Eräs keskustelu peilikuvan kanssa (S, draaman seassa hitunen fantasiaa)

[pihlajanmarja]

Nimi: Eräs keskustelu peilikuvan kanssa
Kirjoittaja: pihlajanmarja
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama jossa hippunen fantasiaa
Juonitiivistelmä: Nainen keskustelee peilikuvansa kanssa. He eivät aivan pääse yhteisymmärrykseen asioista.

A/N: En ole pitkään pitkään aikaan kirjoittanut yhtään mitään. Tänään päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, osallistuin originaalihaasteeseen (taas...) ja pyysin myös tumblrissa kirjoitusideoita. Eräästä tumblrissa saamastani ehdotuksesta kirjoitin sitten tämän tekstin. Teksti löytyy siis myös täältä. Kaikenlainen palaute on tervetullutta!

Osallistuu Originaali 10 #3 -haasteeseen.


Eräs keskustelu peilikuvan kanssa

En tiedä miksi mietin tänään mitä laitan päälleni, en ole kuitenkaan lähdössä mihinkään. Nukuin liian pitkään ja luennon ohi, kukaan ei ole pyytänyt minua mihinkään enkä jaksa lähteä kävelylle. Juon teetä ja haahuilen ympäri yksiötäni. Hiukseni ovat sotkuisella nutturalla mutta päälläni on hame, vaikka kollarit olisivat mukavammat. Söin lounaaksi hernekeittoa, säilykepurkkisellaista. Lisää vain vesi. Ehkä joskus saan tietää, mitä järkeä missään on, mutta tänään ei ole se päivä.

Käännyn eteisessä olevan peilin puoleen ja tuijotan itseäni silmiin. Peilikuvani hymyilee, vaikka minä en. Naapurissa joku virittää viulua mutta suljen siltä korvani, olen jo tottunut.

"Mitä järkeä tässä kaikessa on?" kysyn. Peilikuva kohauttaa olkapäitään.

"Ei varmaan mitään, mutta onko sillä väliä?"

Peilikuva kaivaa neuletakin taskusta huulipunan ja maalaa huulensa kirkkaanpunaisiksi. Irvistän. Hän näyttää ällöttävän pirteältä, vaikka tänään pitäisi olla mökötyspäivä.

"Miksi olet aina noin iloinen?" kysyn. Tänään on minun vuoroni kysyä kysymyksiä. Joskus minun täytyy vastata peilikuvani kysymyksiin ulkomaailmasta loputtomiin, saatan käydä tuntien pituisia keskusteluita siitä minkä värinen taivas oikeasti on, koska peilikuvani näkee vain minut ja seinän takanani.

"Kun sinä lähdet pois, minä häviän. On kepeää olla näin häilyväinen. Ei tarvitse huolehtia mistään. Minä vain näytän millainen sinä olet, minun ei tarvitse kantaa sinusta vastuuta. Ymmärräthän?"

"Mutta ethän sinä näytä millainen minä olen", puuskahdan turhautuneena. "Muiden peilikuvat pysyvät kuuliaisesti hiljaa ja vain heijastavat sen mitä edessään näkevät, mutta et sinä. Sinä muutut, hymyilet kun minä haluan vain itkeä, laittaudut kun hädin tuskin jaksan käydä suihkussa. Et hoida tehtävääsi kovin hyvin."

Peilikuva näyttää välähdyksen ajan loukkaantuneelta, mutta en jaksa välittää siitä.

"Ehkä sinun täytyisi joskus kokeilla näyttää minulta, eikä toisin päin", hän sanoo ja väläyttää taas kirkkaan hymynsä.

"Tiedät kaikki salaisuuteni, miksi silti hymyilet?"

"Koska sinä et aina jaksa."

Olen kateellinen peilikuvalle siitä että hänellä on mahdollisuus kadota. Minun täytyy olla aina olemassa. Ehkä pitäisi ostaa uusi peili, sellainen joka ei puhu, näyttää vain todellisuuden sellaisena kuin se on. Tänään todellisuus sattuu olemaan harmaa, väsyttävä ja inhottava. Siihen ei kuulu kirkkaanpunainen huulipuna eikä hymy joka näyttää jokaisen hampaan.

