Fandom: Salapoliisi Conan
Disclaimer: En omista hahmoja enkä maailmaa, leikiskelen ilman mitään korvausta.
Otsikko: Sunnuntaisoitto
Kirjoittaja: Pics
Paritus: Heiji/Shinichi
Ikäraja: S
Genre: draama, romantiikka, angsti
Varokaa: paritus saattaa jokseenkin maistua pedofilialta koska Shinichi on lapsen kehossa
Summary: He olivat päättäneet, että tarvitsivat kerran viikossa aikaa todella jutella, jos aikoivat saada tämän toimimaan.A/N: Tällaiseen ficciin inspiroi Albumihaaste #4, missä albuminani on Fool's Gardenin
Dish of the Day ja tässä biisinä inhokkini
Lemon tree (lyriikat
tästä). Onnistuinpas silti saamaan siitä jotain irti, ja HeiShin ilahduttaa aina. <3
SunnuntaisoittoMikään ei madellut hitaammin kuin sunnuntaiset iltapäivät, joina aika ei tuntunut kuluvan lainkaan, vaikka Heiji yritti hukata sitä milloin mihinkin askareeseen. Hän siivosi huoneensa ja katsoi kelloa huomaten tyrmistyksekseen, ettei viisari ollut edennyt juuri lainkaan. Kaikkina muina päivinä järjesteleminen tuntui kestävän liian kauan.
Hän harjoitteli kendoa, kävi suihkussa ja oli vähällä viskata kellon ulos ikkunasta nähdessään kuinka vähän se edelleen oli.
Hän teki läksynsä poikkeuksellisen huolellisesti, ainakin ajantappo oli hyväksi hänen arvosanoilleen. Siihenkään ei mennyt kovin kauan.
Tänään tylsyys oli tavallistakin pahempaa, ulkona satoi kaatamalla eikä hän viitsinyt mennä edes ajelemaan moottoripyörällä. Hän mietti, mahtoiko Tokiossa sataa. Lopulta hän päätyi ikkunan ääreen istumaan ja tuijottamaan sadetta samalla, kun nyppi kuivuneita lehtiä sitruunapuubonsaista, jonka hänen äitinsä väkisin oli työntänyt 'piristämään' hänen huonettaan.
Hän vihasi sitä. Sen kääpiökasvuiseksi pakotettu hahmo muistutti joka ikinen kerta Kudon tilanteesta.
Heiji unohtui ajatuksiinsa sekä lehtien pahantuuliseen nyppimiseen niin pitkäksi aikaa, että hätkähti huomatessaan kellon olevan miltei sovitun verran. Viimeiset kolme minuuttia hän kulutti harjoittelemalla erilaisia tapoja tasapainotella kännykkää sormellaan.
Hän oli juuri näppäilemässä numeroa ulkomuistista – nopeampaa kuin nimen etsiminen puhelimen muistista – kun puhelin jo alkoi soida. Hän vastasi virne huulillaan. "Malttamattomalla tuulella, Kudo?"
"Voit kiusoitella siitä vain, jos et parhaillaan ollut valitsemassa numeroani", Kudo vastasi. "Päätellen siitä kuinka nopeasti vastasit, väittäisin että pidit puhelinta kädessäsi."
Heiji naurahti lötkähtäessään sängylleen puhelin korvallaan. "Tunnustan syyllisyyteni."
Oli mukavaa, että he olivat vihdoin päässeet yli siitä vaiheesta, jossa yrittivät teeskennellä välinpitämätöntä, vastata mahdollisimman hitaasti ja muka kuin sattumalta,
unohtaa soittaa sovittuna aikana. Se oli ollut vähällä tehdä Heijin hulluksi. Niin paljon kuin hän peleistä sinänsä pitikin, hän ei halunnut pelata psykologisesti Kudon kanssa kahdesta syystä; ensinnäkin hän hävisi kärsivällisyydessä joka kerta ja toiseksi piti Kudosta liikaa.
