Vitun perseestä
fandom: Yowamushi Pedal
paritus: Arakita/Shinkai
ikäraja: K-11
genre: huumori
yhteenveto: Arakita ja taide eivät sovi yhteen.
A/N: Tästä tuli jotain ihan muuta kuin oli alunperin tarkoitus. Syy on Shinkain huulien, ei suinkaan minun. (ja oh god, nää kuulostaa niin paljon eräiltä nimeltämainitsemattomilta originaali-hahmoilta, etten tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa)
Ottaen huomioon sen tosiasian, ettei Arakita Yasutomo osannut piirtää paljon paskaakaan, hänen päätöksensä ottaa kuvaamataidon alkeiskurssi osaksi kolmannen lukiovuotensa opintoja saattoi näyttää vähintäänkin hämmentävältä. Jos ratkaisua taas katsottiin sitä kautta, että lisämäärä opintosuorituksia olisi pakko repiä jostain, mutta tuskailu laskinten tai kieliopin äärellä ei houkutellut sitten tippaakaan, alkoi touhussa olla järkeä. Paljonkin. Arakita tunnusti avoimesti, että jo pelkkä ajatus omien pienten kätösten tuotoksista kuulosti lähinnä surkuhupaisalta kamalta, mutta mieluummin hän läiskisi maalia paperille aivot narikassa kuin ottaisi vaivoikseen historian lisäkursseja tai jotain muuta yhtä vitun karseaa.
Hieno suunnitelma kusi tietysti reisille alta aikayksikön — kurssilaisilta ei ainoastaan vaadittu osallistumista oppitunneille, vaan opintojakson aikana pitäisi palauttaa tekniikkakokeiluiden lisäksi joku saatanan taidonnäyte arvosteltavaksi sekä kirjoittaa essee vapaavalintaisesta taidenäyttelystä. Kuullessaan näistä ehdoista Arakitasta tuntui siltä kuin häntä olisi huijattu. Toisaalta kun vaihtoehtona olisi mennä vaikka väkertämään vähän ekstrafysiikkaa Fuku-chanin kanssa, yhden taiteellisen näkemyksen rykäisy alkoi kuulostaa taas kohtuullisen leppoisalta hommalta.
“Mutta vitut, minun näkemykseni ei kelvannut”, Arakita puuskahti ja ruttasi tyhjän cola-tölkin ennen roskakoriin nakkaamista. “Toudou vitun Jinpachin selfiet kyllä hyväksyttiin, hän jopa sai niistä hyvät arvosanat, mutta minun teokseni palautettiin mukanaan post-it -lappu, jossa luki ‘säälittävä yritys, ei mene läpi’.”
“Millainen sinun teoksesi sitten oli?” Shinkai kysyi.
“Otin valokopioita perseestäni ja piirsin sille hassuja hattuja.”
“Mmm, voin tavallaan ymmärtää opettajan päätöstä.”
Arakita ei edes vaivautunut vastaamaan, tuhahti vain.
Periaatteessa opettajan päätös oli hänenkin mielestään ymmärrettävissä, mutta jos kuppaiset kännykkäkuvat Toudoun pärställä kelpuutettiin joksikin ajan henkeä huokuviksi taidepläjäyksiksi, niin totta helvetissa hänenkin kannikoidensa ikuistamisen pitäisi ajaa sama asia! Oli naurettavaa tekopyhistelyä asettaa sillä tavalla ruumiinosat arvojärjestykseen, Arakita ainakin koki huomattavasti syvempää samaistumista perseiden kuin Toudoun turpavärkin kanssa. Kuolemattomaksi klassikoksi tuskin kummankaan hengentuotos tulisi kohoamaan, se oli selvää, mutta tuntui silti epäreilulta, että ainoastaan toisen teosta oli kehuttu “moderniksi” ja “omannäköiseksi” vain sen tähden, että hänen mielenmaisemansa nyt sattui olemaan salonkikelpoisempi kuin Arakitan.
Tämä hillitön kyrpiintyminen ei ehkä ollut kaikkein hedelmällisin pohja taidenäyttelyssä käymiselle, mutta koska kirjoitelman palauttamiseen oli enää kaksi päivää aikaa, mokoma riesa täytyi hoitaa pois alta mitä pikimmin. Sitä paitsi harvassa olivat ne hetket, kun Arakitaa ei syystä tai toisesta vituttanut, joten sinänsä yksi hailee sekin. Arakita myös toivoi saavansa julkisesti esille kelvanneita teoksia katselemalla jonkin idean uuteen kurssityöhön, sillä jotain hänen täytyisi kyhätä vielä silläkin saralla, muuten jäisi kurssimerkintä saamatta. Kaiken tämän kiroamisen ja hammasten kiristelyn jälkeen luovuttaminen ei enää käynyt päinsä; helkkari, hän nyhtäisi tästä kurssista hyväksytyn suorituksen vaikka sitten väkisin.
Vaikka Shinkai olikin tullut mukaan lähinnä pitämään seuraa, hän joutui maksamaan oman sisäänpääsynsä lisäksi myös Arakitan, sillä museon kassasta oli vaihtoraha loppunut. Tämä oli hänelle kuulemma ihan ok.