Laitan takin päälle ja lähden sanomatta mitään.

Ulkona olkapäälleni tippuu keltainen koivunlehti. Syksyinen ilma on kirkas ja kaunis. Hengitän hitaasti ja mietin, ettei peilikuva koskaan näe mitään tällaista. Sen asuinpaikka on ikuisesti kiinnitettynä asuntoni seinään, eikä se edes ole olemassa silloin kun minä olen muualla. Miksi olisin siitä kateellinen?

Risteyksessä melkein törmään polkupyöräilijään, joka heilauttaa anteeksipyytävästi kättään. Sen sijaan että ärähtäisin hänelle, hymyilen samalla tavalla kuin peilikuvani. Se ei tunnu pahalta.

[Crescen]

Hitto miten piristävä! Menetin itseni kyllä jo otsikolle. Itselläni ei käy koskaan mielessäkään nimetä tekstejäni näin, mutta heti kun joku muu käyttää tätä tyyliä, olen aivan sanaton ihastuksesta.

Ehkä joskus saan tietää, mitä järkeä missään on, mutta tänään ei ole se päivä.

Sitä päivää odotellessa pidin tästä lausahduksesta sekä sen sisällön vuoksi, että varmasti kaikkien tunteman meemin.

Pidin tämän ideasta, mikä muisutti ihanasti, ettei tarvitse olla hiukkaskiihdyttimen pohjapiirroksia muistuttavaa juonikaaviota, että voi kirjoittaaa toimivan tekstin. Yksinkertainen on usein kaunista, tässäkin tapauksessa. Pidin hirveästi tuosta puhuvasta peilikuvasta. Siitä tuli jotenkin isosiskomainen viba, vaikkei se maailmasta paljon mitään tiennytkään. Kapinallinen peilikuva joka näyttää ihan väärältä ja ajattelee boksin ulkopuolelta, minä tarvitsen tällaisen.

Ulkona olkapäälleni tippuu keltainen koivunlehti. Syksyinen ilma on kirkas ja kaunis. Hengitän hitaasti ja mietin, ettei peilikuva koskaan näe mitään tällaista.

Suosikkikohta. Ei mitään kikkailua, mutta siitä huolimatta kaunis ja prikulleen oikeaan tunnelmaan osuva. Miten sitä unohtaakin olla kiitollinen siitä kaikesta mitä saa, ja etsii vain jotain jonninjoutavaa elämän tarkoitusta? Jos se tarkoitus onkin vain nähdä, miten lehdet putoaa ja kasvavat taas uudestaan?

Eipä tässä kommentissa nyt paljon asiaa ollut, mutta yritin nyt jättää jotain, kun tuli niin kiva fiilis. Kiitos ♥

[Fiorella]

Näin vähän myöhässä nukkumaan mennessä jätän vain puumerkkini ja ilmaisen että tykkäsin kovasti. Sama koivunlehti-kohta kuin Crescenilläkin sykähdytti erityisesti. Kiitos iltasadusta! <3

[pihlajanmarja]

Crescen: Kiva että pidät otsikosta, niin minäkin! :> Yleensä joudun miettimään vaikka miten pitkään nimiä teksteilleni mutta tämä otsikko tuli mieleeni aika vaivattomasti. Kiitos hirmuisesti kivasta kommentista! ♥

Fiorella: Mukavaa että pidit ♥ Ole hyvä vaan, ja kiitos itsellesi kun kommentoit!

[Röhkö]

Olipas erikoinen aihe, omaperäinen!
Tavallaan hauska, että peilikuva oli katsojansa vastakohta. Ymmärsin, että  kateus oli keskeinen teema. Kateus on kenties jotain, mikä on niin syvällä meissä, että voimme olla kateellisia jopa itsellemme. Lopussa oli oiva opetus siitä, että itselleen on oltava armollinen.

