Nimi: spurttirapsuilut nro 2 nro 2
Ikäraja: K11
Genre: uusperheinen slice of life
Paritus: Ron/Pansy
Yhteenveto: Pansy Montague (os. Parkinson) on raskaana (ja ihan pihalla).Haasteet: Spurttiraapale VII, Otsikoinnin iloja II (Älytön otsikko), Tiedostonimestä otsikoksi II, Ikärajahaaste, Paritusketjuhaaste
A/N: Idean ja kehyksen tähän tarinaan keksin jo viime vuoden puolella. Tarvittiin vain uusi Spurttiraapale, että sain aikaiseksi kirjoittaa siitä. Mulle kehittyi kuitenkin joku kirjoitusjumi ja saalis jäi ekalta kierrokselta aika laihaksi
Em. jumin takia laatu ei ole omasta mielestä sitä mun parhainta. Onneksi on aina uudet kierrokset...
1.
(100 sanaa)“Testi on positiivinen.”
Parantajan huoneesta loppuu happi hetkessä. Siihen tarvitaan vain yksi uloshengitys, ja yhtäkkiä ilmaa ei saa vedettyä enää sisään. Kehossani ei enää kierrä veri. Uskon, että olisin selvinnyt mistä tahansa muista uutisista paremmin kuin tästä.
“Sehän tarkoittaa ei raskaana, eikö niin?” yritän sanoa. Kysymys on epätoivoinen ja parantaja edessäni tietää sen. Hänen kasvoilleen nousee empaattinen ilme. Tapa vaikuttaa ihmeellisen harjoitellulta. Aivan kuin hän kertoisi raskausuutisia sinkuille varhaiskeski-ikäisille useinkin.
“Olette raskaana, rouva Montague”, parantaja sanoo.
Miten ihmeessä kertoisin Ronille? Meidän juttumme on tarkoituksellisen kevyt, vain seksiä parin viikon välein kun lapset ovat Grangerin luona. Halusiko Ron edes enempää lapsia?
2.
(200 sanaa)Olo seksin jälkeen on raukea. Ronin keho säteilee lämpöä omaani vasten. Hänen parransänkensä kutittelee otsaani. Hetki on melkein liian ihana pilattavaksi minun astetta raskaammilla uutisillani.
“Kuule, Ron”, aloitan. “Kävin siellä parantajalla toissapäivänä.”
“Joo?” hän sanoo. Hänen hengityksensä on lämmin vasten hiuksiani. “Minähän sanoin, että alaisesi ovat yrittäneet myrkyttää sinua pilaantuneella lohella.”
Tiedän, että Ron vitsailee. Silti olisin ollut valmis antamaan vaikka toisen munuaiseni siitä, että parantajan diagnoosi olisi ollut vain pelkkä ruokamyrkytys.
“Ei. Kuule… minä… minä olen raskaana”, saan kakistettua. Yhtäkkiä keho vierelläni jäykistyy. En uskalla katsoa Ronia silmiin.
“Merlin, Pansy, minä –”
“Ja ajattelin, että ehkä voisin pitää sen. Tiedän, ettet halua mitään vakavampaa ja se on okei jos tämä oli nyt tässä, mutta ajattelin silti kertoa ja –”
“Odota. Voihan paska. Pitäisiköhän meidän mennä naimisiin? Meidän täytyy tietenkin muuttaa yhteen ja kaikkea… Mitäköhän Rose ja Hugo sanovat? Tehän ette ole vielä edes tavanneet toisianne! Meillä tuskin on enää mitään vauvakamaa jäljellä, joten kaikki pitää hankkia uutena… Pitää kysyä löytyykö äidiltä jotain –”
En uskalla keskeyttää Ronin ajatuksenvirtaa. Hänen suhtautumisensa on jotain sellaista, jota en osannut odottaa; hapuilevaa, ehkä, mutta silti hyväksyvää. Aivan kuin hänen osallistumisensa ei olisi edes mikään kysymys.
Sen jälkeen olen hieman varmempi siitä, että tästä tilanteesta selvittäisiin, yhdessä.
