Nimi: Kerran vuodessa
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Hahmot: Aberforth Dumbledore ja Minerva McGarmiwa
Genre: hiljaisen illan draama, jossa on aistittavissa kahdenlaista kaipausta
Haasteet: Teelusikan tunneskaala III tunteella
kaipausYhteenveto: Kerran vuodessa Minerva McGarmiwa astuu Sianpäähän ja tilaa Aberforthilta tuliviskin. Useimmiten he eivät puhu lähes laisinkaan, mutta tänä vuonna sanoja vaihdetaan muutama enemmän.
K/H: En ole pitkään aikaan julkaissut mitään ficcipuolella, mutta uusimman Ihmeotukset-elokuvan nähtyäni mielessä alkoi elää tämä idea, jonka sain nyt kirjoitettua ficiksi. Tämä sijoittuu siis aikaan ennen kirjasarjaa, kun Minerva ja Aberforth ovat vielä melko nuoria.
Yritin pitää riman matalalla, sillä ficcien kirjoittaminen on viime kuukaudet tyssännyt pitkälti itsekriittisyyteen, joten en jäänyt hiomaan tätä pitkäksi aikaa. Vähän outoa olla takaisin täällä pitkän originaaliputken jälkeen ja vielä tällaisilla hahmovalinnoilla, mutta mikäs tässä
Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tervetulleita!
Kerran vuodessa
Aberforth puhdisti juomalaseja ja yritti olla vilkuilematta Sianpään baaritiskin toisessa päässä istuvaa Minervaa.
Oli huhtikuu ja ikkunoista eksyi sisään iltahämärän utuista valoa. Sianpäässä oli hiljaisempaa kuin yleensä, mistä Aberforth oli tyytyväinen. Hän ei halunnut minkään häiritsevän Minervaa, joka tuntui uivan syvällä ajatuksissaan, kulmat tuohtuneessa rypyssä.
Kun Minerva oli muutama vuosi sitten avannut Sianpään oven ensimmäisen kerran ja kävellyt tiskille tilaamaan tuliviskin, Aberforth oli hämmentynyt niin, että oli kieltäytynyt tarjoilemasta.
”Miten niin et myy?” Minerva oli tiuskaissut, silmissään tulenkipinöitä ja vaatteissaan jonkin erityisen taikayrtin tuoksu.
”Minä… Sinä et ole… Oletko varma, että täällä?” Aberforth oli etsinyt sanoja, katse Sianpään nurkkia pyyhkien, ja Minervan ilme oli pehmennyt hieman.
”Olen varma. En välitä seurasta, en tänä iltana.”
Aberforth oli nähnyt Minervan kasvoissa tukahdutettua surua ja kaatoi tälle paukun. Minerva oli kumonnut lasin kerralla kurkkuunsa, pyytänyt sitten toisen ja lopulta, illan jo hämärtyessä, vielä kolmannen. Koko illan aikana he eivät olleet puhuneet sanaakaan vaan Aberforth oli antanut Minervan uppoutua ajatuksiinsa ja tyytynyt seuraamaan hänen vointiaan etäältä.
Sama toistui joka kevät siihen aikaan, kun huhtikuun valo alkoi taittua kesää kohti. Minerva astui Sianpäähän, tilasi yksi, kaksi, kolme tuliviskiä ja hiljentyi baaritiskin toiseen reunaan miettimään, muistelemaan. Luultavasti jotain kauan sitten menetettyä, niin Aberforth arveli. Siihen Sianpää sopi: menetyksien katkeran jälkimaun käsittelemiseen. Ja Aberforth antoi hänen juoda ja miettiä, sitten lähteä, usein yhtä tai kahta sanaa enempää sanomatta.
Aberforth laski yhden juomalasin pöydälle ja nosti tiskialtaasta toisen, jota alkoi kuivata keittiöliinalla. Kangas oli jo likainen, vaikka hän oli vaihtanut sen juuri tänään: jokin puolipeikkojen syljessä tarttui lasin pinnalta edelleen liinaan ja keräsi itseensä käsittämättömiä määriä likaa. Aberforth värisi inhosta. Oudot asiakkaat toivat mukanaan outoja ongelmia. Hän kuitenkin jatkoi lasin kuivaamista, ajatuksiinsa hitaasti uppoutuen.
Kun hän seuraavan kerran vilkaisi Minervaa, hän hätkähti kohdatessaan naisen katseen.
”Onko sinulla jotain vahvempaa?”
”Vahvempaa kuin tuliviski?”
”Niin”, Minervan äänessä oli kärsimättömyyttä. Aberforth vilkaisi lasia Minervan edessä. Se oli melkein tyhjä.
