Nimi: Ruohonvihreä ja smaragdinvihreä
Kirjoittaja: tirsu
Beta: Ei ole (tai no, word).
Genre: One-shot, drama, hyvin lievä angst ja pikkaisen romancea (ehkä myös deahtfic).
Paritus: Mainintoina Petunia/Vernon, Lily/James, Harry/Ginny ja Dudley/Karen.
Ikäraja: K11. //Lils muokkasi ikärajan otsikkoon
Summary: Petunia vavahteli rajusti itkiessään katkerasti. Hän oli tässä julmassa maailmassa yksin.
Disclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin. Kaikki minkä tunnistatte lukeneenne joskus HP-kirjoista, kuuluu J.K.Rowlingille, minä ainoastaan jäljittelen hänen luomaansa maailmaa.
A/N: kommentit ovat tervetulleita.
______________________________________________________________________________________________________
Ruohonvihreä ja smaragdinvihreä
Petunia Evans istui beigellä sohvalla ja piti kiinni pienoisesta kääröstä. Käärön sisällä nukkui punaiset haituva hiukset omaava tyttövauva.
Kaksivuotias Petunia oli todella iloinen pikkusiskostaan. Innostus paistoi vanhemman tytön kasvoilla.
>> Eikö olekin kivaa, Petunia, kun on pikkusisko? >> rouva Evans kysyi.
>> On >>, Petunia sanoi vihreät silmät yhä siskossaan.
>> Onko mukavaa olla isosisko? >> herra Evans uteli painottaen sanaa iso.
>> On. Minutta tulee kaikkein palhain titko >>, Petunia ilmoitti päättäväisesti.
>> Niin tulee, se on varmaa >>, rouva Evans hymyili ja komensi miestään hakemaan kameran - tytöistä piti saada kuva.
Seitsemänvuotias Petunia istui huoneensa lattialla pakkaamassa vaaleanpunaista Barbie-reppua. Seuraavana päivänä hänen koulutaipaleensa jatkuisi. Petuniaa jännitti - kuten aina - ensimmäinen koulupäivä todella paljon, varsinkin kun hän vaihtoi koulua.
Mahtaisikohan hän saada uusia ystäviä? Heidän naapuristostaan suurin osa kävi hänen edellistä kouluaan. Jopa naapurin Ellie, joka oli Petunian paras ystävä, kävi sitä.
Ovelta kuului koputus. Petunia nosti katseensa repustaan. >> Sisään. >>
Ovi työnnettiin vaivalloisesti auki ja sen takaa paljastui punahiuksinen pikkutyttö. Tyttö retuutti toisessa kädessä valkoista pehmopupua ja toisessa oli paperi. Kirkkaan vihreät silmät tuijottivat Petuniaa mietteliäänä.
>> Petunia, mitä tinä teet? >>, tyttö kysyi.
>> Pakkaan koulureppuani, Lily >>, Petunia vastasi pikkusiskolleen.
Lilyn silmät suurenivat ymmyrkäisiksi. >> Mikti? >>
>> Siksi, jotta olisin varma että minulla on kaikki huomista päivää varten mukana >>, Petunia selitti hymyillen.
Lilyllä oli juuri kyselyikä meneillään ja Petunia sai vastata moniin kysymyksiin: miksi Petunia meni kouluun, miksi Petunian piti oppia juttuja, miksi Petunia halusi tulla fiksuksi, miksi Petunia halusi mennä isona töihin...
>> Petunia, kauanko olet tiellä koulutta? >> Lily uteli.
Petunia sulki reppunsa vetoketjun. >> Monta tuntia. >>
>> Monta tuntia? >>
>> Joo. >>
Lilyn alahuuli rupesi väpättämään ja silmät muuttuivat surullisiksi. Pian pullea kyynel karkasi tytön silmistä.
>> Ei Petunia taa mennä tyhmään kouluun! >> Lily nyyhkäisi. >> Kuka Lilyn kantta titten leikkiti? >>
Petunia hymyili. Lilyllä oli tapana puhua itsestään kolmannessa persoonassa.
>> Vaikka Sandra tai äiti >>, Petunia vastasi. >> Ja minä leikin, kun olen tullut koulusta ja tehnyt läksyt. >>
>> Eikä! >> Lily kiljahti itkien ja juoksi Petunian syliin. >> Petunia jää kotiin! >>
Petunia sai hyvän tovin rauhoitella Lilyä ja selittää parhaan kykynsä mukaan koulupäivien ideat. Lopulta Lily ymmärsi ja lopetti itkemisen.
>> Hyvä, hyvä >>, Lily hymyili.
>> Mitä sinulla on kädessäsi? >> Petunia uteli ja osoitti paperia.
Lily katsoi paperia ja hymyili valloittavasti. Hän käänsi paperin ja ojensi sen Petunialle. >> Tiinä ollaan me. >>
Petunia otti paperin käteensä ja katsoi kuvaa. Lily oli piirtänyt siihen kaksi tyttöä. Toinen oli isompi ja vaaleatukkainen ja toinen oli pienempi ja punatukkainen. Tytöt pitivät toisiaan kädestä kukkaisniityllä iloisen auringon porottaessa pilvettömällä taivaalla. Taivaan kohdalle oli myös kirjoitettu liilalla puuvärikynällä "paras isosisko ikuisesti" Lilyn haparoivalla käsialalla. Petunia epäili äidin näyttäneen Lilylle mallia.
