Spoilaa chapteria 105.
Nauloja arkkuun
fandom: Kuroshitsuji
paritus: William/Grell
ikäraja: K-11
genre: angst, romance
varoitukset: itsetuhoisuutta
yhteenveto: Eikä Grell ole heistä kahdesta ainoa, joka tuntee toisen syvimmät salat; jakaa sen surun ja vihan, umpikujan seinistä kertautuvat kaiut omasta äänestä.
A/N: Feelsit viimeisimmästä chapterista + punkkua + OTP-haaste. Erotyöni tästä fandomista alkoi olla jo loppusuoralla, joten huikea uusi matsku ilmaantui ihan (vara)kreivin aikaan. Jatkoa sarjassamme “julkaisua kannattaisi varmaan lykätä, mutta enhän mä nyt selvinpäin kehtaa tällaista melodraamaa julki pistää”, joten olkaatten hyvät kärsikää. Allekirjoittaneen shinigami-ficcauksen uusi aalto alkaa tästä, nyyh :’’)
Kuolevaisten elinkaarta arvioivien virkamiesten koko olemassaolossa on yksi aivan erityisen viheliäinen puoli; teet sitten mitä hyvänsä, kollegasi tulevat aina tietämään sen kaikkein synkimmän salaisuutesi. Millainen sinä olit (ja olet ehkä edelleen), mihin sinä sorruit. Mitä tunsit ja kuinka syvästi (tunnet ehkä edelleen), sillä eiväthän loputtomat ylityöt ole ennenkään omaehtoisesti eksyneitä sieluja pelastaneet.
William T. Spears jos kuka sen tietää.
Sen hän on jo oppinut, ettei itsemurha ole mikään ratkaisu. Sen sijaan epäselväksi on jäänyt se, mistä hitosta heitä kaikkia tässä lopulta oikein yritetään rankaista; ei yhdellä ihmiselämällä juurikaan merkitystä ole, ei sen enempää toisella tai kolmannellakaan, ne seuraavat toisiaan samoja kohtaloita ja virheitä toistaen, kaikki sitä samaa yhdentekevää farssia. Sadassa vuodessa Williamin käsien lävitse on kulkenut niin monia tragedioita, ettei hän edes halua tietää tarkkaa lukumäärää, eikä kenelläkään niistä onnettomista narreista ollut maailmalle mitään keskinkertaista sielunraiskaansa kummempaa tarjottavaa. Mokomasta luopumista on siis mahdotonta pitää haaskuuna, ei sellainen vain yksinkertaisesti käy järkeen.
Perspektiivin laajentuessa on katumuskin päässyt katoamaan — ei ehkä ihan kokonaan, mutta läheltä liippaa jo. Helvetin läheltä.
Grellin parfyymi muistuttaa maallisesta, taakse jätetystä todellisuudesta (vaimosta, bordelleista), ja vaikka sellainen onkin hetken verran helppoa työntää loitommas, on kaikki vilja lopulta valmista korjattavaksi. Niitettäväksi. Aika aikaansa kutakin, väitetään, ja sama pätee Williamin jääkauteenkin; kun Grellin terävät kynnet kulkevat pitkin ensimmäisen elämän päätteeksi sohjoksi ammuttua takaraivoa, juoksevat niskaa ja selkää myöten ainoastaan kuumaakin kuumemmat väreet, sellaiset herkät ja hekumalliset, jotka puhuvat omaa kieltään aivan liian monin aksentein. Jos Williamilta kysyttäisiin, sen ei tarvitsisi olla lainkaan niin sävykästä.
Grellin sievästi sidotun solmukkeen alta paljastuu synteihin lankeamisesta muistuttava, terävin kulmin esiin piirtyvä aataminomena. William on varma, että parempi olisi olla sekaantumatta naisiin — minkäänlaisiin — mutta eihän edes viikatteenmitta sitten viime kädessä kovinkaan paljoa etäisyyttä tarjoa. Siinä, missä muuttuviin tilanteisiin mukautuva varsi osaa tarpeen mukaan lisätä pituuttaan, se kykenee myös taittumaan aina vain pienemmäksi ja pienemmäksi ja pienemmäksi. Ehkei kertaalleen kuolleen hengityksen kuuluisi tuntua niin lämpimältä kasvoille osuessaan tai viimeisen huokauksensa vetäneiden huulien niin kovin, kovin pehmeiltä omia vasten, mutta lihaa se on kuollutkin ja siis altista houkutuksille.
(ja sitä samaa lihaa on sydänkin, samoja suonia ja kudosmassaa, tismalleen yhtä heikkoa, eikä Grell ole heistä kahdesta ainoa, joka tuntee toisen syvimmät salat; jakaa sen surun ja vihan, umpikujan seinistä kertautuvat kaiut omasta äänestä, voimattomuuden ja väsymyksen, täydellisen uupumisen)
Kuoleman kohtalokkaanpunainen leidi ei siveitä käsisuudelmia kaipaa, suosionosoitukset voi painaa suoraan ranteille, jatkaa huulin ja kielin ja ennen kaikkea hampain aina kyynärtaipeeseen asti. Vaikkei iho missään vaiheessa rikkoudukaan, voi William maistaa veren, väkevän ja rautaisen, tuntea sen suussaan kuten omansa aikanaan.
Ja vaikka kiihkeäksi, romanttiseksi, mitä-ikinä-hitto-soikoon-lie yltyneen tunnelman yrittääkin rikkoa entisestä puolisosta puhumalla (siitä elämän aikaisesta, tiedättehän, siitä kaiken kulminoitumasta), jää hedelmä kovin heikoksi — tehottomaksi, mauttomaksi — sillä toki dramatiikkaa suosiva pitää murhan ja itsemurhan keskinäistä liittoa mitä kiehtovimpana.
(ja mitä enemmän verta, sen parempi, tiedättehän)
Omien virheidensä ymmärtämistä karmeampaa on huomata toistavansa niitä, aina ensimmäistä, toista ja kolmatta askelmaa myöten. Kuitenkin se vihoviimeinen naula arkkuun iskettiin jo aikoja sitten, joten hurmeiseen loppuun johtavia askeleita ei voi ottaa enää toistamiseen; onneksi vaiko ei, sitä ei William osaa vielä päättää.
Silti todettakoon, että jos pelastus ja syklin lopullinen päättyminen vaativat jotain suurta oivallusta elämästä, kuolemasta ja muusta sen sellaisesta, hän saattaa mieluusti jättää moisen väliin, sadatteluistaan huolimatta, sillä tähän mennessä kertyneen todistusaineiston nojalla toisella kierroksella on kaikki edellytykset osoittautua ensimmäistä huomattavasti palkitsevammaksi.
Enää ei kannatakaan katua.
Mitään.