Asiat olivat muuttuneet paljon helpommiksi, kun he olivat saaneet myönnetyksi olevansa yhtä toivottomia molemmat. Silloin tällöin pitkin viikkoa lähetetyt viestit eivät koskaan olleet tarpeeksi puhumattakaan pikasoitoista, joihin toinen ei puolet ajasta ennättänyt vastata ja jotka tapasivat aina koskea jotakin erityisen vaikeaa rikosjuttua.
He olivat päättäneet, että tarvitsivat kerran viikossa aikaa todella jutella, jos aikoivat saada tämän toimimaan.
Tämän – ehkä sitä saattoi sanoa suhteeksi, vaikka se olikin hieman liian normaalilta kuulostava sana tilannetta kuvaamaan. Niinpä aika oli sovittu ja vaikka he olisivat tahoillaan kuinka kiireisiä, kumpikin tuntui kynsin ja hampain pitävän tämän hetken aikataulustaan vapaana. Puhelin tapasi soida minuutilleen ja he ehtivät soittaa kutakuinkin yhtä usein, mikä ei tietenkään tarkoittanut sitä ettei asiasta kiusoiteltaisi.
"Oletko selvillä vesillä?" Heiji kysyi.
"Joo. Kogoro katsoo Okino Yoko -videoita –"
Heiji tuhahti. Se äijä pyhitti oikeastaan joka sunnuntain tälle ajanvietteelle, mikä oli yksi syy siihen, että he olivat valinneet puheluilleen juuri tämän hetken. Todennäköisyys sille, että heidän rauhaansa häirittäisiin, oli erittäin pieni.
"– ja Ran meni Sonokon luo. Entä sinä?"
"Minun kuvitellaan tekevän läksyjä." Jos omaan rauhaan jättäminen ei olisi sopinut Heijille niin hyvin, hän olisi voinut olla hivenen loukkaantunut siitä kuinka törkeästi hänen vanhempansa vaikuttivat aliarvioivan hänen älyään – kuinka kauan he kuvittelivat hänen tuhertavan niin helppoja tehtäviä?
"Hyvä", Kudo sanoi.
"Mitä teet siellä?"
"En juuri mitään. Katselen sadetta."
Heiji saattoi kuvitella Kudon istumassa ikkunan ääressä olevalla jakkaralla ja heiluttelemassa jalkojaan, jotka eivät lähimaillekaan ylettyneet lattiaan. Rinnassa vihlaisi tutulla tavalla. Sitä ei viikolla ehtinyt huomata kovin pahasti, mutta nyt hänellä oli mielikuva ja Kudon ääni ja tämä yhteys, ja ikävä rysähti niskaan täydellä voimalla. Siitä oli liian kauan, kun he olivat todella nähneet toisensa, se alkoi suorastaan sattua. "Ai sielläkin sataa", hän sanoi yrittäen kuulostaa kepeältä.
"Joo. Entä mitä sinä teet?"
"Lojun sängyllä ja tuijotan kattoa."
"Yllätys", Kudo hymähti.
Laskeutui hiljaisuus, kun kumpikin pohti mistä aloittaisi. Se oli miellyttävää hiljaisuutta, jota ei ollut mikään kiire täyttää. Oli vain mukava tietää toisen olevan kuulolla, hetkeksi välimatka tuntui kutistuvan olemattomiin.
"On kiva kuulla ääntäsi", Kudo lopulta sanoi.
"Tuo on hassu asia sanottavaksi juuri, kun olemme olleet erinäisiä minuutteja hiljaa."
"Tiedät mitä tarkoitan."
"Joo... ja samat sanat."
"Vaikka tämä ei ole oikea ääneni?"
Heiji oli hetken hiljaa eikä voinut olla mulkaisematta ikkunan ääressä nököttävää bonsaipuuta. Kudo puhui tilanteestaan todella harvoin ja vielä harvemmin osoitti siihen liittyvää epävarmuutta – ilmeisesti heistä oli tullut entistäkin läheisempiä, jos aihe nyt tuli esiin. Eikä Heiji halunnut sanoa mitään typerää.
