Toisen maan prinsessaAuthor: Minttushka
Fandom: W.I.T.C.H
-jjb lisäsi fandomin otsikkoonRating: general/sallittu
Pairing: Cornelia/Caleb
Genres: canoniin sijoittuva angst&pohdintadrama (PTP)
Disclaimer: WITCH ei ole minun, eikä Pariisin Kevään Toisesta maailmasta. =)
Summary: Luistelu oli ennen ollut hänelle kiireistä, hätäistä rutiinia, missä jalat sohivat ja päässä tykytti. Nyt hän kuitenkin muisti, miksi oli edes aloittanut luistelun alussa. Se oli se tunne, että tekee jotain oikein, että kaiken keskelläkin voi löytää jotakin, missä on hyvä ja mistä pitää kiinni.A/N: Sijoittuu jonkun lehden ~23 tienoille. Olin nuorempana kova fani, enkä koskaan tykännyt siitä, miten Cornelian ja Calebin tarina loppui, vaan halusin jatkaa sitä vähän. En oikeasti voi uskoa, että kirjoitan tästä fandomista, mutta kunnioitan lapsuuteni muistoja ja taiteilen vähän omantakeisesti Corneliasta, hahmosta josta en edes pitänyt…
Nimi saattaa särähtää tyhmänä jonkun korvaan, mutta sen pitäisi selkiintyä tarinan edetessä. Toivottavasti tykkäätte, en tiedä pitäisikö minun kirjoittaa vielä vähän lisää, koska fandom kiehtoo minua itse asiassa aika paljon. Jos inspaa, niin otan haasteita vastaan mielelläni!
// Ai niin, ja Venus on canonhahmo, vaikka onkin lehdissä kovin erilainen :'DD
***
Sä oot toisesta maailmasta
Jostain paljon kauniimmastaVielä pari kuukautta sitten, jos joku olisi tullut kysymään, Cornelia Hale olisi vastannut olevansa aivan tavallinen tyttö. Hän eli Heatherfieldin rauhallisessa kaupungissa, vietti aikaa ystäviensä kanssa ja harrasti luistelua. Mutta kun hänelle oli kerrottu, että hän oli valittu, yksi maailmat kahtia jakavasta Kudoksen vartijoista, hän huomasi yhtäkkiä koko hänen elämänsä kääntyneen ylösalaisin.
Taisteltuaan parasta ystäväänsä vastaan, kukistettua Epämaiden tyrannikuninkaan ja nyt pelastettuaan maailmojen välisen rauhan Nerissalta, Cornelia voisi sanoa, että kaikki tuntui kuin unelta. Hänet oli herätetty täydellisestä nuoren elämän idyllistä ja ravistettu takaisin tosielämään. Tosin nyt sitä elämää värittivät taistelut ja tehtävät, jotka annettiin heille mukisematta.
Cornelia oli aina ollut rauhallinen ihminen. Mutta siinä vaiheessa, kun kaiken tämän jälkeen hänelle tultiin sanomaan, ettei sekään riittänyt, luonnollisesti hän kimpaantui. Hän kimpaantui pojalle, jonka hän oli pelastanut kyynelillään, jota hän oli varjellut kukan ja ihmisen muodossa. Hän ei kestänyt katsoa ruskeita hiuksia, kasvojen vihreitä viiruja tai anteeksipyytäviä, suuria silmiä.
Caleb oli aina elänyt epätietoisuudessa. Pahimpana kaikista, vahvimpana oli sillä hetkellä pelko siitä, miten Cornelia reagoisi, kun Caleb puhuisi hänelle. Varmasti tyttö ymmärtäisi. Olivathan he kärsineet paljon yhdessä. Vai mitä? Mutta sen sijaan Caleb saikin kohdata vihaisen, pettyneen Cornelian, ja jättää taakseen sen elämän, mikä hänellä oli joskus ollut. Caleb palasi Meridianiin Elyonin luokse. Cornelia jäi Heatherfieldiin haaveilemaan hiljaisista, täydellisen särjetyistä hetkistä.
Oveen koputettiin. Cornelia ei jaksanut edes nousta sängyltään, vaikka kello oli vierähtänyt jo kahdentoista yli. Siitä huolimatta ovi aukesi rakoselleen, ja leiskuvanpunainen pää, joka saattoi kuulua vain Willille, pilkisti sieltä.