”Eikö kolme riitä?”
”Ei ole kyse siitä”, Minerva ärähti ja Aberforth kuuli sanojen hieman sekoittuvan toisiinsa.
Hänen ei pitäisi tarjoilla enempää vaan johdatella Minerva lähtemään takaisin Tylypahkaan. Mutta Sianpää oli tyhjä ja Minervan äänessä oli jotain päättäväistä, mikä sai Aberforthin huokaisemaan, laskemaan lasin pöydälle ja kurottamaan tiskin alla olevaan lasiseen pulloon. Se oli yksinkertainen ja vailla koristeita, etiketti oli vanha ja rispaantunut, ja sisällä oleva juoma eri kuin etiketti antoi ymmärtää.
Aberforth kohotti pulloa kysyvästi Minervaa kohti, joka nyökkäsi. Aberforth käveli hänen luokseen ja avasi pullonkorkin. Sen pieni kumahtava
plop! sai Minervan hymähtämään.
”Oma sekoituksesi?” hän kysyi, kun Aberforth kaatoi lasiin juomaa. Sen väri oli meripihkankeltaista ja tuoksui sitruunaruoholta. Hetken mielijohteesta ja Minervalta kysymättä Aberforth otti toisen lasin ja kaatoi itselleen samanlaisen pienen paukun.
”Miten arvasit?”
Minerva ei vastannut vaan kohotti lasinsa ja he kilistivät. Siirapinsakea, makea hedelmäviina kutitteli suun sisäpintaa, kun Aberforth tarkkaili Minervan yllättynyttä ilmettä. Nielaistessaan Minerva yskähti ja pyyhkäisi suupieltään, naurahti sitten.
”Tujua.”
”Kuten pyysit.”
Minerva kohotti katseensa lasista ja piteli vihreillä silmillään kiinni Aberforthista.
”Kiitos.”
Aberforth tukahdutti halun kohottaa kätensä viedäkseen Minervan tiukasta nutturasta valahtaneen hiussuortuvan takaisin korvan taakse. Hän halusi selvittää, millaista surua Minerva kannatteli. Hän halusi purkaa padon, joka ei tuntunut hellittävän, vaikka ensimmäisestä vierailusta oli kulunut jo vuosia. Albus ei ollut suostunut kertomaan, mikä Minervan mieltä painoi vaan sanoi, että Minerva kertoisi itse, jos kokisi aiheelliseksi. Vaikka veljen sanat useimmiten turhauttivat enemmän kuin ilahduttivat Aberforthia, tällä kertaa hän tiesi Albuksen olevan oikeassa. Se ei silti tehnyt odottamisesta helpompaa.
He joivat juomaansa lyhyin siemauksin hiljaisuudessa, mutta lähekkäin: Aberforth baaritiskin takana seisten, Minerva tuolillaan istuen. Hiljaisuudessa oli jotain rauhoittavaa, hetki oli hauraudessaan kaunis.
Sitten ovi avautui ja Aberforth tunnisti tulijan hajusta ennen kuin kohotti katseensa: Sianpään ovella seisoi tuttu puolipeikko, kalju päälaki kattoa hipoen, ontto katse baaritiskiin kohdennettuna.
”Tavallinen?” Aberforth kysyi ja nyökkäyksen saadessaan kääntyi hakeakseen tuopillisen Paulopabitan kalanmakuista olutta.
Kun hän kääntyi viedäkseen tuopin puolipeikolle, Minerva oli ehtinyt nousta seisomaan ja asetteli kevätviittaa harteilleen. Aberforth kirosi mielessään puolipeikkoa, joka oli pilannut hetken. Hän veti sauvansa takataskustaan ja tapojensa vastaisesti leijutti tuopin puolipeikon valitsemalle istumapaikalle ehtiäkseen puhumaan Minervalle, jonka kädet vielä haparoivat kaulusta suoristaen.
”Haluatko, että saatan sinut takaisin linnaan?” Aberforth kysyi. Minerva vilkaisi häntä kulmiensa alta kulmat kysymyksestä hetkellisesti kurtistuen.
”Ei kiitos, Aberforth. Minä pärjään, kuten varmasti tiedät.”
Aberforth seurasi, kuinka Minerva otti muutaman haparoivan askeleen kohti ulko-ovea, kunnes terästäytyi ja työnsi oven päättäväisesti auki hyvästejä jättämättä. Hän katsoi ikkunasta Minervan etääntyvää hahmoa, joka katosi pian huhtikuun illan pimeyteen.
Ensi vuoteen.