Kerran Kudo oli tarjoutunut käyttämään äänenmuunnintaan kuulostaakseen oikealta itseltään, mutta Heijistä tuntui, että se tekisi kaikesta
vielä omituisempaa. Ikävä fakta oli se, että Kudo nyt sattui olemaan kutistettu kymmenen vuotta liian nuoreen kehoon ja kuulosti ensiluokkalaiselta. Teeskenteleminen ei saisi faktaa katoamaan vaan mutkistaisi juttua entisestään, joten heidän oli parasta vain elää sen kanssa kunnes vastalääke löytyisi.
"Se on äänesi nyt", hän sanoi varovaisesti. "Sitä paitsi äänellä ei ole väliä, se olet silti
sinä." Heiji ei valittaisi niin kauan kuin Kudo säästi hänet niiltä korostetun lapsellisilta äänenpainoilta ja ilmaisuilta, joihin joutui turvautumaan pitääkseen henkilöllisyytensä salassa.
Kudo oli hermostuttavan pitkään hiljaa. Kun hän lopulta puhui, hänen äänensä oli hieman tukahtunut. "Hattori..."
Heiji odotti jatkoa miltei hengitystään pidättäen, mutta sitä ei tullut. Nyt hiljaisuus alkoi muuttua tukalaksi, se oli tunteista liian tiheää. Ja puhelimessa pehmoilu oli näemmä laji, jossa he kumpikin tarvitsivat vielä harjoitusta, koska tämä ilmeisesti oli liikaa.
"Öh, millainen viikko sinulla on ollut?" Heiji kysyi. Todella elegantti aiheenvaihdos; hän halusi potkaista itseään.
Kudo kuitenkin loikkasi aiheeseen helpottuneen kuuloisena ja ryhtyi kertomaan viikkonsa tapahtumista, aivan erityisesti rikoksista, joihin oli sattunut törmäämään. Heiji pyysi tarkennuksia kiintoisilta kuulostaviin yksityiskohtiin ja kuunteli innolla miettien samalla, minkä omista tapauksistaan halusi jakaa ensimmäisenä. Yleensä ottaen he kertoivat ainakin kaikkein mielenkiintoisimman ja kinkkisimmän tapauksensa ja huvittelivat testaamalla, tuliko toinen oikeaan johtopäätökseen, jos kaikki löytyneet johtolangat tarjoiltiin oikeassa järjestyksessä.
He jakoivat aina myös kaikkein naurettavimmat tapauksensa ihan vain saadakseen toisensa nauramaan. "Minä jouduin etsimään Kazuhan rannekorun", Heiji sanoi.
"Jonka hän oli itse unohtanut johonkin tyhmään paikkaan?" Kudo arvasi.
"Melkein. Se oli pudonnut pöydän kulmalta hänen paperikoriinsa." Heiji tunsi halua facepalmata käden päänsä läpi, mutta päätyi vain iskemään takaraivonsa tyynyyn.
"Tuo ei ole edes paha. Mutta Mitsuhiko oli ihan varma siitä, että joku epäilyttävä tyyppi hiipparoi hänen kotinsa lähellä..."
Heiji uppoutui kuuntelemaan 'jännittävää' tarinaa siitä, kuinka Kudon luokkatoverit ottivat asiakseen selvittää salaperäisen varjostajan henkilöllisyyden ja tietenkin kiskoivat Kudon mukanaan vaikeuksiin. Ei erityisen yllättäen hiippari paljastui naapurin lukioikäisen tyttären salaiseksi poikaystäväksi, joka pelkäsi tytön vanhempien huomiota. Harmi, että tyyppi oli paljastunut täysin harmittomaksi vasta sen jälkeen, kun Kudon ystävät olivat vakuuttuneet siitä, että roskalaatikossa piileskeleminen oli välttämätöntä.
Heiji tunsi sen verran sympatiaa Kudoa kohtaan, että yritti nauraa suhteellisen hiljaa ja olla putoamatta sängyltä.