>> Se on upea, Lily >>, Petunia hymyili liikuttuneena.
>> Niin on. Kiljoitin itte tuon >>, Lily selitti ja osoitti tekstiä.
>> Ja hyvin kirjoitit. Minä laitan tämän reppuuni, jotta se olisi aina mukanani >>, Petunia sanoi ja avasi repun vetoketjun.
Hän laittoi piirustuksen hellävaraisesti reppuunsa ja sulki sen sitten.
>> Mennäänkö leikkimään barbeilla? >> Petunia kysyi nousten pystyyn.
>> Joo >>, Lily sanoi ja tarttui isosiskoansa kädestä.
Oli Lilyn kymmenvuotissyntymäpäivä. Petunia istui pöytänsä ääressä paketoimassa syntymäpäivälahjaansa Lilylle. Hän oli tehnyt sen itse keramiikkatunnilla. Petunia oli ruvennut harrastamaan keramiikan tekoa, sillä se oli hänestä hyvin rentouttavaa. Lily oli vuorostaan aloittanut näytelmäkerhossa käynnin ja Petunian täytyi myöntää, että hänen pikkusiskollaan oli lahjoja. Vaikka heillä oli aivan erilaiset kiinnostuksen kohteet, olivat he silti todella läheiset; kuin paita ja peppu. He tekivät paljon juttuja yhdessä: itkivät, nauroivat, hulluttelivat jne.
Saatuaan lahjan valmiiksi viimeistelyä myöden, Petunia kaivoi itse tehdyn kortin pöytänsä laatikosta esiin. Hän oli piirtänyt siihen liljan kuvan niin hyvin kuin oli taitanut ja kirjoittanut oma keksimänsä onnittelurunon.
Petunia nousi tuolilta ylös ja suunnisti Lilyn huoneeseen. Hän koputti ovelle ja astui sisälle luvan saatuaan. Lily makasi sängyllään lukemassa sarjakuvalehteä.
>> Hei Lily >>, Petunia sanoi.
>> Hei Petunia >>, Lily vastasi ja käänsi lehden toisinpäin. >> Mitä tiedät? >>
>> Sitä, että sinulla on synttärit >>, Petunia sanoi ja heilautti lahjapakettia oikeassa kädessään.
Lily pompahti pystyyn sängyllään. Petuniaa hymyilytti; Lily oli aina samanlainen syntymäpäivinään. Hän ojensi liilaan paperiin käärityn lahjan pikkusiskolleen.
>> Kiitos >>, Lily kiitti.
>> Ole hyvä. Avaa se. >>
Lily avasi käärepaperin nopealla liikkeellä. Sen kätköistä paljastui valkoinen muki, johon oli kirjoitettu vaaleansinisellä: "Lily - maailman parhain pikkusisko". Tekstin ympärille oli maalattu samalla sävyllä pieniä liljoja.
>> Oi Pet, tämä on upea! >> Lily kiljaisi.
>> Hyvä, jos pidät siitä >>, Petunia hymyili ja työnsi vaaleita hiussuortuviaan korvansa taakse.
>> Toki! Teitkö sen itse? >> Lily kysyi.
>> Joo. >>
>> Kiitos! Rakastan sitä! Käytän sitä ikuisesti >>, Lily sanoi ja nousi halaamaan siskoaan.
>> Onnea kymmenvuotiaalle, Lils >>, Petunia sanoi ja halasi siskoaan takaisin. >> Minulla olisi korttikin. >>
Petuniaa suututti ja harmitutti todella paljon. Kaikki oli sen kamalan pojan syytä. Ilman häntä Lily olisi nytkin kotona ja katsoisi Petunian kanssa Tuulen viemää -elokuvaa. Mutta nyt Lily oli jossain hiton Tylypahkassa, joka oli noitien ja velhojen koulu. Lily oli saanut tietää olevansa noita (se oli kyllä selittänyt ne oudot jutut, joita Lily osasi tehdä) ja sitten lähtenyt opiskelemaan taikuutta jonnekin huitsin nevadaan.
Petunia oli saanut päähänsä kirjoittaa koulun rehtorille ja pyytää päästä kouluun myös, jotta voisi olla yhdessä pikkusiskonsa kanssa. Rehtorin vastaus oli tullut melkein heti. Se oli ollut ystävällinen ja pahoitteleva vastaus. Ei, Petunia ei voisi tulla Tylypahkaan, sillä hän oli aivan liian normaali - taiaton. Ehkä asia olikin niin. Hän, Petunia, oli aivan normaali ja Lily jotenkin outo, epänormaali. Friikki.
Petunialle tuli huono omatunto ajatuksistaan, mutta viha ja katkeruus eivät antaneet sille yliotetta.
Huultaan purren Petunia kurottautui ottamaan kaukosäätimen ja sammuttamaan television. Edes elokuvan katselu ei tuntunut mukavalta ilman Lilyä. Petunialla oli ikävä siskoaan ja se pahensi hänen oloaan.
Eikä tilannetta auttanut pelko siitä, että heidän välinsä huononisivat ja tulehtuisivat.
Oli syyskuinen päivä. Vettä tihkui synkältä taivaalta - ilma oli juuri sopiva hautajaisiin.