“Vitun pelle”, Arakita oli muotoillut kiitoksensa. Se nyt tästä sopasta olisi vielä puuttunutkin, että kirjallinen työ olisi myöhästynyt kolikoiden uupumisen tähden.
Hakonen kaupungissa oli taidemuseoita vaikka muille jakaa, nykytaidettakin pääsi pällistelemään niistä hiton monessa. Arakita ei ollut tahtonut mennä siihen koulua lähimpänä sijaitsevaan, ettei opettaja voisi syyttää häntä uudelleen yrityksen puutteesta, mutta ilmeisesti tämä arpapelillä päätöksen tekeminen oli sekin ollut omalla tavallaan aika paska veto — tämä pytinki oli keskittynyt tuoreeseen valokuvataiteeseen, mikä sinänsä oli ihan jees, mutta tämä nimenomainen näyttely... no, tiiviistettynä sen voisi todeta olevan kaiken kaikkiaan aivan vitun perseestä.
“Argh, pitäisikö tätä silsaa ihan tosissaan oikein katsomalla katsoa? Tässähän tahtoo nukahtaa jo pelkän ensivilkaisun voimasta!”
“Et pidä tästä?”
“No en! Saatana, mitä sisältöä tuollakaan kuvalla muka on?” hän kysyi ja osoitti seepiansävyistä otosta, jossa etualan kaksi viljantähkää taipuivat tuulessa epäselvää taustaa vasten.
Shinkai katsoi kuvaa huolella ja hartaasti, pää viljantähkien kanssa samaan suuntaan nojautuen ja huuliaan mietteliäänä mutristellen. Kyseisen liikehdinnän tarkasteleminen oli huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin seinälle nostetun valokuvan.
“No?”
“Mitä no?”
“Saitko sinä jotain sisältöä irti tuosta turhakkeesta?”
“Pitäisikö siitä sitten saada?” Shinkai kysyi niin lempeään sävyyn, että hän kuulosti ennemminkin tiedustelevan seuralaisen juomatoiveita kuin osallistuvan taidetta koskevaan debattiin. Yleisesti ottaen hänen zen-henkensä miellytti Arakitaa, toisinaan jopa tyynnytti, mutta aina silloin tällöin tuo iänikuinen pehmeä nuotti provosoi Arakitaa entisestään.
“No vittu kai taiteella pitäisi olla jotain sanomaa.”
“Miksi? Tai siis onhan se kaunis. Miksi siitä tarvitsisi löytää sen syvempiä ulottuvuuksia?”
“Jos minä haluan nähdä heiniä, niin jumalauta minähän menen pellolle enkä museoon. Mikä hiton idea on kuvata asiat tismalleen sellaisina kuin ne ovat, iskeä kehyksiin ja kutsua sitä teokseksi? Tuskin se taiteilija on noita rehuja itse tehnyt.”
“Tuskin. Mutta hän on tehnyt tuon kuvan; rajannut kohteen, valinnut sävymaailman —”
“Vittu mitä paskaa. Kun minä rajasin luisen ahterini ja valitsin sen sävymaailmaksi mustavalkoisen värikuvan sijaan, sitä ei kutsuttu teokseksi vaan ainoastaan säälittäväksi yritykseksi. Sillä ei saanut edes hyväksyttyä kurssisuoritusta, kun taas tämän skeidan näpsäisijälle on joku jopa maksanut. Tätä samaa tusinakamaa on amatöörien kuvablogit täynnä, eikä se edes ole minusta kaunista vaan ainoastaan tylsää.”
“Okei.”
“Sitä paitsi mikä arvo sillä kauneudellakaan muka on? Ei taiteen kuulu olla kaunista vaan vittu puhuttelevaa! Kaiken sen ylevän taiteesta käydyn jankutuksen perusteella sen pitäisi nimenomaan paljastaa meille epämiellyttäviä ja kipeitä asioita niin maailmasta kuin itsestämmekin, ei olla ainoastaan kivaa katsottavaa.”
“Jos niin sanot”, Shinkai nyökytteli jo seuraavan kuvan eteen siirtyen. Siinä katsojan eteen aukesi alava maisema ja kaukaisuuteen katoavat junakiskot. “Myönnän, etten ole koskaan juurikaan ajatellut asiaa.”
“En minäkään”, Arakita väitti. “Kunhan nyt vain tuli mieleen.”
“Mmm”, Shinkai vastasi, huuliaan jälleen ajatusten tahtiin muikistellen.
Toinen näyttelysali ei ollut lainkaan ensimmäistä kiinnostavampi, kuvat toistivat samoja laimean kahvin sävyjä ja puuduttavan tylsiä kuva-aiheita. Arakita vilkaisi yhden teoksen tietoja siinä toivossa, että tekeleen nimi tai vaikka kuvauspaikka voisi luoda siihen taustatarinaa, jonkinlaista tarttumapintaa, mutta sen sijaan silmään osuneet sanat “muisto” ja “huntu” onnistuivat ainoastaan vakuuttamaan hänet siitä, että oli sittenkin parempi olla tietämättä. Heidän siirtyessään kolmanteen näyttelysaliin alkoi jo suorastaan tehdä pahaa.