Cornelia pystyi lukemaan Willin kasvoilta pahoittelevan ilmeen, ja käänsi kylkeä. Hän muisti edellisen kerran, kun Will oli tullut lohduttamaan häntä. Silloin hänellä oli ollut jäänsininen kukka ikkunalaudallaan, ja Nerissan uhraama Luba oli halunnut tuhota kaiken heidän ympäriltään. Miten Cornelia pystyisi elämään normaalisti kaiken sen jälkeen?
”Hei”, Will sanoi ujosti ja astui sisään. Hän kolautti oven kiinni, käveli seisomaan Cornelian sängyn viereen ja katsoi toista ärsyttävän kannustavalla ilmeellä. ”Tulin tuomaan läksyt. Ja… kysymään, mitä sinulle kuuluu.”
”Miltä näyttää?” Cornelia tuhahti vaivautumatta edes kääntämään kylkeä. Hän ei halunnut olla ilkeä ihmisille, varsinkaan Willille, joka oli tullut täysin hyvää hyvyyttään katsomaan ystäväänsä. Mutta hän ei tarvinnut vartijoiden sääliä tai typeriä yrityksiä piristää. Hän tarvitsi vain pehmeän sänkynsä ja Elyonin värittämän kuvan Calebista.
Will ei kuitenkaan luovuttanut. Tultuaan Kudoksen vartijaksi Will ei ollut lannistunut mistään, toisin kuin Cornelia. ”Näyttää siltä, että kaipaat seuraa”, Will sanoi totuudenmukaisesti. Jos se ei olisi sattunut, Cornelia olisi hymyillyt.
Will istuutui varovasti sängyn viereiselle jakkaralle. Hän silitti Cornelian käsivartta, mutta toinen käänsi sen kosketuksen alta pois. ”En kaipaa”, Cornelia sanoi kylmästi. ”Haluan olla yksin.”
Will oli hetken hiljaa. ”Jos haluat puhua, tiedät kenet etsiä”, hän vastasi silti varovasti. Cornelia kuuli hetken päästä pelkät vaimeat askeleet portaikossa, ja katui sanojaan heti ulko-oven kolahtaessa.
Tyttö hivuttautui istumaan sängyllä. Kalenteri näytti torstaita, kuusi päivää sitten he olivat voittaneet Nerissan ja Caleb oli lähtenyt Meridianiin. Hän oli jättänyt Cornelialle pelkän kirjeen ja särkyneen mielen. Cornelia silitti ulkoilman kylmentämää käsivartta, ja hänen katseensa osui vaatekaapin valkoiseen oveen. Niihin maalatut liljat kiertyivät kahvan ympärille ja kutsuivat Corneliaa lähemmäs.
Tietämättä itsekään miksi, tyttö käveli ovien luokse ja veti ne auki. Hänen katseensa harhaili siisteissä vaatepinoissa, käyttämättömissä kengissä ja siisteissä, kangaskassissa odottavissa luistimissa. Katse pysähtyi suuren peilin eteen ja sai Cornelian alavatsassa sykähtämään.
Hän näki ensimmäistä kertaa silmiä kiertävät tummat pussit, päällä roikkuvat vaatteet ja harjaamattomat hiukset. Hän yritti hieraista kasvoille varissutta ripsiväriä pois, mutta se oli turhaa. Pieni ajatus alkoi kuitenkin kasvaa hänen päässään. Mutta tarttuessaan kangaskassiin, hän epäröi.
Äiti juoksutti vettä alakerrassa ja Lilianin televisio pauhasi. Samalla Cornelia puristi kätensä nyrkkiin, heitti satunnaisia vaatteita kassiin ja ryntäsi ulkoilmaan.
Mä tahdon lentää sun kanssa kattojen yllä
Voidaan käydä pilvissä kyläilyllä
Sä oot toisesta maailmasta,
jostain paljon kauniimmastaAskel, veto, askel, veto. Kaarto taaksepäin. Askel, veto, tasapaino… horjahdus kovalle jäälle.
Cornelia ei ollut luistelemassa kuukausiin. Aluksi tuntui, että luistin painoi nilkkaa, ja terät olivat niin tylsät etteivät tahtoneet kuljettaa häntä jäällä. Alkukankeus haihtui kuitenkin nopeasti, kun hän sai ilmaa alleen. Jalat kaarsivat ja hameenhelma liplatti vartalon mukana.