Vaikka teksti oli lyhyt, se oli melko raskas angstimaisuutensa vuoksi. Virheitä en kuitenkaan huomannut. Jos jotain hiomisehdotusta pitää heittää, niin ehkä jotain vastausta kertojan kysymykseen "Miksi olisin siitä kateellinen?"
Nyt se jäi vähän ilmaan leijumaan.
Kiitän lukukokemuksesta,
Röh

[Subbe93]

Tämä oli kiinnostava. Mä tietyllä tapaa odotin, että tässä päähenkilö keskustelisi itsensä kanssa, siis tarkoitan, että hän olisi puhunut niin omat kuin peilikuvansa vuorosanat. Kuten kerran eräs tuttavani teki. Keskustelu meni näin:
Tuttavani: "Mitäs kyyläät?"
Peilikuva (tuttavani äänellä): "Sitä mitä sinäkin."
Tuttavani: "Oh! Sinä puhut!"
Peilikuva (tuttavani äänellä): "No totta kai minä puhun!"

Ja tähän se loppui, koska minä en voinut olla nauramatta sille Eikä siitä ole sen koommin saanut mainita hänelle Mutta en usko, että hän täällä Finissä hengailee, joten tuskin haittaa, että jaoin sen nyt tämän yhteydessä.

Röhkö sanoi tekstin olevan raskas. No, tietyllä tavalla se ehkä olikin, mutta minä jotenkin luin tämän kovin keveästi, vaikka angsti oli vahvoilla. Ehkä minä jotenkin samaistuin ihanaan ja positiiviseen peilikuvaan, jota ehkä kävi sääliksi siksi, ettei hän päässyt näkemään ulkomaailmaa, mutta josta pidin juuri siksi, että hän ei ollut sellainen peilikuva, kuin normaalisti, vaan oma elävä itsensä peilattavastaan huolimatta

Hauskahkon tästä teki juuri tuo, miten angstista kertojaa ärsytti peilikuva, joka ei ollut kuin muut peilikuvat.

"Muiden peilikuvat pysyvät kuuliaisesti hiljaa ja vain heijastavat sen mitä edessään näkevät, mutta et sinä. Sinä muutut, hymyilet kun minä haluan vain itkeä, laittaudut kun hädin tuskin jaksan käydä suihkussa. Et hoida tehtävääsi kovin hyvin."

Vaikka sanat olivatkin peilikuvaa kohtaan ilkeät, olin minä silti kepeä ja hymyilin tuolle. Tässä on ainakin minun tulkinnassani tietyllä tapaa humoristinen vivahde. Toki voi johtua minun mielialastani ja siitä, että tosiaan olen hyvällä tuulella, jolloin en ota kertojan sanoja turhan raskaasti, vaan lähinnä hymyilen niille, ja teen niistä humoristisen.

Mutta suosikki kohtani oli tämä:

"Tiedät kaikki salaisuuteni, miksi silti hymyilet?"

"Koska sinä et aina jaksa."

Rakastan hymyä, positiivisuutta, optimistisuutta ja iloa. Tästä tekee jotenkin ihanan ajatus siitä, miten peilikuva hymyilee, kun kertoja itse ei aina jaksa tehdä sitä. Jotenkin niin hienoa, jotenkin suloista. Itse asiassa minäkin tahtoisin peilikuvan, joka hymyilisi silloin, kun minä en jaksaisi. Silloin voisi saada tietyllä tapaa uutta voimaa jaksaa hymyillä
Okei, en tiedä, onko tuossa mitään järkeä tai osasinko edes selittää, miksi tuo on lempi kohtani, mutta se on! Rakastan tuota kohtaa niin paljon, että huh!

Ja pidin kovasti lopustakin Angstimaisesta alusta huolimatta kertoja tajuaa jotakin sellaista, mikä tekee tekstin lopusta positiivisemman. Ihanan lopusta tekee myöskin juuri se, miten kertoja tajuaa, ettei peilikuvalle kannata olla kateellinen, koska hänellä on enemmän kuin peilikuvalla, ja jos rehellisiä ollaan, hänellä voi myös olla kaikki se, mitä peilikuvallakin:

...hymyilen samalla tavalla kuin peilikuvani. Se ei tunnu pahalta.

