A/N: Paljon kiitoksia kommentista,
Kuolotar! Pelkäsin jo, että idea on liian absurdi ja paritus liian kumma lukijoille.
Olen kuitenkin sangen "konkreettinen" kirjoittaja, joten toivottavasti pysytte rattailla. Lukuiloa!
"Kuolema on ainoa asia, jota emme ole onnistuneet täysin arkistamaan." – Aldous Huxley
– Ensimmäinen luku –
Ikuisuuden ensimmäinen päivä
On parasta aloittaa aivan alusta, kun yritän selventää kuolemani jälkeisiä tapahtumia. Tai siis tässä tapauksessa aloitan lopusta.
Juuri ennen tuskallista loppuani minä yritin taivutella Tom Valedron luopumaan tappoaikeista. Olin tarttunut siihen löyhään oljenkorteen, eli poikaan, jota hän niin kovasti janosi. Mutta Voldemort oli ahne, eikä hän päästänyt minua pakoon. Hän halusi seljasauvan isännäksi, mikä sumensi hänen ajatuksensa – kaikkien onneksi. Albus oli ennustanut niin käyvän. Murhaamalla minut, Voldemort luuli olevansa voittamaton.
Kuolemani oli dramaattinen. Voldemort komensi lemmikkikäärmeensä, joka oli myös hirnyrkki ja luultavasti ihmispolo, iskemään hampaansa minuun. Naginin myrkky ei tappanut minua välittömästi.
Viimeinen näkyni elävänä olentona oli Harryn katse, joka muistutti niin kovasti hänen äitinsä ilmettä. Halpa kopio, mutta sai luvan kelvata. Annoin pojalle muistoni. Sain rauhan, koska viimein totuus minusta tulisi ilmi. Ei enää salailua, ei enää okklumeusta. Puoliverinen Prinssi pääsi pois paskasta maailmasta. Mutta kuoleminen oli silti kurjaa, koska se sattui. Kadehdin niitä, jotka kuolivat nopeasti tappokiroukseen. Dramaattisuus ei ollut minun juttuni.
Irtauduin ajasta ja ruumiista. Sieluni vaelsi läpi universumin. Vain hetkeksi pysähdyin miettimään maapallon kaasukehän kohdalla, jäisinkö sittenkin kummittelemaan. Valinta ei ollut vaikea, sillä en kaivannut ketään niin paljon, että olisin halunnut jäädä aaveeksi. Luultavasti tämä pakollinen kysymys tupsahtaa kaikkien juuri kuolevien mieleen. Minun mielestäni aavetouhu oli pelkureille, joten jatkoin eteenpäin.
Sitten tupsahdin tienristeykseen, jossa oli kaksi puista kylttiä. Niissä luki:
Laakso ja
Manala. Kylttien välissä seisoi kalpea ja sokea vanha huppumies, joka osoitti minulle oikean reitin sormellaan.
Laaksoon johti hopeinen usva, josta minulle rakentui uusi olemus. Ylleni kietoutui valkoinen kaapu, joka tuntui höyhenenkevyeltä. Epämääräinen liitoni muuttui kävelyksi. Pian olin kultaisilla porteilla, joiden edessä odotti pieni mies pitkä pergamentti käsissään. Pohdin sekunnin murto-osan ajan, näkisinkö enää koskaan naisia.
”Nimi?” Mies äyskähti.
”Severus Snape”, vastasin hämmentyneenä.
Mies merkitsi jotakin pergamenttiinsa ja katsoi jonnekin taakseni.
”Tänään onkin luvassa ruuhkaa.”
Kuulin jo takaani seuraavan tulijan ihastuneen voihkaisun.
Kävelin mahtipontisista porteista sisään. Ensimmäinen ajatukseni Laaksosta oli, että tältä kaikkien velhopaikkojen pitäisi näyttää. Laakso oli oikea velhovaltakunta. Mikään siellä ei näyttänyt arkiselta.
Laakson yläpuolella olevaa taivasta hallitsivat planeetat. En tiedä, ovatko ne oikeasti noin lähellä. Laakso itsessään rakentuu kaikista neljästä elementistä: siellä on vehreää maata, lämpimiä tulikuoppia, vesiputouksia ja pilvilinnoja. Kaikki elementit näkyvät pienillä saarilla, joiden väliä pääsee kulkemaan pilvisiltojen avulla.