Hiljalleen Cornelia palasi vanhaan tuttuun. Luistelu oli ollut hänelle pelkkää kiireistä, hätäistä rutiinia, missä jalat sohivat ja päässä tykytti. Nyt hän muisti, miksi oli edes aloittanut luistelun. Se oli se tunne, että tekee jotain oikein, että kaiken keskelläkin voi löytää jotakin, missä on hyvä ja mistä pitää kiinni.
Hän luisteli, kunnes jalkoja särki ja jää kimmelsi hämärtyneessä valossa. Harvat ihmiset, jotka olivat aiemmin kiertäneet hallia, olivat kaikonneet. Jäällä oli pelkästään Cornelia ja tummempi tyttö, joka katseli toisen huomaamatta hänen vaivattomia liikkeitään jäällä. Vaaleat suortuvat levittäytyivät ilmavirtaan, kun notkeat ja sirot jalat kuljettivat häntä pitkin jäätä.
Cornelia huomasi tytön vasta, kun istuutui penkille kiristämään luistinta. Hän nosti katseensa, ja huomasi tytön luistelevan häntä kohti. Hänen liikkeensä olivat soljuvia, melkein niin kuin Cornelian ollessaan vahvimmillaan kuukausia sitten. Muisto koski häntä sisälle. Hän kiristi luistinnauhan nopeasti ja nousi ylös.
Tyttö katsoi häntä ujosti ja pysähtyi hänen eteensä. Cornelia näki pitkät, tummat kiharat, ja kasvoilla kirkkaana välkehtivät silmät. ”Tuota… anteeksi, jos olen ihan kauhean tungetteleva. Mutta en voinut vastustaa tapaasi luistella. Olet uskomattoman kaunis jäällä”, tyttö sanoi. Hänen sanansa saivat Cornelian hämilleen. Hän hymyili epävarmasti kiitokseksi.
”Sinäkin olet todella hyvä”, Cornelia kiirehti sanomaan. Tytön kasvoille kiiri kiitollinen hymy, ja hän veti kätensä esiin lapasesta. ”Olen Venus”, hän sanoi ja hymyili.
”Cornelia”, toinen sanoi. Hän ei uskaltanut hymyillä takaisin. Venus sen sijaan lähti luistelemaan takaperin, poispäin Corneliasta, kunnes pääsi jään keskelle. Hän lähti kiertämään jäätä, ja Cornelia katseli hänen pehmeitä liikkeitään, ja kasvoille levittäytynyttä lempeää hymyä. Se veti häntäkin takaisin jäälle.
He luistelivat sulkemisaikaan asti, kunnes molempien jalat olivat kipeät ja posket helottivat pakkasenpunaisina, vaikka ulkona olikin lämmin kevät. He poistuivat jutellen, ja kääntyessään eri suuntiin Cornelia jäi katsomaan tytön perään.
Hän soitti samalla Willille ja pyysi aiempaa anteeksi. Will ei edes kuulostanut vihaiselta. Ehkä Cornelia voisi oppia jotain tytön loputtomasta tavasta antaa ihmisille anteeksi.
Kevätilta sai nupullaan olevat lehdet aukeamaan. Cornelia veti sisään raikasta ilmaa, pieni hymynkaarre leikitellen huulillaan. Calebin sanat kaikuivat yhä hänen sisällään, ja hänen lähtönsä tuntui yhä puristavana ketjuna hänen sydäntään vasten. Mutta nyt hän tiesi, että jonain päivänä hän olisi tarpeeksi vahva rikkomaan sen. Sitä aikaa odotellessa hänellä oli joukko ystäviä, ja mahdollisuus toimia kaikkien maailmankaikkeuksien hyväksi, jotka helpottivat. Ja ainahan hän pystyi karkaamaan jäälle leikkimään jääprinsessaa ja unohtamaan hetkeksi kaiken.
Tuuli ravisutti puita, mutta Corneliaa ei haitannut. Hän kuunteli kevään ääniä ja hymyili - olihan maa hänen elementtinsä.
Sä oot toisesta maailmasta,
jostain paljon kauniimmasta.