Petunia seisoi itkevän äitinsä vieressä, hänen omat kyyneleensä olivat lakanneet vuotamasta äsken. Lily nyyhki äidin oikealla puolella. Muut vieraat - joita oli kuusi - seisoivat kunnioittavasti hiljaa.
Petunia kuunteli papin puheita isästään kuin transsissa. Oli ollut kauheaa menettää rakas ihminen. Isä oli ollut hänelle kaikki kaikessa, niin kuin Lilykin ennen. Petunian pahin pelko oli toteutunut: hänen ja Lilyn välit huononivat ja viilenivät.
Petunia tiesi, että syy oli suurimmaksi osaksi hänen, muttei Lilykään ollut täysin syytön enää. Aluksi Lily oli yrittänyt sovitella ja paikata heidän välejään ja melkein onnistuikin siinä, mutta sitten Samantha oli tullut heille kylään sieltä koulusta ja se siitä. Nyt Lily antoi samalla tavalla takaisin.
Eikä heidän isänsä kuolema auttanut asiaa. Petunian olisi tehnyt mieli syyttää Lilyä, mutta se ei olisi ollut sopivaa. Ei isän kuolema ollut Lilyn vika. Ja jos Petunia olisi syyttänyt Lilyä, hän ei olisi ikinä saanut anteeksi - edes itseltään.
Petunia puristi kätensä nyrkkiin ja huokaisi raskaasti. Miksi kaikki hänen elämässään meni päin mönkiä vaikka hän oli vasta neljätoista? Ensin Lily ja nyt isä. Maailma oli epäreilu.
Kerrankin elämä hymyili taas Petunialle. Hän oli löytänyt onnen elämäänsä vihdoin ja viimein.
Se onni oli mustahiuksinen ja sinisilmäinen hurmuri. Maailman komein mies, jolla oli upea hymy.
Ja se mies oli pyytänyt Petuniaa ulos kanssaan! Vaikka hän ei ollut mitenkään kaunis, kun verrattiin sen miehen ulkonäköön. Koulussakin kaikki supisivat, että miten komea mies pyysi ulos Petunian näköistä naista.
Kyllä Petunia tiesi näyttävänsä rumalta, varsinkin kun häntä verrattiin Lilyyn, jota kaikki pojat aina piirittivät tämän lomilla. Siinä missä Petunialla oli vehnäalkion vaaleat hiukset, oli Lilyllä kirkkaan punaiset hiukset (jotka olivat alkaneet hieman tummua naiselliseen sävyyn). Petunian silmät olivat ruohonvihreät, kun taas Lilyn olivat smaragdinvihreät tähtisilmät. Petunialla oli myös liian pitkä kaula eikä sellainen kuulemma ollut naisellista. Lilyllä oli jopa naisellinen kaula; se oli oikean pituinen ja siron oloinen.
Vertaaminen Lilyn kauniiseen ulkonäköön suututti Petuniaa entisestään ja se pahensi siskosten välejä. Ainoa ulkonäöllinen seikka, joka oli Petuniassa parempaa kuin Lilyssä, olivat rinnat. Ne olivat suuremmat, c-kokoa kun Lilyn oli taasen vain a-kokoa. Ja se seikka sai Petunian paremmalle mielelle.
Ja nyt komea mies oli pyytänyt Petuniaa ulos vaikka hän ei ollut kuvankaunis kaunotar. Mies halusi hänet eikä Lilyä.
Vernon Dursley teki seitsemäntoistavuotiaan Petunian maailman onnellisimmaksi naiseksi.
He olivat seurustelleet jo vuoden ja Petunia oli todella rakastunut. Hän oli maailman onnellisin ihminen.
Vernon oli täydellinen: hänellä oli loistava huumorintaju - samanlainen kuin Petunialla itsellään - hän oli hyväkäytöksinen, hellä, romanttinen ja, mikä tärkeintä, samaa mieltä siitä että Lily oli täysi friikki. Vernon oli ensin säikähtänyt kuultuaan Lilyn olevan noita, mutta sitten sanonut ettei sellainen friikki vaikuta heidän suhteeseen mitenkään.
Petunia hymyili, kun Vernon tuli hänen viereensä makaamaan keskeyttäen hänen ajatuksensa, jotka pyörivät Lilyssä. Hän tarttui poikaystäväänsä kädestä ja suukotti tämän poskea. He makasivat hetken hiljaa, sitten Petunia avasi suunsa. >> Kerrankin minulla on jotain mitä Lilyllä ei. Minulla on täydellinen poikaystävä, kun taas Lily on sinkku. >>
>> Pulu, ei puhuta siitä friikki siskostasi nyt. Minulla on sinulle asiaa >>, Vernon vastasi.
>> Niinkö? >> Petunia kysyi ja hänen sisällään heräsi pieni pelko.
Aikoiko Vernon jättää hänet? Jospa Lily olisikin liikaa miehelle...
>> Kyllä. Minä rakastan sinua >>, Vernon lausui juhlallisesti.
Petunian sisällä läikähti lämmin liekki. >> Minäkin rakastan sinua, Vernon! >>
Vernon kierähti Petunian päälle ja painoi rohtuneet huulensa tyttöystävänsä huulille hellään suudelmaan. Petunia vastasi suudelmaan innokkaasti, mutta ei voinut mitään sille ajatukselle, joka yllättäen ilmestyi hänen mieleensä.
