Author: Neiti Syksy
Beta: Kiitokset
Lyralle, joka luki läpi!
Rating: sallittu
Warnings: -
Genre: tajunnanvirtafantasia
Characters: Kulkija ja ?
Disclaimer: Minun omistamaani.
Words: 500
Summary: Ikimetsä on ollut paikoillaan jo iät ja ajat.
A/N: Tämä on ehkä oudointa ikinä, mitä olen kirjoittanut. Haluan painoittaa, että kyse on
tajunnanvirrasta ja että sanat tulivat lähestulkoon itsekseen. En siis tosiaan tiedä sen enempää kuin tekään, kun teksti alkoi elämään päässäni ihan omia. Ehkä pitäisi palata tähän jossain vaiheessa, ehkä ei. Mutta olipahan tehokas blokintappo, oli mielenkiintoista hypätä Kulkijan matkaan viidensadan sanan ajaksi. Tästä piti ensiksi tulla tuplaraapale, sitten tripla - mutta sanoja vain tuli ja tuli. Lopetin vähän väkisin tämän tarinan, kun alkoi jo itseänikin pelottamaan, kun teksti ei meinaa loppua. Tämän jälkeen kerron vähän lisää taustaa!
______________________________
KULKIJA
Tuuli tervehti vierasta kulkijaa matkallaan metsän läpi. Korkeiden mäntypuiden varjossa oli viileää, jopa vähän liiankin, kun vertasi metsän ulkopuolella olevaan paahteeseen. Elettiin kuuminta syksyä sitten Dolfin vuosien, joista oli aikaa jo muutama kymmenvuosi. Paahde poltti niskaa ja harteita, siksi vieras kulkija oli päättänyt oikaista läheisen metsän läpi. Viileä varjo oli tervetullut vaihtelu, mutta matkan jatkuessa ja venyessä kulkijaa alkoi epäilyttämään. Oliko hän juuri kävellyt tuosta mutkasta jo toisen kerran, vai jopa kolmannen? Hän muisteli myös ihailleensa sammaleen peittämää kivimuodostelmaa jo aiemmin.
Kulkija pysähtyi keskelle polkua, tähyten ympärilleen. Kuvitteliko hän, vai alkoiko metsä pimentyä? Korkeiden puiden latvat estivät paahteelta mutta myös auringon näkymiseltä siinä mielessä, että päivän aikaa oli mahdotonta tietää. Hän kuitenkin arvioisi ajaksi ehkä kolme astetta välipäivän, milloin pitäisi riittää vielä valoa.
Hänet valtasi pelokas tunne, kuin hän ei kuuluisi tänne metsään. Eikä tietenkään kuulunut, hänhän tuli avarilta niityiltä, eikä ollut aiemmin käynyt yhtä syvällä missään metsässä. Mutta yhtäläinen oikeus hänellä oli olla täällä, luonnon luomassa paikassa. Hetkellisen rohkeuden puuskassaan hän poikkesi polulta, päättäen selvittää tiensä toiselle puolelle metsää, vaikka sitten sisulla ja tomeruudella. Kuivuneet lehdet ja oksat rätisivät jalkojen alla, pidemmät oksat raapivat nilkkoja harsojen läpi. Maasto ei ollut miellyttävä kulkea, ja kulkijan kääntyessä katsomaan taaksepäin, hän ei enää havainnut polkua.
Aikansa kuljeskellen (väsy alkoi jo painamaan jäseniä, mutta hän ei uskaltanut panna maaten pehmeälle sammaleelle) hän tavoitti edessään olevan puurivistön, mistä kajasti auringonvaloa ja kuului lintujen laulua. Kulkija olisi nauranut puhtaasta ilosta, jos olisi koskaan ennen nauranut. Ilo kupli sisällä, ja hän otti viimeiset askeleet lähes juosten, pois metsän ikeestä.
Aurinko ei enää paahtanut yhtä kuumasti, kuin aiemmin (mikä saattoi olla vaikka kuinka monta astetta puolipäivästä, kulkija ei osannut arvioida) mutta paistoi kuitenkin. Kävellessään kohti aukeampaa tietä hänen tielleen ilmestyi omituisen näköinen olento pukeutuneena rautaan. Vieras muistutti valtavasti häntä mutta kulkija ei ollut ikinä törmännyt rautavaatteisiin.
”Seis!” käsky kumahti kulkijan ympärillä, ja hän vaistomaisesti pysähtyi. ”Ketä Te olette ja mistä tulette? Olette tietoinen varmasti siitä, että Ikimetsään on kielletty menemästä.”
Kulkija yritti selvittää vieraan sanomisia avaten suunsa jo melkein vastatakseen, kunnes prosessoi loppuosan. ”Ikimetsään ei ole ikinä kielletty menemästä, sehän on ollut siinä paikoillaan jo iät ja ajat.”
”Väitättekö Te, että Te ette ole tietoisia Furyn ja Golqan vuosien aikaisista katoamisista metsään? Älkää Te naurattako minua.”
”Fury? Golq? Mutta –”, kulkija aloitti laskien päässään ajanlaskua, yrittäen ymmärtää vuosilukuja. Furyn pitäisi alkaa vasta viidentoista kuunpyörimän jälkeen, ja siitä oli aika monta auringonkiertymää Golqaan – jos se nyt Yumalaksi valittaisiin seuraaville kiertymille.
”Vastatkaa kysymykseen: ketä Te olette ja mistä tulette?” kysyjä vaati ottaen vyötäisillä olevasta kotelosta rautaveitsen.
”Minä tulen avaralta niityltä, olen Canor ja syntynyt kuudeskymmenes kuunpyörimä keskellä auringonkiertymää vuonna Qual”, kulkija sepusti kuin ulkomuistista, vaikka joutui hieman hapuilemaan vuotta. Vaikka oli kulunut vain hetki, kun hän oli viimeksi puhunut Qualin hyvästä vuodesta, niin nimi tuntui oudolta hänen suussaan.
”Ja tuo, hyvä vieras, on suorastaan malakiáa”, rautapukuinen vei rautaveitsen kulkijan kurkulle. ”Parasta, kun lähdette seuraamaan nyt minua kohti kyläämme.”
Kulkija nielaisi vaivalloisesti, ymmärtämättä. Hän vain halusi nähdä rakkaan Carmeninsa, laulaa kiitosvirttä sekä nukahtaa niittykukkien hentoiseen tuoksuun.
Vaiti he lähtivät kulkemaan.
A/N2: Tervehdys taas!
Eli, tekstiä ei ole sinänsä betattu - luin tätä kertaalleen läpi, koetin vältellä vähän toistoja mutta jotkut jätin paikoilleen. Kuitenkin, taustoista: Carmen ja Canor ovat latinaa, tarkoittaen
laulua. Canor on maskuliininen ja Carmen feminiinen. Malakiá taas on kreikkaa, tarkoittaen paskapuhetta. Mitähän sitten vielä haluaisin sanoa. En tiedä, olkaa helliä tajunnanvirralleni!
