Kahdestaan galakseissa
S | romanttinen Hyde/Lumikki oneshot
Teksti perustuu Ylen ja It's Alive Filmsin tv-sarjaan Sekasin.
En omista hahmoja tai ympäristöä. Tarina on täysin omani.
Oneshot10, Kirjoitusterttu (epämukavuusterttu)
Osaston lattia on viileä, kun Hyde nousee sängystä. Paksu täkki on pahoista unista nihkeä ja tyynyssä on kourallinen kuolaa. Yövalo naksahtaa päälle kovaäänisesti, keltainen valo leviää ympäri pientä huonetta. Hyde venyttelee kohmeista kroppaansa ja varovaisin askelin astuu ulos huoneesta, kuten sovittu. Käytävällä ei näy yöhoitajaa, ei ketään. Pimeys saa pitkät laitoskäytävät näyttämään jopa pelottavilta, hylätyiltä. Mahtavaa. Kanslian valo valaisee käytävän siten, että Hyde kykenee hädin tuskin näkemään reittinsä. Kuuluu muutama epätoivoinen narahdus, mutta kukaan ei saavuta häntä.
Lumikki nukkuu yhä, kun Hyde menee hänen sänkynsä vierelle ja napsauttaa jälleen päälle yövalon. Hellästi tämä ravistelee toista unesta. Lumikki näyttää aivan oikealta prinsessalta silmät ummessa, niin levollisena leväten. Hyde joutuu tosissaan herättelemään ystäväänsä, ennen kuin tämä havahtuu ja kääntyy katsomaan miestä väsynein silmin.
”No mä tulin nyt, kun mua ei väsyttänyt”, Hyde toteaa ykskantaan, ennen kuin Lumikki ehtii edes tajuta osaston harmautta. Hiljalleen Lumikki kääntyy kohti Hydeä ja jää katsomaan tämän kasvoja. Ei mitkään tavallisimmat, melko omituisetkin, mutta mitä akuuttipsykiatrian osaston asukilta voisikaan odottaa.
”Niin sä tosiaan taisit tulla”, Lumikki vastaa lopulta, hiljaiseen ja uneliaaseen sävyyn. Hyde istahtaa Satakielen sängylle ja jää katsomaan toista kuin odottaen.
”No, mitäs me nyt tehtäis?” Hyden kärsivällisyys on vähäinen, kun mania on ottanut hänestä vallan. Lumikki vasta heräilee, eikä lainkaan pysy Hyden mukana kaikissa niissä galakseissa, joissa tämä vierailee sillä aikaa, kun Lumikki vielä availee silmiään ja tutkailee laitoksen valkeita seiniä. Hyde nousee ja ryhtyy kiertämään rinkiä huoneen keskellä. Kuin pakkoympyrä, miettii hän ja etsii vimmatusti käsilleen jotakin tekemistä.
Lumikki katselee Hydeä hymyillen. Heidän välillään vallitsee rauhaisa hiljaisuus ja silkka yhteisymmärrys. Hyden rauhaton liikehdintä pysähtyy, hetken he katsovat toisiaan ymmärtäväisesti. Kuin aika sanoisi ei, niin rauhallista ja vaivatonta on miehen liikkuminen, kun hän istahtaa alas sängylle ja katsoo Lumikkia suoraan silmiin.
”Uskomatonta, että enää me ollaan täällä kahdestaan”, Lumikki sanoo lopulta ja katsoo Hydeä. ”Toivottavasti Satakieli ja Papillon pärjää.”
Hyde pysyy vaiti, kerrankin. Hänen katseensa pysyy Lumikin ruskeissa silmissä, kerrankin hänen maniansa hellittää hetkeksi. Edessä odottaa depressio, mutta nyt on vain tämä hetki, hiljaisuus osaston seinillä, hän ja Lumikki.
Hyden huokaisu, melkein kuin huuto yövalon valaisemassa pimeydessä, rikkoo osaston täydellisen hiljaisuuden. Hän lysähtää kapealle sängylle ja jää katsomaan Lumikkia.
”En mä oikeastaan haluaisi ajatella sitä. Juuri, kun meistä tuli todellisia ystäviä, kaikki vaan repeytyy erilleen. Ei tää tee hyvää kenenkään mielenterveydelle, siis jos meillä on sitä enää jäljellä kun kerran ollaan täällä.” Hyden hymy on hyytynyt. Hänen raajansa ovat enää vain muisto siitä Hydestä, joka hetki sitten kiersi ajatustensa kanssa kehää karhealla muovimatolla. Mutta nyt hänen ajatuksensa kiertävät kehää enemmän kuin hänen kapeat jalkansa hetkeä aiemmin.
”Hyde, älä mieti sitä enää.”
Lumikin ääni on tasainen ja vakuutteleva. Hänen katseensa kiertää pitkin Hyden kapeita kasvoja, hymynkare huulillaan. Varovasti Lumikki laskeutuu ystävänsä vierelle ja kiertää kätensä tämän ympärille. Siinä he tuntevat toisensa joka henkäyksen myötä, rintakehä hiljaisuudessa kohoillen. Hyden sydän hakkaa edelleen manian tahdissa, hakkaa niin kovin että Lumikkikin tuntee sen.
Lumikki nostaa kätensä Hyden kyljelle, tunnustelee sitten tämän tasaista sydämentykytystä ja huljuttaa sormiaan vasten kalpeaa ihoa kuin pyyhkiäkseen pois pahan Hyden yltä.
”Mun mielestä on ihan mukavaa olla kahden.”
Hyde katsoo Lumikkia hieman kuin hämmästyneenä. Papillonin lähtö sekopäisen isänsä matkaan tuskin oli iloinen yllätys heille kummallekaan. Lumikin hymy kertoo kuitenkin hieman lisää äskeisestä. Ei tämä Papillonia pois halunnut, vaan herkkiä hetkiä kahden Hyden kanssa. Lumikin erosta on kulunut tarpeeksi aikaa ja heistä on tullut Hyden kanssa jo hyvin läheisiä. Etenkin Papillonin ja Satakielen lähdön jälkeen he ovat salamatkustaneet toistensa huoneisiin tämän tästä, kuin turvaa ja tuttua kotipesää hakeakseen.
Mutta koskaan he eivät ole olleet kuten nyt. Koskaan eivät Lumikin sormet ole olleet koskettaneet Hyden paljasta ihoa samalla tavalla, hieman sähköä sormenpäissään, tietynlainen kiivas kipinä välissä. Hyden kasvot nauttivat kosketuksesta, suu raollaan kuten aina, odottava ja hyväksyvä ilme katseessaan, pää täynnä hämmennystä. Ei Hyde kykene tarpeeksi tajuamaan, mitä kaikkea heidän välillään tapahtuu, kuinka sadat ajatukset sinkoilevat heidän sisällään niin mahdottoman hallitsemattomina, hieman kuin miljoonissa manian galakseissa. Tällä kertaa he kumpikin matkustavat, kiitävät nopeammin kuin muu maailma, nopeammin kuin mania.
Siinä he kaksi, mielensä oikuista alastomat, koskettavat toisiaan. Hyden haparoivat sormet Lumikin sileillä hiuksilla, Lumikin pahaa karkottavat otteet Hyden keskellä. Ei maniaa tai depressiota, ei mustaa, vain hiiviskelyä miljoonilla pinnoilla kaukana kaikesta ja silti niin lähekkäin, että hengityskin kuuluu karheana vieressä. Hetken he vain tutkailevat toisiaan, ovat, ja lopulta painautuvat toisiaan vasten yhdessä hapuilevassa suudelmassa.