Hän ei tykännyt, kun Vernon kutsui Lilyä friikiksi vaikka muuta väittikin.
Kermanvalkoinen leninki oli rpuva Evansin vanha häämekko, jonka Petunia oli halunnut ylleen suurena päivänään. Hänen vaaleat hiukset oli kiharrettu prinsessa Ruususen tyyliin ja läpikuultava huntu oli kiinnitetty petunioista tehtyyn kukkaseppeleeseen. Petunian kaulassa oli valkoinen helminauha, joka oli kiepautettu kaulan ympärille kahdesti, sillä se oli niin pitkä.
Urkujen alkaessa soida häämarssia lähti Petunia astelemaan yksinään kirkon käytävää kohti alttaria, jossa Vernon odotti tummaan smokkiin pukeutuneena. Vernon oli lihonut hieman, mutta se ei haitannut Petuniaa ollenkaan. Ulkonäöllä ei ollut väliä vaan sillä mitä sisällä oli. Sitä paitsi, Vernon näytti lihoneenakin komealta.
Astellessaan kohti alttaria, Petunia katsoi ympärilleen salavihkaa. Tuossa istui Vernonin sisko, Marjorie, isossa, liilan värisessä juhlahatussa - Petunia ei sietänyt Vernonin siskoa, sillä tämä oli niin ylimielinen, mutta sitä ei Vernonille voinut sanoa - tuossa istuivat rouva ja herra Dursley hymyillen - heistä Petunia piti - tuolla istuivat Noreen ja Ellie seuralaisineen ja tuolla istui äiti liikuttuneen näköisenä, mutta Lilyä ei näkynyt missään.
Vaikka Vernon oli kieltänyt, oli Petunia (salaa) lähettänyt hääkutsun Lilyllekin, sillä olihan tämä hänen pikkusiskonsa. Mutta Lily ei näyttävästikään ollut tullut, ei edes velvollisuuden tunnosta. Ehkä Lily ei halunnut tulla, kun kutsua ei ollut osoitettu hänelle ja hänen poikaystävälleen, joka oli yhtä friikki kuin Lily.
Pettymys rintaa puristaen Petunia saapui alttarille Vernonin vierelle. Vernon hymyili rauhoittavasti ja Petunia vastasi hymyyn.
Papin puhe meni Petunialta suurimmaksi osaksi ohi, sillä hänen ajatuksensa olivat - yllätys, yllätys - Lilyssä. Totuus oli, että hän kaipasi pikkusiskoaan, mutta ylpeys ei antanut periksi sovintoon.
>> Tahdotko sinä, Vernon Mark Dursley, ottaa vaimoksesi tämän Petunia Daisy Evansin? >> pappi kysyi kimeällä äänellä.
>> Tahdon >>, Vernon vastasi.
>> Tahdotko sinä, Petunia Daisy Evans, ottaa mieheksesi tämän Vernon Mark Dursleyn? >> pappi suuntasi sanansa Petunialle.
Petunia vilkaisi Vernonia ja hymyili. >> Tahdon. >>
Pappi sanoi vielä muutaman sanan, joiden aikana Vernon laittoi Petunian vasemman käden nimettömään sormeen platinaisen vihkisormuksen, jossa oli kolme hiottua timanttia, kultaisen ja sileän kihlasormuksen yläpuolelle. Lopulta pappi antoi Vernonille luvan suudella Petuniaa.
Vernon painoi pehmeät (huulirasvalle kiitos) huulensa tuoreen vaimonsa huulille ja suuteli tätä pikaisesti. Sen jälkeen he laskeutuivat alttarilta käytävälle ja lähtivät astelemaan kohti kirkon ovia urkujen soidessa taas.
Yhtäkkiä Petunian silmiin osui pikkumustaan pukeutunut punahiuksinen Lily. Lily nyökkäsi isosiskolleen ja hymyili leveästi. Petunia nyökkäsi siskolleen huomaamattomasti takaisin ja kiinnitti huomionsa sitten Vernoniin. Silti hän näki syrjäsilmin kuinka hänen pikkusiskonsa katosi viitan alle tullen niin näkymättömäksi. Petunia tiesi Lilyn tietävän ettei Vernon haluaisi nähdä tätä. Petunia myös epäili, että viitan alla olisi Lilyn poikaystävä (Jamesissa oli vain se hyvä puoli, ettei tämä ollut se kamala poika - muuten Petunia inhosi tätä).
Pelkkä Lilyn näkeminen sai Petunian hymyilemään entistä enemmän ja leveämmin, mutta hän ei myöntänyt sitä kellekään - ei edes itselleen.
Petunia Dursley, entinen Evans, piti sylissään kääröä. Hän oli vihdoin päässyt kotiin synnytysosastolta esikoisensa kanssa.
Pienellä pojalla oli Petunian vaaleat hiukset ja - ainakin tällä hetkellä - silmät olivat hailakan siniset. Pojalla oli söpö nykerönenä niin kuin isällään ja se hymyilytti Petuniaa.
