Käynks mä usein täällä?K11 oneshot | paljon juopottelua
Kiitos avusta Grenade!
Inspiraatio: Femme en Fourrure - Smell
Tavoita tunnelma #2, musiikki-inspiraatioterttu,
Oneshot10, Älyttömät otsikot vol. 4, Päihdehaaste V Lämpimänkeltaiset valot sointuvat viininpunaisiin seiniin, hämärä tunnelma hohkaa kellarikerroksessa. Hieman kulahtaneet kalusteet ja seinät, pöydissä merkkejä menneistä vuosista, baaritiskin musta värikerros on liki kokonaan paljastanut tammipuun värin sen alla. Tiskin takana myyjä kuin monen monta vuosikertaa sitten mennyt viini.
On hiljaista, puheensorina on vain vaimeaa. Vielä eilisiltana soi raikuva nauru, vilkas puhe ja taustalla hiljaa jazz.
Jälleen yksi uusi lasi, reunasta haljennut, mutta riittävän täynnä pitämään huolta siitä, ettei viinakramppi pääse liiaksi valloilleen. Punainen pokkuroi hiljalleen, pian taintuu kurkusta alas. Kelmeät valot kiirivät näkökentässä hiljalleen yhä vilkkaammin ja vilkkaammin, päässä humisee tutulla tavalla. Jälleen yhden illan hekuma on saavutettu, pehmeä hattara ympärillä.
Kauniit kasvot katsovat tiskiltä, tummat pitkät hiukset kuin jouhia, kolhot mutta niin kauniit kasvonpiirteet. Kapea leuka, korkeat poskipäät, kauniisti kaartuva, mutta tyhjä hymy. Katse minun juoponkasvoissani, hymyilee edelleen. Ehkä minun ikäiseni tai muutamaa vuotta vanhempikin.
Tulee minun pöytääni, istuu vastapäätä, katsoo aivan liki, pitelee kasvoillaan hymyä.
”Taidat käydä täällä usein”, se sanoo, ääni on rahiseva, tai sitten se on vain keltaiset valot ja päässä humiseva makea. Kellarikerroksen viininpunaisesta on kieltämättä tullut niin kovin tuttu, tunnen tapettien repaleiset pinnat ja kauhtuneen puun.
”Joo, kyllähän sitä joskus.”
Mutta niin totta se onkin. Vasta nyt minä näen itseni, näen kuin ulkopuolinen kulmapöydän jumalten juomista juopuneen. Liiankin monet illat ovat kuluneet haalistuneenpunaisiin seiniin nojaillen, lasissa milloin makeaa viiniä ja milloin kalpeaa olutta. Usein ovat illat venyneet öiksi, toisinaan aamuiksikin, aamuiksi vieraissa kaupungeissa tai pedeissä. Eikä enää ole aamuisin tarvinnut töihinkään nousta, eikä sekään huoli ole herättänyt, vaikka hiljalleen on perintökin särkynyt viinilasin pinnalle.
Ikää vasta noin kolmenkymmenen, mutta juoponkasvoista paistaa suru ja väsymys. Muistikuvat eiliseltä ovat hatarat, silmissä sankkaa sumua. Se sotku päässä, sitä en ole saanut avattua edelleenkään, ahdistus sykkii rinnassa. Lasin rosoisiin reunoihin olen itkuni itkenyt, sekoittanut kyyneleeni pulppuavaan Cabernet Sauvignoniin kieltäen haparoivan humalan päässäni.
Ja niitä eilispäiviä on kovin monia. Aina vain kulmapöydän kulahtanut kangassohva, muutama lasillinen ja jälleen päässä pyörivä paha olo. Jossain kohtaa vaaniva kissankatse, hetkellinen humaltuminen rakkaudesta ja jälleen raivokasta seksiä aina aamunkoitteeseen saakka. Sitten jälleen muutama suihkaus oikein voimakasta parfyymia, kauluspaita vaihtuu puhtaaseen. Nurkkapöydän halkeillut puupinta pysyy samana, vaikka viinilasit sen päällä kiertävätkin.
Jälleen yksi samanlainen ilta, joka vaihtuu yöksi. Nainen, jolla on kolhot kasvot, nousee minun alueeltani ja palaa tiskin ääreen ystävänsä kanssa. Saan vielä osakseni yhden silmäniskun, ennen kuin vajoan viininpunaisiin seiniin ja annan kyynelten langeta lasin haljenneille reunoille.
