
"Näetkö, asiat muuttuu paremmaksi", se virkkoo hymyillen, vaikka se tärisee hieman kylmästä. Nyökkään ja hymy nykii suupieliäni ylöspäin.
Pitkästä aikaa olen aivan oikeasti varma siitä, että asiat muuttuvat vielä parempaan suuntaan.