Voi, miten hän rakastikaan pikkuista kääröään. He olivat Vernonin kanssa niin monesti kuluneen vuoden ajan yrittäneet vauvaa ja vihdoin se oli onnistunut yhden keskenmenon jälkeen. Lilyltä oli tullut kuukausia sitten kirje, jossa pikkusisko kertoi yllätyksekseen olevansa raskaana ja se oli suututtanut Petunian totaalisesti. Miksi ihmeessä Lily oli tullut tuosta noin vain - vahingossa - raskaaksi, kun hän itse oli saanut tehdä töitä sen eteen? Miksi tämä typerä maailman kaikkeus antoi Lilyn saada kaiken tuosta noin vain, miksi Lilyn elämä oli niin helvetin helppoa ja hänen niin saatanan vaikeaa?
Petunia pudisti päätään. Ei, hän ei ajattelisi Lilyä nyt, hän ajattelisi vain ja ainoastaan vauvaansa. Myöhemmin Petunia voisi ilmoittaa Lilylle saaneensa terveen - ja kauniin - pojan, mutta vain siksi kun äiti pakottaisi. Mutta todellisuudessa totuus oli toinen.
Huultaan purren Petunia pidätteli kyyneliään. Vasen käsi puristi sinisten vaunujen kädensijaa ja oikea puristi Vernonin kättä. Dudley tuhisi vaunuissaan mitään tietämättä.
Pappi puhui matalalla äänellä, jotain maasta olet tullut ja maahan olet palava -tyyliin, mutta Petunia ei kuunnellut.
Kohtalo jatkoi ivaamistaan vieden hänen äitinsä pois. Rouva Evans haudattiin samaan hautaan herra Evansin kanssa ja ajatus siitä, että äiti pääsi isän luokse, esti Petuniaa itkemästä. Se toi lohtua tähän julmaan maailmaan. Ainakin jollain tapaa.
Hautajaisissa oli vähemmän osaan ottajia kuin isän, sillä suurin osa sukulaisista oli (myös) poistunut heidän keskuudestaan vuosien saatossa.
Petunia nosti mitään näkemättömän katseensa ja vilkaisi vasemmalle, jossa seisoi pieni perhe. Punahiuksinen nainen itki puristaessaan kädessään valkoista ruusukimppua, mustahiuksinen mies oli kietonut kätensä lohduttavasti naisen ympärille ja toisella mies piti sylissään pientä nyyttiä. Lilyn poika-vauva oli kuukauden Dudleyta nuorempi ja vielä täysin nimetön (Petunia ei ainakaan nimeä vielä tiennyt).
Yhtäkkiä Lilyn smaragdinvihreät silmät kääntyivät katsomaan suoraan Petunian ruohonvihreisiin silmiin. Petunia nielaisi. Lily, hänen pikkusiskonsa, oli ainut joka hänellä oli enää jäljellä (kun Vernonia ja Dudleyta ei laskettu). Ehkä hänen pitäisi yrittää hieroa sovintoa siskonsa kanssa. Ehkä.
Oli Dudleyn ensimmäinen syntymäpäivä. Petunia hääri keittiössä viimeistelemässä pikkuisensa ensimmäistä kakkua. Kakun piti olla täydellinen, sillä vain paras kelpasi pikku Diddykinsille. Sitä paitsi Petunia oli päättänyt olla maailman paras äiti.
Kuorrute oli vihdoin valmis, enää piti kirjoittaa kakkuun Dudley. Petunia ehti tekemään kakkuun vain ison d-kirjaimen, kun joku soitti ovikelloa. Hän vilkaisi olohuoneeseen, jossa Vernon oli avaamassa Dudleyn kanssa pojan kymmeniä synttärilahjoja. Hymyillen Petunia laski pursottimen keittiön työpöydälle ja lähti avaamaan ovea.
Oven takaa paljastui Lily, jolla oli käsissään vihreä lahjapaketti.
>> Hei Petunia >>, Lily tervehti.
>> Ai sinä, no hei vaan >>, Petunia vastasi viileästi. >> Mitä sinä täällä? >>
Lilyn leveä hymy hyytyi hivenen siskonsa kylmäkiskoisesta äänensävystä. >> Kävin äidin ja isän haudalla ja päätin tulla tervehtimään. >>
>> Tervehtimään? >> Petunia kuiskasi epäillen.
>> No, Dudleyllahan on synttärit, joten ajattelin oikeastaan tuoda hänelle lahjan >>, Lily selitti ja heilautti lahjaa käsissään.
Petunia vilkaisi lahjaa, jossa oli kortti. Siinä luki Lilyn naisellisen harakkamaisella käsialalla: "Paljon onnea 1-vuotiaalle Dudleylle toivottaa tätisi Lily".
>> Ai. Kiitos, minä annan sen hänelle >>, Petunia sanoi ja otti lahjan.
Lily hymyili ja kääntyi lähteäkseen. Petunia vilkaisi eteisen pöydällä olevaa, siniseen lahjapaperiin pakattua pakettia, joka hänen oli pitänyt lähettää parin viikon päästä.
>> Odota Lils >>, Petunia sanoi saaden Lilyn pysähtymään. >> Tässä on sinun pojallesi - kortti kyllä puuttuu. >>
Lily otti siskonsa ojentaman lahjan hämillisenä. Hän ei ollut osannut odottaa tätä.
>> Kiitos Pet, Harry pitää siitä varmasti >>, Lily hymyili leveästi.
>> Niin no... >> Petunia sanoi.
Mitä hänen pitäisi oikein sanoa nyt? He eivät olleet Lilyn kanssa olleet missään tekemisissä äidin hautajaisten jälkeen, ei edes jouluna. Sovinnon yrityskin oli jotenkin jäänyt.