"Joo, se oli tosiaan todella hauskaa. Ran ei ole vieläkään lakannut jäkättämästä niiden vaatteiden likaantumisesta", Kudo nurisi.
"Myönnetään – sinä voitat tällä kertaa."
"Onko meillä menossa jokin naurettavuuskilpailu?"
"Aina."
Kudo naurahti. "Siinä tapauksessa minun on kai parasta välillä petrata kunnolla piileskelemällä roskalaatikoissa, koska muuten olet liian ylivoimainen."
"Olen vain niin hyvä –" Heiji pysähtyi kesken lauseen ja ajatteli. "Hei, tuo ei ollut kehu!"
"Huomaatko? Kymmenen pistettä sinulle."
"Ha ha."
He jatkoivat pikaisesti vakavampiin aiheisiin, siihen oliko Kudo löytänyt mitään johtolankoja jotka johtaisivat Organisaation jäljille. Niitä ei tälläkään viikolla ollut. Heiji tavallaan toivoi, että asia pysyisikin niin, vaikka Organisaatio olikin heidän paras toivonsa Kudon palauttamiseksi omaan kehoonsa. He halusivat kumpikin sen kehon takaisin – Heiji yritti olla ajattelematta mitä sitten halusi tehdä Kudon kanssa, tämä ei todellakaan ollut oikea hetki – mutta hän huolehtisi itsensä kuoliaaksi, jos tietäisi Kudon juoksentelevan yksin Organisaation perässä.
Hän oli iloinen voidessaan jättää sen puheenaiheen ja siirtyä jälleen kevyempiin. He olivat sattuneet katsomaan saman jalkapallo-ottelun ja puivat sitä hetken, mutta luisuivat pian väkisin takaisin rikoksiin. Joku olisi luultavasti väittänyt, että heidän aihevalikoimansa oli säälittävän kapea ja että he olivat liian samanlaisia voidakseen olla hyvä pari, mutta heistä kumpikaan ei ollut samaa mieltä väitteen kanssa. Mikä muka oli parempaa kuin jauhaa lempiaiheestaan jonkun sellaisen kanssa, jolla oli yhtä terävät aivot kuin itsellä? He pystyivät jatkamaan loputtomasti.
Muutaman rikoksen puimisen jälkeen hiljaisuus jälleen venyi heidän välilleen mukavana ja tuttavallisena. Sadepisarat takoivat ikkunaa tasaisesti ja pitkään jatkunut keskustelu oli saanut kalvavan säryn Heijin sisällä lientymään jonkin verran. Ei tämä ollut sama asia kuin tapaaminen oikeasti, mutta seurassa olemista silti.
"Hattori?" Kudo lopulta sanoi.
"Hmm?" Heiji mietti ohimennen, mahtaisivatko he koskaan lakata kutsumasta toisiaan sukunimillään, vaikka heidän suhteensa etenisi mihin saakka. Hän epäili sitä, he tuntuivat kumpikin suosivan tätä puhuttelua, vaikka tunteiden laadusta ei ollutkaan epäilystä. Jos Kudo joskus kutsuisi häntä Hei-chaniksi, hän asettaisi tämän kendoharjoitustensa maaliksi. Vastaavanlainen lempinimi hänen suustaan tietäisi epäilemättä jalkapalloa päin pläsiä.
"Tulisin hulluksi, jos en voisi puhua sinulle", Kudo tunnusti.
Heiji saattoi kuvitella sen. Hänenkin aivonsa tuntuivat heräävän kunnolla vasta näiden keskustelujen myötä, muun ajan hän kävi puoliteholla ellei sitten ratkonut rikoksia. Kudolla oli varmasti paljon pahempaa, kaikki se lapsena kohteleminen ja alakoululaiset oppitunnit – Kudo varmaan tunsi olevansa ison osan ajasta koomassa. Se oli tuskallinen tila kenelle tahansa suuren aivokapasiteetin omaavalle.
"Sama täällä", hän sanoi eikä voinut olla hymyilemättä. "Tämä on aina viikkoni paras hetki."
