Kirjoittaja Irishe
Ikäraja S
Paritus Harry/Hermione
Tyylilaji Angst (?), draama
Vastuunvapaus J.K. Rowling omistaa oman maailmansa ja hahmonsa, minä vain niitä lainaan, enkä hyödy tästä taloudellisesti mitään.
Yhteenveto Sodan jälkeinen tilannekatsaus kultaisen kolmikon elämään.
A/N Osallistuu 5 x jotain uutta 2015 // Haasta itsesi kokeilemaan uusia asioita! -haasteeseen kategoriaan
Uudenlainen kerronta (Käytätkö aina samaa vanhaa kunnon minäkertojaa? Mitä jos kokeilisitkin vaikka kritisoivaa ulkopuolista kertojaa, vanhanaikaista kaikkitietävää kertojaa tai jopa radikaalia sinä-kertojaa? Muista, että ”minäkertoja” ja ”hän-kertoja” eivät ole ainoat kerronnan muodot). En muista käyttäneeni hän-kertojaa, joten yritinpä sitä sitten. Ei ehkä ollut minun lempipuuhaani, mutta yritys hyvä 10. Palautta otetaan erittäin mielellään vastaan.
Jo vuosia sitten menneet
Mies istuu ja katsoo itseään peiliin, tunnustelee ajatuksiaan, puntaroi ilmaa, aistii kuin käärme. Hengittää matalarytmisesti ja lähes ääneti, haistaa ilmaa ja tuntee paineen silmien takana. Katse välähtää ja hän kääntyy pois peilistä. Pimeys on mennyt, langat ovat irronneet ja hän menee jälleen.
Kaikki laitoksessa näkivät sen hänestä, että ei ole päivääkään, etteikö hän olisi ajatellut kaikkia niitä tekoja, jotka hän on tehnyt. Se näkyy hänen kasvoiltaan, paistaa häneen kasvoiltaan, kulkee hänen olkapäillään ja painaa hänen ryhtiään kumaraan. Kaikki ne sielut hänen loitsujensa vankeina huutavat häneen hulluutta, eikä hän lopulta ja viimein tunne enää omaa itseään, ei löydä itseään omasta katseestaan.
Se mies on Harry Potter, poika-joka-elää, poika-joka-tappoi-elääkseen.
Harry Potter, tuo menneiden aikojen legenda on kuin haamu entisestä itsestään. Hän istuu puiston penkillä katsoen tyhjää lampea hoitajan saapuessa paikalle. Hän ei reagoi puheeseen, eikä kosketukseen hoitajan opastaessa hänet takaisin sisään sateen alta. Hän ei välitä, vaikka kädet kuorivat vaatteet hänen yltään ja puhdistivat jo kylmenneet kyyneleet hänen sateen kastelemilta kasvoiltaan.
Mies tekee niin aina.
Kulkee sateen tultua ulos. Hän on tarkempi kuin yksikään ilmapuntari, tarkempi kuin yksikään meteorologi. Hän on ilmiömäinen ennustaja, mitä tulee sateeseen. Hän on sekunnin tarkka kävelyissään, eikä erehdy koskaan. Sillä hän tietää vain sateen tuovan hänelle armahduksen. Vain sateella, hänen ilmeettömät kasvonsa eivät ole enää niin ilmeettömät. Vain sateella, hänkin on oikeutettu itkemään, vapauttamaan itsensä.
Mies istuu ja katsoo sadetta. Hänen kätensä vapisevat sylissä ja silmissä on tyhjä katse. Pään sisällä ei ole tyhjää. Siellä on paljon vuosien aikana kertyneitä kyyneleitä, tarinoita, jotka loppuivat kesken liian aikaisin. Sydämessä ei ole hiljaista. Siellä on paljon vuosien aikana kertynyttä tuskaa, liian aikaisin pysähtyneitä sydämiä, katseita, jotka sammuivat liian aikaisin.
Sadepisaroissa mies näkee itsensä. Lohduttoman yksin kulkevan miehen, joka ei muista omaa nimeään. Hän näkee menetyksen, hän näkee kyyneleet ja hän muistaa tuskan. Muistaa kaiken sen pään räjäyttävän kivun, jonka maailman murtuminen vuosia sitten sai aikaan. Hän muistaa, että pitäisin unohtaa, hän unohtaa, mitä pitäisi muistaa. Eikä hän tunne näitä ajatuksia.