>> Hei sitten, Lily >>, Petunia tyytyi sanomaan lopulta lämpimästi.
Jos mahdollista, Lilyn hymy leveni entisestään. >> Hei Petunia, nähdään myöhemmin! >>
Petunia katsoi pikkusiskonsa perään hetken ajan ennen kuin sulki oven.
Ensi vuoteen mennessä hän ja Lily tekisivät sovinnon ja eläisivät niin kuin siskosten kuuluikin.
Miksi? Miksi, miksi, miksi? Miksi helvetissä näin kävi taas hänelle?
Tunti sitten Petunia oli mennyt normaaliin tapaansa hakemaan sanomalehteä Vernonille ja maitopulloja, kun oli melkein kompastua isohkoon nyyttiin. Hän oli nostanut nyytin maasta. Sen sisällä oli ollut mustahiuksinen lapsen alku otsassaan salaman muotoinen jälki, aivan kuin jonkinlainen arpi. Petunialla oli mennyt hetki ennen kuin hän oli tajunnut lapsen olevan Harry, Lilyn (ja sen ärsyttävän Jamesin) poika.
Harryn ympärille kiedottuun peittoon oli kiinnitetty kirje, jonka Petunia oli napannut. Hän oli mennyt olohuoneeseen unohtaen maitopullot, sanomalehden ja oven auki (jonka Vernon sulki herätessään).
Petunia oli lukenut Albus Dumbledoren kirjeen, jossa mies kertoi joutuvansa ikävästi ilmoittamaan Lilyn ja Jamesin kuolleen ja että Petunian pitäisi huolehtia Harrysta. Kirjeessä oli ollut paljon kaikkea muutakin, mutta ainoa asia, jonka Petunia pystyi tajuamaan, oli se että Lily oli kuollut. Lily, hänen pikkusiskonsa. Joku saakelin kaheli, maailmanvalloitusta havitellut mies, oli tappanut Lilyn. Lilyn, joka oli ollut ainoa jäljellä oleva hänen perheessään.
Ensin isä, äiti ja sitten vielä Lilykin. Se oli julmaa kohtalon ivaa. Elämän epäreiluus vei häneltä siskonkin. Miksei hän ollut saanut pitää siskoaan? Hän ei ollut ehtinyt tehdä edes sovintoa Lilyn kanssa, koska oli päättänyt odottaa jouluun - se olisi ollut hyvä aika. Voi, miksi hän oli viivytellyt? Hän ei ollut ehtinyt sanomaan Lilylle, että rakasti tätä. Hän ei ollut ehtinyt sanomaan, että Lily oli aina ollut hänen rakas pikkusiskonsa. Ettei hän oikeasti inhonnut Lilyä vaan oli ollut ihan typerä väittäessään niin. Ja ettei Lily todellakaan ollut mikään friikki vaan maailman parhain sisko, jolle hän oli ollut kateellinen.
Petunia vavahteli rajusti itkiessään katkerasti. Hän oli tässä julmassa maailmassa yksin. Isä, äiti ja Lily oli todella viety häneltä pois. He olivat oikeasti jättäneet hänet yksin lopullisesti.
Petunia oli ajatellut äitinsä hautajaispäivänä, ettei kestäisi jos Lilykin otettaisiin pois hänen elämästään ja nyt niin oli käynyt.
Pieni itkuääni tunkeutui Petunian tajuntaan. Hän katsahti ympärilleen olohuoneessa, kunnes tajusi itkijän olevan Harry. Petunia kömpi Harryn luo kirjettä kädessään yhä puristaen. Hän nosti Harryn syliinsä.
Hänen pitäisi suojella poikaa, niin kirjeessä oli pyydetty. Tietenkin Petunia olisi tehnyt niin muutenkin, sillä Harry oli ainoa asia mikä Petunialla oli Lilystä enää jäljellä.
Vuodet kuluivat nopeasti ja Petunia tunsi syyllisyyden pistoksia.
Hän oli luvannut suojella ja huolehtia Harrysta, ja niin hän oli tehnytkin, mutta hyvin huonosti ja aivan väärällä tavalla. Sen kaiken seurauksena oli se, että Harry vihasi häntä. Petunia oli ollut huono sisko ja nyt hän oli vielä huono tätikin.
Harry-raukka oli aliravittu, hän joutui kulkemaan Dudleyn vanhoissa - ja aivan ylisuurissa - vaatteissa, hän sai huonoja lahjoja heiltä, hänen silmälasinsa olivat (olleet) huonossa kunnossa, hänen ei annettu pitää yhteyttä ystäviinsä ja, ja... Lista jatkui loputtomiin. Ja kaikki vain siksi, että Petunialla ei ollut sisua sano tai tehdä toisin kuin Vernon määräsi. Vernonin käskystä hän oli leikannut Harryn tukkaa (tosin se ei Petuniaa pahemmin vaivannut, sillä pojan hiukset toivat ärsyttävän Jamesin mieleen), valehdellut pojalle ja kohdellut tätä muutenkin hyvin huonosti. Ja kaiken sen ajan huono omatunto vaivasi häntä.
