Nimi: Kapea riittää meille
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: slash, fluffy, romantiikka
Paritus: Eeli/Tino
Varoitukset: Tämä on kaiken lässynlään kuningas, seriously
A/N: Putsailin aivojani tämän avulla, koska mulla blokkaa ja pahasti. Me tiedetään jo, miten paljon Eeli rakastaa Tinoa. Halusin Tinonkin tunteet kunnolla esille ja plussana on tietysti Tinon vanhempien reaktio, jota ei varsinaisessa tarinassa edes käsitellä, koska noh, siinä on jo tarpeeksi draamaa.
Kapea riittää meille
Eelillä on kivan kapea sänky. Ei siis ahdas vaan kapea. Kun me maataan siinä kaksin, on pakko olla lähekkäin. Ei sillä, että meillä olisi ongelma olla lähellä toisiamme myös mun sängyssä, mutta pienemmässä tilassa se tuntuu jotenkin intiimimmiltä. Me täytetään tarvittava tila toisillamme eikä tarvita yhtään sen enempää. Ja sit me vaan ollaan siinä Eelin kädet mun ympärillä, meidän jalat solmussa ja huulet melkein koskettavat. Meidän ei tarvii puhua. Me vaan hengitetään ja hymähdellään satunnaisesti ihan vain siksi, koska kaikki on niin kivaa ja ihanaa. Välillä Eeli painautuu tiukemmin mua vasten ja mä lukitsen sen siihen, koska en halua, että se ikinä vetäytyy kauemmas. Halaan Eeliä lujaa ja tiukasti, koska se on mulle niin tärkeä ja se nauraa mun korvaan, koska kiehnään niin kamalasti saamatta koskaan tarpeekseni.
”En mä oo menossa minnekään”, Eeli kuiskaa ja suutelee mua. Mä suutelen takaisin, painan sen alleni eikä me haluta ollenkaan lopettaa vaan me suudellaan, suudellaan ja suudellaan yli puoli tuntia, vaikka se tuntuu parilta hassulta minuutilta. Kun Eeli pyöräyttää kieltään tietyllä tavalla, mua alkaa kuumottaa ja kun painan käteni Eelin housujen etumukselle, tiedän, että sekin haluaa mua.
Joskus kun makaan kotona sängyssä ilman Eeliä, mä muistelen niitä hetkiä ja käperryn pieneksi, koska ikävöin sitä niin kamalasti. Mun vatsaa kipristää, mutta samalla mua hymyilyttää, koska oon niin rakastunut, koska Eeli on mun, koska sekin rakastaa mua.
Ja sit mä yleensä otan kännykän ja ahdistelen sitä lemmenkipeillä viesteillä, jotka joskus vaan vahingossa tulevat ulos runomuodossa:
Eeli, Eeli, aattelen sua yötä päivää
ja mietin, miten ennen elin vailla huolen häivää
sä oot vienyt multa kaiken varmuuden
mutta veinpä sentään sun neitsyyden ;)
Sitten se vaan vastaa tyypillisen nasevaan tapaansa:
Well good for you, buddy.
Kun mä en vastaa, Eeli kuitenkin heltyy ja jatkaa:
Mäkin kaipaan sua. Kohtuuttomasti. Kaiken aikaa.
Niin me jatketaan. Lässytetään toisillemme ties mitä paskaa, mutta se ei tunnu turhalta eikä tyhmältä, koska me kuitenkin tarkoitetaan kaikkea, mitä me sanotaan. Me ei yleensä toivoteta hyvää yötä toisillemme, koska siinä käy lähes aina niin, että me vaan nukahdetaan kesken viestittelyn. Se ei tietenkään ole sama kuin jos Eeli olisi oikeasti täällä mun kanssa, mutta onhan sekin jotain. Mulla on aina yhteys siihen. Henkisesti, psyykkisesti, fyysisesti. Eikä ne vaan oo sanoja, jotka kuulostaa hienoilta. Mä tunnen sen joka solullani, mun sydän sanoo kyllä ja mun järki tietää, ettei se pärjää omillaan, koska mä osaan olla välillä aika vitun tyhmä.
Mun porukat ei ymmärrä, miten mä yhtäkkiä muka voin rakastua Eeliin, varsinkin, kun oon ollu vaan tyttöjen kanssa ja Jenni oli niiden mielestä huippukiva tyttö. Ne luulee, että tää on joku mun mielenosoitus niitä vastaan, Tinon ikioma teinikapina. Mua suututtaa se niin paljon, ettei edes Eeli saa mua rauhoittumaan, kun kerron sille, mitä mieltä mun vanhemmat meistä on. Aattelin aina, että ne jos ketkä ymmärtäisivät, mutta ei niin ei. Ne ei ole yhtään sellaisia, mitä aattelin niiden olevan. Oon niin pettynyt, harmissani ja vihainen niille. Eeli merkkaa mulle kaikkea. Miten niin en muka voisi rakastua siihen, omaan parhaaseen kaveriini? Siihen, joka tuntee mut parhaiten ja välittää musta eniten. Kehen vitussa mun sitten oikein pitäisi rakastua?
Huokaan syvään ja työnnän vihan kauemmas, koska se kuluttaa mun voimia liikaa. En mä voi niiden päätä kääntää. Niiden täytyy tajuta se itse.
”Eeli?” kuiskaan, kun se on halannut mua tarpeeksi pitkään ja mun sisäinen myrsky kesyyntyy.
”Mm?” se ynähtää hellästi. Mua hymyilyttää. Miten yhteen äännähdykseen voikin saada niin paljon pehmeyttä?
Mietin, mitä oikein haluan sille sanoa, koska en voi mitenkään sanoa tarpeeksi hyvin, miten paljon rakastan sitä, miten tärkeä se mulle on, miten en voi elää ilman sitä ja miten hyvältä se tuntuu, kun se on siinä.
Kaadan meidät Eelin kapealle sängylle ja katson sen harmaisiin silmiin. Suutelen sitä lähestulkoon raivokkaasti, mutta en mä oo Eelille vihainen vaan maailmalle. Mun ei tarvii lopultakaan sanoa yhtään mitään. Eeli tietää, se tuntee mut niin hyvin. Haluan vaan Eelin, olla lähellä sitä ja elää sen kanssa. Kun Eeli ottaa mut, oon niin elossa kuin vaan voin olla, ja niin on sekin. Loppupeleissä vaan sillä on väliä.
