Nimi: Hän jättää jälkeensä monta kysymystä
Kirjoittaja: hedge14
Ikäraja: S
Fandom: Dragon Age: (Origins)
Genre: angst, deathfic
Paritukset: vähän Leliana/M!Amell, vähän Morrigan/M!Amell
Hahmot: M!Amell, Alistair, Greagoir, Wynne, Shale, Zevran, Oghren, Leliana ja Morrigan
Summary: "Mies oli mennyt viimeiseen asti omatuntonsa mukaan" Warden kuolee. Mitä hänen ystävilleen kuuluu hautajaisten aikaan?
A/N: 5 x jotain uutta-haasteessa mukana, Uusi hahmo, Warden Amell. (Huom! Käänsin Grey Wardenit Aarnivartioksi.)
-Hän jättää jälkeensä monta kysymystä--
Onko haudan marmori valkoista? Onko se marmoria? Eikö hän ollut juuri varta vasten sanonut, että haudan tulisi olla graniittia. Harmaata, harmaata...
Amellin tukka on harmaa. Tai oikeastaan valkoinen. Ei, hopeinen. Se on vieläkin tutusti letillä. Tiukka letti näkyy vain siksi, että joku on onnistunut saamaan miehen pään erittäin outoon ja epämukavaan asentoon. Ei sillä, että sillä olisi väliä...
Äkkiä Alistair voi pahoin.
-
Oikeastaan Greagoir ei tiedä, miksi hän on täällä. Siksikö, että hänet on velvoitettu tekemään niin? Olihan hän. Kutsu oli tullut Irvingille ja hänelle itse kuninkaalta, ja siksi siitä olisi ollut vaikea kieltäytyä. Mutta samalla... Amell oli ollut maagiksi harvinaisen... Luotettava?
Ei, Jowanin jälkeen hänestä ei voinut niin sanoa.
Pahus. Olisiko Greagoirin pakko myöntää, että ainoa sana, joka miehestä tuli mieleen oli jalo? Niin hemmetin jalo ja aivan liian epäitsekäs. Aina valmiina antamaan itsensä alttiiksi toisten puolesta. Mutta oikeastaan Greagoir on ylpeä, mitä hänen Piirinsä kasvatista oli tullut, vaikkakin Tornista itsestään hän ei voi kantaa kuin häpeää.
-
"Ja olkoon se nimetty hänen nimeensä."
-
Eikä Wynne voi olla kuin ajattelematta, että Alistairin päätös on virhe. Amell olisi ollut ainakin iloinen, mutta se ei ole nyt tärkeää. Tärkeää on se, miten Alistairin ystäväänsä kunnioittava ele tulee vaikuttamaan muihin maageihin. Fereldeniin. Ehkä koko maailmaan. Kuningas on heikko, eikä Kappeli antaisi maallisen vallan uhmata itseään. Eikä maagien valtaan voisi luottaa, sillä he eivät ole tottuneet hallitsemaan itseään.
Wynnen ajatukset kääntyvät pois hautajaisista.
Täytyisikö hänen tuntea siitä syyllisyyttä?
-
Shale ei osallistu hautajaisiin. Loppujen lopuksi Vartija oli ollut liian pehmeä ja heikko. Kuollut. Shale tietää, että Vartija oli uhrannut itsensä voiton vuoksi, mutta silti teko vaikuttaa turhalta. Järjettömältä. Maailmassa olisi ollut varmasti muitakin miehiä, jotka olisivat voineet iskeä arkkidemonin hengiltä.
Vartija halusi leikkiä sankaria, mutta Shalella ei ole moiselle aikaa. Mitenköhän hautajaiset olivat sujuneet?
-
Zevran sai kyllä kuulla hautajaisista, mutta eipä häntä sinne kutsuttu. Mutta miten kukaan voisikaan, kun Amellin ystävillä ei ole hajuakaan, missä Zevran on. Hetken hän harkitsee matkustamista takaisin Fereldeniin, mutta lopulta merituulet vievät hänet muualle. Linnun hän lähettää matkaan. Se kuljettaa vain yhtä kysymystä:
Oliko Vartija valinnut kohtalonsa?
-
Oghren seisoo takarivissä, eikä näe mitään. Hän taputtelee Vartijan koiraa, silittää rakkaan mabarin hyvin hoidettua turkkia. Oghren aikoo kysyä kuninkaalta, saisiko hän viedä koiran mukanaan. Kunniakas peto varmasti auttaisi Oghrenia Aarnivartion riveissä.
Outoa liittyä vasta nyt, kun kaikki on jo ohi. Ehkäpä hän valitsisikin toisin? Ehkäpä Amell ei ollut halunnut, että kukaan hänen ystävistään liittyisi Vartioon?
Koira haukahtaa, ynisee. Oghren hukkaa ajatuksensa ja nostaa tuoppinsa Vartijalle. Mies oli ollut peloton.
Aina viimeiseen saakka.
-
Leliana oli ollut rakastunut. Nyt hän ei voi kuin tuntea kuin katkeruutta. Alistaria kohtaan. Morrigania. Amellia. Oliko miehen pakko tunnustaa, millaisesta lahjasta hän oli kieltäytynyt? Sankari. Eikö heillä ollutkaan onnellisia loppuja?
Ei ainakaan nyt, kun Vartija oli itse valinnut kuoleman.
Leliana ei itke hautajaisissa. Ei itke vuosiin. Itkee vasta sitten, kun uudet tuulet puhaltavat Thedas'sissa, kun uudet tarunhohtoiset hahmot saavat paikkansa näyttämöltä. Kukaan ei ole sanonut Vartijan nimeä vuosiin, ja Lelianakin leikkii unohtaneensa sen.
-
Alistair puhuu ja puhuu, mutta ei kuule omia sanojaan. Keskittyy liikaa siihen, että ei oksentaisi. Alkaisi itkeä. Kaikki on tähän mennessä mennyt kovin hyvin. Hänen äänensä ei ole värissyt. Hän lopettaa puheensa ja nostaa katseensa väkijoukon yli.
Puussa istuu yksinäinen korppi. Alistairin ei tarvitse edes kysyä itseltään, mitä se merkitsee.
-
Morrigan oli ollut kylmä. Ja Vartija oli säikkynyt pois, ollut hermoheikko, ihan pentu. Kurottanut Morrigania kohti, mutta kaikonnut ensimmäisten esteiden jälkeen takaisin lämpimään, kohti nuotiota. Pois Morriganin luota.
Mitä olisikaan tapahtunut, jos hän olisi itse ollut rohkeampi? Ylittänyt pelkonsa, inhoksi verhotun arkuuteensa? Olisiko Vartija nyt hänen vierellään, elossa?
Tuskin. Mies oli vain mennyt viimeiseen asti omatuntonsa mukaan. Niiden ohjenuorien viidakkoihin eivät sopineet hämärät rituaalit ja syntymättömänä taiotut lapset. Eikä hän antanut Alistairinkaan Morrigania raskaaksi saattaa.
Viimeisenä iltana nainen uskoi näkevänsä miehen katseessa lempeyttä ennen kuin se oli lyöty teräksi, vankaksi päätökseksi. Morrigan olisi voinut huutaa, repiä sanoillaan, mutta hänkin oli vain kääntynyt pois. Oliko Vartija ehtinyt nähdä anteeksipyynnön Morriganin kasvoilta?
Vai pitäisikö hänen kuiskia se vielä haudan marmorille?
Ei.
Morrigan lentää pois.