Petunia oli jopa haukkunut poikaa friikiksi niin kuin siskoaan vaikkei edes ollut sitä mieltä. Hän ei tajunnut, miksei hänellä ollut sisua kohdella Harrya paremmin, sillä poika oli ainoa asia, joka muistutti häntä Lilystä. Vaikka Harry näyttikin isältään ja oli perinyt tämän tukan, olivat pojan silmät smaragdinvihreät niin kuin Lilyllä oli ollut. Ja Harry oli luonteeltansakin aivan kuin Lily.
Kun Harry oli täyttämässä yksitoista, tuli sieltä noitien ja velhojen koulusta kirje. Kun Vernon ei antanut Harrylle ensimmäistä, niin niitä oli tullut lisää ja lisää. Ja lopulta, Harryn syntymäpäivänä, se jättiläismäinen mies toi kirjeen Harrylle, kertoi tälle totuuden ja lopulta vei
Harryn mukanaan. Tosin Harry oli palannut ja he olivat saattaneet pojan asemalle, mutta se ei ollut asian pointti.
Petunia ei olisi halunnut päästää Harrya taikamaailmaan, sillä hän pelkäsi pojalla olevan edessään sama kauhea kohtalo kuin Lilyllä (ja tämän miehellä) oli ollut. Mutta hänen oli ollut pakko ja joka päivä hän pelkäsi Harryn puolesta vaikka sen salasikin.
Lopulta kuvioihin tuli mukaan Harryn kummisetä, jonka nimi taisi olla Sirius Musta, ja siitä miehestä tuli Harrylle tärkeä. Hieman kuin isän korvike. Se oli ollut kuin puukon isku Petunialle, mutta hän tiesi sen olevan oikein hänelle. Mitäs hän oli ollut kamala pojalle.
Petunia huokaisi. Oli Harryn 16-vuotias syntymäpäivä. Hänen siskonpoikansa oli lähtenyt pari päivää sitten ystävänsä kotiin loppukesäksi, eivätkä he olleet ehtineet antamaan tälle Vernonin hankkimaa surkeaa lahjaa - luojan kiitos.
Petunia vilkaisi ympärilleen vaikka tiesi olevansa yksin kotonaan; Vernon oli töissä ja Dudley oli tyttöystävänsä luona. Sen jälkeen hän avasi hopeisella avaimella, jota hän säilytti kaulassaan, makuuhuoneensa komeron oven. Sieltä paljastui suuri kasa erilaisiin lahjapapereihin käärittyjä syntymäpäivä- ja joululahjoja. Ne kaikki olivat Harrylle. Petunia oli joka vuosi ostanut Harrylle hienoja lahjoja niin kuin Dudleylleen, mutta koskaan hänellä ei ollut sitä sisua antaa niitä siskonpojalleen vaan ne olivat kasaantuneet komeroon.
Nytkin Petunia lisäsi sinne kirkkaan vihreään lahjapaperiin käärityn syntymäpäivälahjan Harrylle. Sen sisällä oli kännykkä.
Petunia sulki komeron oven, lukitsi sen ja sujautti avaimen kaulaansa. Hän huokaisi raskaasti mennessään ikkunan luo.
>> Lily, anna anteeksi että en ole ollut Harrylle rakastava täti >>, Petunia kuiskasi ja nojasi ikkunaan kyynelien kirvellessä silmissä.
Petunia seisoi pikkusiskonsa haudalla Godrickin notkossa. Hän oli uskaltautunut lähettämään (vihdoin ja viimein) Harrylle kirjeen, jossa oli sanonut haluavansa jutella ja selittää kaiken. Harry oli suostunut ja hakenut tätinsä kotiinsa, jossa hän asui vaimonsa Ginnyn ja poikiensa Jamesin ja Albuksen kanssa. (Jälkimmäisenä mainitulle oli periytynyt Lilyn smaragdinvihreät silmät.) Petunia oli pannut merkille, että Ginny odotti kolmatta lastaan. Hän ei voinut olla miettimättä, että jos lapsi olisi tyttö, saisiko se nimekseen Lily, sillä olihan vanhemman pojan nimi James Harryn isän mukaan.
Kun he olivat jutelleet asiat selviksi (oikeastaan Petunia oli jutellut ja Harry kuunnellut), oli Harry kysynyt haluaisiko täti käydä siskonsa haudalla. Hieman epäröiden Petunia oli suostunut. Ja nyt hän oli Lilyn (ja Jamesin) haudalla.
Harry oli ystävällisesti taikonut hänelle kynttilän ja Ginny oli hankkinut jostain nopeasti kimpullisen liljoja. Kynttilä paloi haudan vieressä ja liljakimppu makasi sen vieressä. Harry seisoi hieman kauempana vaisusti hymyillen.
Petunia oli kyykistynyt haudan eteen tuijottamaan hautakiveä, jossa luki Lilyn (ja Jamesin) nimi, syntymäpäivä ja kuolinpäivä.
Velhomaailmassa ei näyttävästikään laitettu kiveen toista nimeä, Petunia mietti huomatessaan että Lilyn nimen perässä ei ollut Scarlettia ollenkaan.
>> Kuule Lily, minä olen pahoillani että olin kurja sisko ja haukuin sinua friikiksi. Et sinä ollut friikki vaan maailman paras pikkusisko. Oli elämäni kauhein asia, kun menetin sinut enkä ehtinyt pyytää anteeksi sinulta. Olen pahoillani myös Harryn suhteen, olin kauhea täti hänelle. Pelkäsin, että menetän hänetkin, viimeisen muistoni sinusta, jos kiinnyn häneen liikaa. Anna anteeksi. Minä tosissaan rakastin sinua enkä inhonnut >>, Petunia kuiskasi.