Laseja kuluu muutama. Joissain reunat ovat rosoiset, jotkut taas kiiltelevät uutuuttaan. Päässä pyörii, kyynelet vaihtuvat hymyksi. Hetken aikaa sisällä pyörii jopa nauru, hetkessä hehkuva voimallisuus. Koomista, kuinka nuoren juopuneen elämä voikin olla niin kuvainnollisen kaunista.
Naisen viekas hymy alkaa tuntua yhä houkuttelevammalta. Hetki hetkeltä hän katsoo yhä tiheämmin, silmät ovat kuin jalopeuralla. Minäkin hymyilen hänelle, sisälläni viinin tuoma värähtely. Sydän lyö yhä lujemmin pitääkseen minut hetken vielä täällä.
Naisen katse on kunnianhimoinen. Kun hänen ystävättärensä nousee ja lähtee mustine korkokenkineen, siirtyy tämä hetkessä minun pöytääni, katsoo jälleen silmästä silmään. Me hymyilemme kummatkin, pysähdymme hetkeksi toisiimme, hän tarttuu kiinni karheasta kädestäni. Silittää, niin hellästi ja hienovaraisesti, pitääkseen huolta.
”Muru, ehkä sun pitäisi vähän vähentää”, sanoo hän, nauraa myötätuntoisesti, esittäen että ymmärtäisikin jostain jotakin. Minun hymyni laantuu. Ei hän ymmärrä, vaikka luulee ymmärtävänsä. Annan hänen edelleen silittää kättäni, kokeilla kuivaa ihoani ja pitää kiinni. Se tuntuu läheisemmältä kuin yksikään niistä kiihkeistä öistä vieraassa seurassa. Hänen katseensa on hyväntahtoinen, ei hän tahallaan ole ymmärtämätön. Ehkä hän vain todella haluaa pidellä kiinni lohduttomasta ihmiskohtalosta, joka voi hyvinkin olla hänen käsillään, vain Luoja tietäköön.
”Tulisitko sä mun luokse? Mulla on sitä uutta hienoa brandya, mitä ei vielä täältä saa.”
Katse on edelleen hyvä, se hämmentää, näyttää siltä että toinen haluaisi vain tehdä jotakin oikein ja hyvin. Puhuu ristiin aiemman määrätietoisuuden kanssa. En osaa sanoa, olenko hänelle enemmän sääliteltävä juoponpoikanen vaiko jokin, jota baareista nyt yleensä saalistetaan. Yöseuraa.
”Ei seksiä tai mitään, vain sitä brandya ja muutama kaunis sana”, hän täsmentää ymmärtäessään vaivaantuneisuuteni. Piirtelee kuviota kämmenselkääni, kuin saadakseen minut mukaansa, korjatakseen pois rikkoutuneen sielun. Haluan melkein uskoa siihen hyvään minkä tummissa silmissä näen, haluan ensi kerran elämässäni luottaa myötätuntoiseen nauruun ja pidellä kiinni lujasti.
”Anteeksi, täytyy mennä”, vastaan minä hiljaisen hetken jälkeen, osaamatta oikein sanoa mitään yllättävään hellittelyyn. Hetken ajan hän tarrautuu kiinni käsivarteeni, kirjoittaa kuittiin puhelinnumeronsa ja katsoo sitten hieman surua silmissään. Minä nousen ylös kellarikerroksesta yhtä haparoivasti kuin humala päässäni.
Ulkona sataa. Vesipisarat vain putoilevat alas taivaalta ilman suurta dramatiikkaa, kuten surumielisissä rakkauselokuvissa. Päässä pyörii sekavuus, samaan aikaan suru ja haikeus, mutta myös punaisena pulppuava punaviini, sen aiheuttamat satunnaiset naurunpyrähdykset. Kotimatkaa ei ole paljoa, joten minä kävelen, annan sateen kastella kauttaaltaan, valutan sekaan sekä kyyneleeni että epämääräiset hymyt ja ylitsevuotavan riemun.
Minä en enää palaa viininpunaisten seinien sisään. Kun pienen yksiön ovi kolahtaa kiinni, olen loputtoman yksin märissä vaatteissani, sisälläni liian paljon tunteita yhdelle ihmiselle sekä melkein litra Cabernet Sauvignonia. Enää en täyty keltaisenkelmeästä kellarikerroksen valosta, enää en hukuta suolaisia kyyneleitäni haljenneeseen lasinreunaan.
Istun nahkasohvan reunalle ja katson, kuinka kyyneleeni putoavat lattialla lepääviin lasinsirpaleisiin. Kaikki elämässäni, siinä, pienissä sirpaleissa viinilammikon keskellä, seassa suolaiset kyyneleet. Pinttyy tahraksi, punaviini ja suru - ne pysyvät aina.