Ihana teksti, pidin tästä todella paljon! Kiitos kovasti lukukokemuksesta

[DragonHeart58]

Olen lukenut tämän jo muutamaan kertaan, mutta jostain syystä en oo saanut tähän aikaseksi kommenttia. Nyt kuitenkin sain otettua itseäni niskasta kiinni ja kirjoittamaan tähän kommenttia

Tykkäsin tästä hirveästi. Kerronta oli sujuvaa ja soljuvaa, ja teksti oli minusta hyvän pituinen. Tämä idea oli mitä mainioin, ja toteutus oli erinomainen ja ihana. Minusta itsestäni olisi myös aika hauskaa, jos peilikuvani voisi näyttää sellaiselta miltä näytän iloisena. Silloin voisin ottaa siltä mallia ja tehdä samoin kuin se

Itseäni ei häirinnyt tuo tekstin lievä angstimaisuus ollenkaan. Varmaankin iloisella peilikuvalla oli siinä oma osansa Mutta minun oli helppo samaistua minä-kertojan ajatuksiin ja tunteisiin, kai meissä voisi sanoa olevan jotain samaa
 
Joihin kohtiin tekstissä minä suorastaan rakastuin:

"Tiedät kaikki salaisuuteni, miksi silti hymyilet?"

"Koska sinä et aina jaksa."
Tämä kohta oli minusta ihana. Kyllä minäkin varmaan jaksaisin hymyillä, jos peilikuvani sanoisi hymyilevän koska minä en aina jaksa.

Risteyksessä melkein törmään polkupyöräilijään, joka heilauttaa anteeksipyytävästi kättään. Sen sijaan että ärähtäisin hänelle, hymyilen samalla tavalla kuin peilikuvani. Se ei tunnu pahalta.
Tämä pätkä lopetti minusta tekstin tosi kivasti. Minusta oli ihanaa, että kertoja ei vain ärähtänyt pyöräilijälle (eteenkin kuin tilanne oli täysi vahinko) vaan nimenomaan otti mallia peilikuvastaan ja hymyili. Pelkästään hymy voi saada toisen ihmisen hyvälle tuulelle tai se voi pelastaa jonkun päivän, joten olisihan se kivaa jos vastaavanlaiseen positiiviseen suhtautumistapaan törmäisi useamminkin

Eihän tästä mitään rakentavaa kommenttia tullut, mutta kuten jo sanoin, pidin tästä hirmuisesti! Ja tämä piristi kyllä kummasti

Kiitos kovasti ihanan piristävästä tekstistä!

-DragonHeart58

[Verinen Paronitar]

Hitto, aivot lyövät sen verran tyhjää päivän opiskelusession jäljiltä, että kommentointi tuntuu hiton vaikealta, mutta aijai miten vinkeä tämä olikaan! Pakko sanoa edes sen verran, että luettu ja tykätty on.

"Ehkä sinun täytyisi joskus kokeilla näyttää minulta, eikä toisin päin"

Tässä oli kivasti sellaista mielen nyrjäyttämisen fiilistä, kun sitä oikein pysähtyy maistelemaan ehdotusta ja miettimään, miten tämä homma toimisi. Muutenkin tykkäsin tässä tekstissä kaikista eniten siitä, miten peilikuva noin niin kuin olentona rakennetaan. Miten se on olemassa vain lyhyiden hetkien ajan, ainoastaan heijastettavansa katseen kautta. Ja että se muuttuu; näyttää sen, mitä katsoja on, vaikka samalla se myös tekee asioita ihan päinvastoin. Tai niin ainakin katsojasta tuntuu.

Pidin tämän arkisuudesta; ahdistus on sellaista nuhjuista ja tympeää saamattomuutta, ja kauniit asiat samalla tavoin niitä jokapäiväisiä, mutta silti arvokkaita. Maailma ei tässä heilu suuntaan eikä toiseen, mutta elämä on silti ihan kivaa. Välillä vähän paskaa, mutta lopulta kuitenkin sellaista, ettei kannatakaan kadehtia sitä, joka pysyy aina samoissa raameissa vailla vastuuta ja huolia ja jaksaa aina hymyillä.

Kiitos!