Sitten hän nousi ja pyyhki silmäkulmiaan. Harry tuli hänen luokseen.
>> Petunia-täti, oletko kunnossa? >> tämä kysyi epävarmana.
Petunia nyökkäsi. >> Olen minä. Kiitos, että annoit minulle mahdollisuuden selittää ja että toit minut tänne. >>
>> Ei tuo nyt mitään. >>
He lähtivät kävelemään takaisin Harryn kotia kohti. Petunia työnsi hiuksiaan korvansa taakse epäröiden. Oli vielä eräs asia, jonka hän halusi Harrylle sanoa. Mikä hänen oli pitänyt sanoa siskonpojalleen jo silloin, kun heidät vietiin turvaan Harryn täyttäessä seitsemäntoista, mutta hänellä olikin mennyt pupu pöksyyn.
>> Kuule Harry >>, Petunia aloitti. >> En minä sinua vihaa, kuten jo kerroinkin. Minä rakastan sinua, olet minulle tärkeä. Ihan kuin serkkusi. >>
Harry näytti hämilliseltä katsoessaan tätiään suoraan tämän ruohonvihreisiin silmiin. >> Öh, okei. Minäkin, tuota, rakastan sinua - tavallani. >>
Petunia nyökkäsi hieman surumielisenä. Sitten, aivan yllättäen, hän veti Harryn halaukseen.
>> Olet aivan kuin äitisi. Pysy sellaisena >>, hän kuiskasi Harryn korvaan.
Petunia sulki valokuva-albumin, jossa oli kuvia hänestä ja Lilystä lapsina. Hän nousi tuolilta ylös ja vei albumin takaisin paikoilleen. Vernon luki sohvalla sanomalehteä.
>> Vernon-kulta, pane lehti pois; he tulevat kohta >>, Petunia komensi.
Dudley ja hänen vaimonsa Karen ja lapsensa Nora ja Justin olivat tulossa kylään juhlimaan Petunian syntymäpäivää. Myös Harry perheineen oli tulossa (kolmas lapsi oli tosiaan ollut tyttö ja saanut nimekseen Lily) ja Petunia oli käskenyt miestään käyttäytymään kunnioittavasti Harrya kohtaan, sillä Harry oli hänen siskonpoikansa.
>> Muista sitten Vernon, Harry on tätä perhettä ja häntä kohdellaan niin. Sama koskee hänen vaimoaan ja lapsiaan >>, Petunia muistutti kärkkäästi aviomiestään, joka oli laihtunut pari kiloa. >> Minä menen käymään ylhäällä, mutta älä harkitse syöväsi mitään salaa sillä aikaa. >>
Sen sanottuaan Petunia marssi yläkertaan. Hän meni Harryn vanhaan huoneeseen, josta oli tehty ullakko (Dudleyn huoneesta oli tehty vierashuone). Hän suunnisti arkun luokse ja napsautti sen lukot auki. Sininen huopa, joka suojasi pölyltä, sai väistyä syrjään, kun Petunia otti arkusta esille vaaleanpunakantisen leikekirjan, jossa luki kohokirjaimin hänen nimensä. (Arkussa oli myös Lilyn leikekirja.)
Petunia avasi leikekirjansa ja selaili sitä pieni hymynkare huulillaan. Lopulta hän käänsi esille viimeisen sivun. Hänen hymynsä leveni, kun hän katsoi sivulle liimattua kuvaa. Se oli Lilyn neljävuotiaana piirtämä piirustus hänestä Petunian kanssa. Se oli kulkenut aina Petunian mukana ja vasta kaksi vuotta sitten hän oli päättänyt liimata sen leikekirjaansa. Viimeinen sivu täyttyi silloin.
Petunia sulki kirjan hetken päästä ja laittoi sen takaisin arkkuun. Sinisen huovan päästyä taas suojaamaan, hän sulki arkun kannen ja istuutui sen päälle.
Hän todellakin oli rakastanut Lilyä ja kaikkein eniten maailmassa Petuniaa kadutti se, ettei hän ollut se maailman paras isosisko niin kuin hän oli kaksivuotiaana vannonut. Mutta sille asialle ei enää voinut mitään. Nyt hän voisi vain korvata ilkeytensä Harrylle ja olla tälle maailman parhain täti.
Ovikellon ääni herätti Petunian ajatuksistaan. Hän hypähti pystyyn ja lähti avaamaan ovea onnellisena siitä, että hänellä oli Vernon, Dudley perheineen ja Harry perheineen.
Petunia oli jälleen kerran onnellinen elämässään, maailma tuntui vihdoinkin kunnolliselta paikalta. Kaikki oli hyvin - lopultakin. Ainakin omalla tavallaan.
"I know you're in a better place, yeah
But I wish that I could see your face, oh
I know you're where you need to be
Even though it's not here with me
I miss you
I miss your smile
And I still shed a tear
Every once in a while
And even though it's different now
You're still here somehow
My heart won't let you go
And I need you to know
I miss you, sha la la la la
I miss you"
______________________________________________________________________________________________________
A/N 2: Miley Cyrusin biisin I Miss You kertosäe tässä lopussa.