Huone ei ole miehelle tuttu. Se on joka kerta yhtä vieras. Sade on miehelle tuttu, turvallinen. Huone on vieras, vaarallinen. Tuoksuu liian puhtaalle, maistuu lääkkeille, huumaavalle tyhjyydelle, kuolemalle. Huone ei ole miellyttävä. Se on miehen mielestä aivan liian valkoinen, estää näkemästä, estää kuulemasta, estää tuntemasta.
Hän katsoo kättään, joka on nuoren miehen käsi. Katsoo sileää ihoa, joka joustaa. Katsoo heijastumaa peilissä ja näkee nuoren miehen, langenneen enkelin, kadotetun sielun. Hän katsoo kalenteria seinällä ja näkee vanhuuden, menneet vuodet, äänettömyyden, pyynnöt. Eikä hän pysty ymmärtämään.
Kaksikymmentä vuotta sitten mies oli kolmenkymmenen. Kaksikymmentä vuotta jälkeenpäin, mies yhä on. Vuodet eivät paina häneen arpiaan. Veitset eivätkä tikarit häntä satuta, vanhuus ei häntä korista. Eikä hän sitä kykene hyväksymään.
Nainen huoneessa on viidenkymmenen. Hänen paloarpeutuneet kasvonsa ovat nekin miehelle vieraat. Hän ei tunne naista, vaikka hän tietää, että hänen pitäisi. Hän ei tiedä naisen nimeä, eikä hänen taustaansa, vaikka hänen pitäisi.
Se nainen on Hermione Granger. Nainen, joka taisteli miehensä vierellä.
Nainen tuntee miehen. Näkee hänen tyhjenneen katseensa ja tuntee niin pohjatonta surua, ettei hän pysty hengittämään. Hän näkee ilmeettömät kasvot ja ymmärtämättömyyden, nuoruuden, jota eivät poista vuodet eivätkä ajatukset.
Nainen pyyhkii kyyneleet hihaansa, eikä vaivaudu peittämään katsettaan mieheltä. Paloarvet kiristävät hänen kasvoillaan hänen painaessa suudelman miehen otsalle ja puristaessa miehen käden käteensä.
Hän tahtoisi sanoa niin paljon, mutta ei hänellä ole sanoja. Nainen tahtoisi kertoa niin paljon, mutta hän tietää, ettei sillä ole väliä. Mies ei muista. Hän ei muista mennyttä, eikä tulevaa, ei tätä hetkeä, eikä edes itseään.
Nainen katsoo miestä ja kertoo rakastavansa yhä, vielä ja aina, perääntyy ja poistuu huoneesta sydän kipeänä ja arkana. Kukat hän nostaa maljasta huoneen oven vierestä ja jatkaa matkaa.
Ulkona sataa yhä. Nainen suojaa itsensä kylmyydeltä ja katoaa hoitolaitoksesta sanaakaan sanomatta. Sade ei huuhdo hänen tyytymättömiä kyyneleitään, jotka valuvat kasvoille polttavina epäonnistumisesta. Mies ei muistanut häntä, tänäänkään.
Hautakivi on harmaa naisen polvistuessa kiven ääreen. Kukat hän asettaa maljaan ja pyytää anteeksi sotkuista olemustaan. Kivi on kylmä, eikä vastaa naisen sanoihin, odottaa vain hiljaa kosketusta.
Nainen ojentaa kätensä ja pyyhkii kosteuden kivestä, niin kuin tekee jokaisena sateisena päivänä. Kiven alla oleva maa peittää salaisuuden, jota nainen ei ole saanut sanottua miehelle. Siellä on salaisuus, joka voisi palauttaa miehen takaisin tai viedä hänet kokonaan pois. Nainen ei kerro, koska hän pelkää.
Ja kivessä, siinä kivessä lukee ne kaksi nimeä, jotka ovat ne ainoat varjot, jotka Harry Potter enää muistaa.
Ron Weasley ja Draco Malfoy.