Tuijottaessaan otosta rikkinäisistä tikapuista Arakita ei enää tiennyt, särkikö hänen päätään vai kumisiko ohimoissa ihan silkka ketutus. Hän kääntyi Shinkain puoleen aikeenaan ilmoittaa, että hänen puolestaan he voisivat painua vittuun sieltä “taiteen” parista, hän ei ainakaan saisi tästä elämyksestä irti mitään muuta kuin lisäpontta ärsyyntymiseensä, mutta ajatus katkesi hänen huomatessaan, ettei Shinkai suinkaan katsellut seinällä komeilevia valokuvia. Ei, hän tuijotti hyvin tiiviisti ja täysin peittelemättä Arakitan takalistoa.
“Mitäs vahtaat?”
“Mietin vain sitä, mitä sanoit aiemmin.”
“Ai mistä?”
“Taiteen tehtävästä.”
“Ja minun perseeni liittyy siihen... millä tavalla?”
“Sanoit, että taiteen tulisi paljastaa maailmasta ja itsestämme epämiellyttäviä asioita, ei olla ainoastaan kivaa katsottavaa”, Shinkai sanoi hitaasti, kuin jokaista sanaa analysoiden. “Kyseisen väitteen perusteella takapuolesi ei siis sovi taiteessa kuvattavaksi, ja näin ollen teoksesi hylkääminen on jopa omien standardiesi mukaan täysin perusteltua.”
Arakita tuijotti Shinkaita. Sanattomana.
Shinkai jatkoi omaa tuijotustaan hänkin, nyt jo täyteläistä alahuultaan mietteliäänä järsien.
“Minä kyllä piirsin niitä hattujakin”, Arakita ähkäisi lopulta.
“Kai ne olivat edes rumia ja epämiellyttäviä?”
“Ihan helvetin rumia.”
He päätyivät lopulta kiertämään koko näyttelyn läpi — Arakitalta olivat sanat koko aiheesta toistaiseksi kadonneet, Shinkai sen sijaan tuntui suorittavan edelleen jotain vertailua sen välillä, mikä paikan päällä oli eniten katsomisen arvoista. Keskusteluyhteys aukesi uudelleen sillä sekunnilla, kun he astuivat museosta ulos ja ilmaisivat yhteen ääneen olevansa nälkäisiä, ja keskinkertaisessa kiinalaisravintolassa yhteisen aterian jakamisesta kiisteltiin jo tuttuun malliin.
Taiteeseen palattiin lyhyesti siinä vaiheessan, kun kotimatkalla oli aika lähteä eri suuntiin. Shinkai huomautti, että Arakitalla oli ollut monia hyvältä kuulostavia pointteja, joten vaikka näyttely ei ollutkaan hänelle esteettisessä mielessä mitään kovin kummoista tarjonnut, hän varmasti saisi siitä käyttökelpoista materiaalia esseeseen.
Arakita pidättäytyi kysymästä Shinkain esteettisistä kokemuksista. Se harmitti häntä jälkeenpäin suuresti.
Shinkain neuvoa näiden mietteiden ammentamisesta esseeseen hän noudatti, ja kuten arvata saattaa, aivan jumalattoman paskoin seurauksin — kuvaamataidon alkeiskurssin suoritusmerkinnän sijaan hän sai kirjallisen varoituksen sekä epävirallisen kehotuksen olla osallistumatta enää koskaan taideaineiden opetukseen. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin valita jokin toinen kurssi, ja lukukauden loppupuolisko kuluikin vähemmän rattoisasti Toudoun kanssa paikallishistoriaa tavatessa. Arakita yritti syyllistää Toudouta kertomaan läksyjen oikeita vastauksia edes yhden kerran, hitto soikoon hän olisi tässä vaiheessa ansainnut edes sen verran, mutta päin helvettiähän sekin yritys meni. Tietysti.
Jos tästä kaikesta halusi jotain positiivista keksiä, niin ainakin Arakita oppi, mitä on todellinen inspiraatio; Shinkain tosi hyvän vinkin noudattamisen jälkiseuraamuksista nauttiessaan Arakita nimittäin tulosti jätkän Facebook-profiilikuvasta muutaman kopion, lätkäisi ne sensuroimaan siveellisyyttä loukkaavia pyllyteoksiaan niin, että saatanan rumat hatut osuivat tismalleen Shinkain päälaelle keikkumaan, ja antoi uuden uljaan kokonaisuuden nimeksi 'Vitun perseestä, eli viisas ystäväni Hayato'.
Vasta liian myöhään hän tajusi, mihin inspiraatio oli oikeastaan hänet saanut Shinkain naaman pulskine huulineen niin huolella asettelemaan.
Ajatus ei tuntunut ollenkaan niin häiritsevältä kuin sen kai pitäisi.