Järjestelmälliset aivoni kaipasivat tietenkin alusta asti jonkinlaisia
sääntöjä. Mihin minun kuului mennä? Kuka hitto tätä paikkaa oikein johti? Missään ei ollut mitään kylttejä. Muut asukkaat eivät kiinnittäneet minuun huomiota – itseasiassa kuljin parhaillaan pitkin jonkinlaista valkoista keskikatua, missä ei tullut ketään vastaan. Edelläni käveli sen sijaan useita, no, kuolleita. Tunsin itseni ekaluokkalaiseksi Tylypahkassa, syyskuun ensimmäisenä päivänä. Muisto ei ollut täysin mukava, koska siihen liittyi katkeruutta ja kaipuuta.
Mutta jos tämä tosiaan oli kuolleiden asuinsija, täällähän täytyisi olla – niin, niin! LILY! Hän oli kuollut ja täällä varmasti myös!
Kääntelin päätäni raivokkaasti suunnasta toiseen, mutta en nähnyt tuttuja kasvoja. En voinut poiketa polultani, jalkani eivät vain suostuneet yhteistyöhön. Ohitin kuoron, joka lauloi imelää sikermää. Näin vilaukselta myös pitkän naisen, jolla oli sininen kaapu. Se erottui kaiken valkeuden joukosta kuin hehkuva liekki pimeydessä.
Lopulta pakkopolku päättyi mahtavaan linnakkeeseen isolla leijuvalla saarella, joka oli kolme kertaa Tylypahkan kokoinen. Näkymättömät torvet soittivat.
Tervetuloa Laaksoon, luki suuren oviaukon yläpuolella. Samassa eteeni ilmestyi läpinäkyviä isoja kuplia, joiden pinnasta heijastui välähdyksiä ihmisistä. Kun katsoin tarkemmin, huomasin katselevani menneitä pätkiä omasta elämästäni. Pian seuraavaan kuplaan tarkentuivat nuoren miehen kasvot: omat kasvoni aikoja sitten.
”Laaksossa ei ole juurikaan sääntöjä”, nuorukainen sanoi selkeällä äänellä. ”Tämä on ikuisuutesi ensimmäinen päivä.”
Kosketin kasvojani vaistomaisesti. Ihoni tuntui kimmoisalta.
Olisin kysynyt, missä Lily Evans oli, mutta heijastukseni vastasi vaistomaisesti:
”Lily odottaa sinua.”
Sydämeni pamppaili – ainakin vertauskuvallisesti. Ilmeisesti kuolleet eivät tarvitse sellaisia asioita kuten verenkierto, happi tai vessa.
Kävelin suureen saliin, jossa oli vain kourallinen ihmisiä. Olisi luullut, että kuoleman jälkeinen paikka – Laakso – olisi täynnä jatkuvasti. En kuitenkaan ajatellut käytännöllisiä asioita sen enempää, koska näin Hänet. Eikä hän näyttänyt juuri yhtään vanhemmalta kuin Tylypahkassa ollessaan.
”Lily!” parahdin, kun hän tuli halaamaan minua. Rutistin häntä kovaa. Tämän oli pakko olla unta. Olin varmasti yhä Naginin myrkyn vaikutuksen alaisena ja koko paikka oli vain hemmetin hyvän mielikuvitukseni tuotetta.
Onneksi minulla ei ollut hemmetin hyvä mielikuvitus.
”Tervetuloa vastaanottopitoihisi!” Lily toivotti äänellä, jota en ollut uskonut kuulevani enää koskaan. Kyyneleet kostuttivat silmäni.
”Älä itke”, Lily pyysi yllättävän ankarasti, ”aiheutat vain sateen Lontooseen.”
Hymähdin ja kosketin Lilyn punaisia kutreja. Tämä oli se Lily, joka ei ollut synnyttänyt Jamesin poikaa. Lily tuntui aistivan hänen ajatuksensa, koska hänen ilmeensä synkkeni.
”En ole unohtanut tekojasi, Severus. Mutta tiedän, että olet hyvittänyt tekosi ja katunut niitä… Olethan täällä.”
En ehtinyt sanoa mitään, koska silloin joku taputti minua olalle. Se oli Igor Irkoroff, minua aikaisemmin kuollut kuolonsyöjä, joka näytti lipevältä 25-vuotiaalta liikemieheltä. Kavahdin.
”Et sinakaan kauas minusta jaanyt!”
Ynähdin inhosta.
”Miten sinä täällä olet?” oli minun pakko kysyä. ”Millä perusteella vältit Manalan?”
Irkoroff hymyili ovelasti.
”Katumus, toveri hyva, on oiva keino.”
Mutta katsoin jo edemmäs, sillä olin unohtanut, että minulla oli kuoleman omana muitakin rakkaita kuin Lily. Tuijotin kalpeaa naista, joka oli odottanut hiljaa vuoroaan.
