Ficin nimi: Puolesta sanasta
Kirjoittaja: Mariaxoxo
Genre: femme, hurt/comfort, fluffy, romance
Ikäraja: K11
Paritus: Minerva McGarmiva/Pomona Verso
Haasteet: Kop-bonuskierros parituksella Minerva McGarmiva/Pomona Verso, genrehaaste3 genrellä Hurt/Comfort
A/N: Kerrankin sain inspiksen nopeesti, vaikka paritus aluksi tuntuikin hivenen haastavalta. Vähän tuotti vaan ongelmia, että sain hilattua tämän edes tuonne K13, olisin halunnut tästä vaan fluffya. Nytkin tämä on ihan K13:n alarajoilla, mutta menköön.
Yksi päivä oli taas – ainakin hetkellisesti – pulkassa. Minerva oli lysähtänyt lopen uupuneena työhuoneensa takan edessä olevaan nojatuoliin. Hän tunsi yksinkertaisesti olevansa järjettömän voipunut. Ottaessaan vastaan rehtorin toimen Albuksen kuoltua, oli uusia huolia ja ongelmia koko ajan kasaantunut. Opettajakunta tuntui olevan aivan tolaltaan taistelun jäljiltä ja jokainen tuli purkamaan pienimmänkin ongelmansa Minervalle, jolta tuntui aina löytyvän vastaus kaikkeen. Hän ei raaskinut ikinä käännyttää ketään pois, sillä rehtorin velvollisuuksiin kuului olla paikalla ja auttaa henkilökuntaa. Hänen omat voimansa tuntuivat kuitenkin olevan ihan lopussa, etenkin kun hän ei enää ollut aivan nuori.
Ei Minerva tietenkään ollut koskaan ajatellut Albuksen saappaiden täyttämisen olevan helppoa. Hän oli kuitenkin kuvitellut olevansa valmis siihen mitä oli tuleva, mutta silti hän ei ollut osannut valmistautua tähän: totaaliseen uupumiseen ja voimattomuuteen. Nytkin pöydällä odotti pino käsittelyä odottavia pergamentteja ja sitten oli vielä vaikka mitä muita asioita hoidettavana. Työt eivät tuntuneet ikinä loppuvan. Miten ihmeessä Albus oli jaksanut tälläistä? Ja Minerva ei ollut ikinä edes huomannut Albuksen olevan jotenkin uupunut vaan mies oli ollut aina valmis auttamaan häntäkin. Samassa Minerva tunsi pienen omantunnon pistoksen. Albuksella oli varmasti ollut aivan yhtä paljon tekemistä ja silti hänellä oli aina riittänyt aikaa Minervan typerille ongelmille. Ehkä häntä, Minerva McGarmivaa, ei vain oltu luotu rehtoriksi.
Ovelta kuuluva koputus keskeytti Minervan ajatukset. Vaistomaisesti hän suoristi ryhtinsä ja ilmekin muuttui mahdollisimman ammattitaitoiseksi. Pomona Verso raotti ovea varovasti. ”Onko sinulla kiire?” Hän kysäisi vilkaisten samalla ympäriinsä huoneessa. Minervan kasvoille kohosi lämmin, vaikkakin erittäin uupunut hymy. ” Ei toki, tule vain sisään, Pomona”, hän vastasi. Todellisuudessa hänellä ei muuta ollutkaan kuin kiire, mutta silti Minerva halusi hoitaa rehtorin työnsä niin mallikkaasti kuin suinkin. Pomona astui sisälle huoneeseen ja alkoi selittää: ” Tällipaju ollaan melkein onnistuttu palauttamaan entiselleen. Silti jotain tuntuu puuttuvan. Se ei aivan ole entisessä kukoistuksessaan.”
Minerva huokaisi syvään. ”Eihän meistä kukaan ole, miksi siis tällipaju.” Pomona oli aikeissa jatkaa selitystään tällipajusta, kun jokin kuitenkin kiinnitti hänen huomionsa. Hän katseli Minervaa tarkemmin. ” Onko kaikki hyvin? Näytät jotenkin, tuota, väsyneeltä.” Minerva oli aikeissa vastata pienen naurahduksen kera, kuinka pientä kevätväsymystä oli ilmassa. Jokin Pomonan ilmeessä kuitenkin esti häntä. Ennen kuin Minerva ehti sanoa mitään, käveli Pomona lähemmäs ja katsahti häntä tutkivasti silmiin. ”Jokin on nyt vialla, Minerva. Kyllä minä sen huomaan. Olen tuntenut sinut aika pitkään”, Pomona totesi katsellen Minervaa huolestuneesti.
Minerva ei tiennyt, miten pukisi ahdistuksensa ja uupumuksensa sanoiksi. Hän päätti kuitenkin yrittää parhaansa. Yleensä Pomona ymmärsi jo puolestakin sanasta, mitä hän tarkoitti. ” Minä olen vain yksinkertaisesti niin uupunut, en vain jaksa enää.” Pomona astahti taas lähemmäs häntä. ”Haluatko, että hieron olkapäitäsi? Kenties se auttaisi.” Minerva hivenen kummastui tästä ehdotuksesta, mutta vastasi kuitenkin myöntävästi. Pomona tunsi hänet sen verran hyvin, että keksisi varmasti myös keinon lievittää hänen uupumistaan.
Pomona asteli hänen taakseen ja pian naisen lämpimät ja karheat kädet jo liikkuivat pitkin Minervan olkapäitä hieroen niitä. Minerva huomasi olkapäidensä todella olleen jumissa ja Pomonan lämpimien käsien kosketus tuntui poistavan sen kokonaan ja lievittävän kipua.
Samassa Pomonan huulet hipaisivat hänen niskaansa. Minerva hätkähti hivenen yllättyneenä. Huulet vetäytyivät hetkeksi, mutta palasivat kuitenkin taas pian suutelemaan Minervan niskaa. Hitaasti huulet siirtyivät kaulalle edeten tuskallisen hitaasti kohti Minervan huulia. Huulten viimein koskettaessa toisiaan, oli Minerva jo malttamaton ja vastasi suudelmaan hivenen rajusti, yllättäen jopa itsensä.
Vaikka Pomona olisikin yllättynyt, hän ei kuitenkaan näyttänyt sitä. Suudelmien lomassa Pomonan lämpimät kädet hivuttautuivat Minervan kaavun alle ja sivelivät hänen kylkiään edeten hitaasti, mutta varmasti kohti ylävartaloa. Juuri ennen kuin kädet saavuttivat Minervan rinnat, ne äkkiä pysähtyivät kokonaan. Hivenen ärtyneenä Minerva avasi silmänsä, jotka oli huomaamattaan sulkenut. Hän tarttui toiseen noista lämpimistä käsistä ja johdatti Pomonan pylvässänkyynsä peitteiden alle.
***
Minerva ja Pomona makasivat vierekkäin kietoutuneina lakanoihin. ”Aivan niin kuin vuosia sitten”, Minerva totesi rentoutuneesti hymyillen. Pomona katsahti häneen lempeästi. ”Sinä olet aivan samanlainen kuin silloinkin, Minerva. Tarvitsit vain pienen muistutuksen siitä.” Ja taas kerran, Pomona oli ymmärtänyt puolesta sanasta, mitä hän tarkoitti ja löytänyt ratkaisun, jota hän ei ollut tajunnut edes etsiä.