”Äiti”, kuiskasin ja halasin Eileen Prinssiä.
”Viimeinkin turvassa”, hän kuiskasi korvaani.
Paikalla olivat myös entinen liemitieteen opiskelukaverini Quentin sekä tietenkin Dumbledore. Olin iloinen heidän läsnäolostaan, vaikka kuoleminen ei ollutkaan kiva juttu, ei ainakaan eläville. Asioissa oli kaksi puolta. Dumbledore ei sanonut mitään, mutta hänen silmänsä tuikkivat. Puolikuulasit olivat poissa, enkä olisi tunnistanut häntä ilman murtunutta nenää.
Söimme jotakin herkullista ja samalla kuulin lisää Laaksosta. Minulla oli miljoona kysymystä, mutta Dumbledore vain hoki ärsyttävään tapaansa "kaikki aikanaan".
”Meidän olemisemme täällä ei johda mihinkään, jos niin ei halua”, Lily selitti. Oli vaikea keskittyä hänen puheeseensa, koska oli uskomatonta katsoa häntä niin pitkän ajan jälkeen. ”Ainoa tärkeä asia ovat unet, joita välitämme eläville.”
Kiinnostuin.
”Miten se tapahtuu?”
”Unikutomossa”, vastasi äitini. ”Siellä on erilaisia toimipisteitä, joita kutsutaan tyylilajeiksi. On eritasoisia painajaisia, tulevaisuusunia ja menneisyyteen liittyviä unia.”
”Saako unen kohteen valita?” kysyin väliin.
”Ei, ellei tunne nukkujaa”, Lily sanoi hymyillen. ”Ja samalle henkilölle voi lähettää vain yhden unen kerran kuunkierrossa.”
Hän oli ilmeisesti lähettänyt unia pojalleen. Samaa oli varmasti harrastanut Dumbledore.
”Mutta – eikö sillä tavoin ole mahdollisuus vaikuttaa ihmisten alitajuntaan?” kysyin hämilläni.
Lily pudisti päätään.
”Ihmisen alitajunta on vahvempi kuin meidän lähettämämme uni. Alitajunta tekee nimenomaan unista persoonallisia, muokkaa niitä.”
Huokaisin aterian jälkeen onnellisena. Vaikka jäisin kaipaamaan maasta monia asioita, kuten koeputkiani, voisin viimein olla oma itseni.
”Missä James on?” pakottauduin kysymään Lilyltä. Huomasin Dumbledoren ilmeen tummuvan.
Lily puri hammasta.
”Hän on muualla.”
Sitten salin oveen koputettiin.
”Ah, sinun tuutorisi on varmaan täällä”, Dumbledore ilahtui keskeytyksestä.
”Tuutori?”
”Niin, hän opastaa sinut Laakson tapoihin. SISÄÄN!”
Hienoa, täällä ei ollut sääntöjä, mutta
tapoja kyllä. Tyypillistä politiikkaa.
Nousin seisomaan ja ihastelin hetken omaa jäntevyyttäni, kun kova ääni sanoi:
”Terve, Professori.”
Käännyin ja jouduin katsomaan hieman ylöspäin, jotta kohtasin Fred Weasleyn oikukkaiden silmien tuijotuksen. Hänelläkin oli valkoinen kaapu, mutta rintamuksessa komeili hopeinen siipimerkki.
”Oletko
sinä minun oppaani?” äyskähdin. ”Kuolit itse tuskin tunti sitten!”
Weasley hymyili typerästi. Pisamat olivat ennallaan.
”Aika on täällä jännä juttu. Olen ehtinyt tehdä jo vaikka mitä – ja sillä aikaa Tylypahkassa vielä surraan onton ruumiini äärellä. Tällaisesta aikavääristymästä olisi hyötyä monessa pilailutuotteessa.”
Katsoin Dumbledorea kulmat koholla, mutta tämä vain nyökkäsi tyytyväisenä.
”Tulkaa, Professori, minä näytän teille, miten homma täällä toimii. Sitten teidän ei tarvitse näyttää nololta aina, kun ette tiedä mistä puhutaan.”
”Lakkaa sanomasta minua Professoriksi! Olemme nyt yhtä vanhoja”, huomautin voitonriemuisesti.
”Lyön vaikka vetoa, että isoveljeni Percy haluaa olla valvojaoppilas vielä täälläkin”, Weasley jatkoi höpötystä, ”pointtina siis se, että tämä dramaattinen kuoleman jälkeinen elämä heijastaa elämäämme.”
Kiinnostuin tahtomattani.
”Eli?”
”Kerran Professori, aina Professori.”
