Ficin nimi: Maa peittyy yöllä valkeaan
Kirjoittaja: Subbe93
Genre: Slice of life, hitusen fluffya
Ikäraja: S
Päähenkilö: Sakke/Kai
Haaste: Kirjoitusterttu, Sanaterttu, sanana Lumi
Maa peittyy yöllä valkeaanMustahiuksinen nuori mies, vasta kahdenkymmenenviiden, nojautui likaisen ikkunan viereen ja katsoi alas pihamaalle, josta kova meteli oli lähtöisin. Ikkuna veti, mikä sai hänen ihonsa hitusen kananlihalle, mutta silti hän ei tehnyt elettäkään pukeakseen mitään päälle. Sen sijaan hän tuijotti alhaalla seisovia kämppäkavereitaan, vanhoja luokkakavereita, vanhoja ”ystäviään”, jotka nauroivat, polttelivat röökiään, ja pullo kiersi ringissä.
Sakke huokaisi riistäessään katseensa niistä ihmisistä. Hän avasi mahdollisimman hiljaa ikkunan auki viileän ilman tervehtiessä häntä. Hiljaa hän siirsi ikkunan syvennyksessä olevaa tuhkakuppiaan lähemmäs, ennen kuin nappasi käteen tupakka-askin ja sytkärin. Aski aukesi, huulien väliin irtosi yksi rööki, ja aski palasi takaisin tuhkakupin viereen. Naksahdus. Liekki sytytti tupakan. Ensimmäisiä henkosia vedellessä sytkäri laskeutui askin päälle.
Mies kääntyi takaisin ikkunan puoleen, suunnaten katseensa takaisin ulos. Uusi naurunremahdus täytti ilman. Kahdeksan vuotta sitten hän olisi ollut tuossa porukassa. Jos kaikki olisi jatkunut kuten silloin, hän olisi varmasti tänä päivänä yksi noista. Juovuksissa, työttömänä ja asuisi tässä ränsistyneessä talossa, jonka alakerrassa noiden idioottien epätoivoinen autokorjaamo odotti työntekijöitä. Hän olisi asunut tässä sikolätissä huolettomana, välittämättä hittoakaan tulevaisuudesta tai mistään muustakaan. Hän olisi vain ryypännyt ja nauttinut elämästä.
Miten ironista, Sakke ajatteli hymyillen huvittuneena. Kahdeksan vuotta sitten hän oli tehnyt kaikkensa, lopettanut koulunsa, vaihtanut puhelinnumeronsa ja etsinyt uuden opiskelumuodon, jotta oli päässyt eroon siitä ryyppäyskierteestä. Ja silti, kahdeksan vuotta jälkeenpäin hän oli palannut pakon edessä takaisin, tullut tähän ainoaan paikkaan, jossa hänellä ja Kailla oli mahdollisuus elää. Ainoa paikka, josta he olivat sopivaan hintaan saaneet katon päänsä päälle, kunnes asiat olisivat taas toisin.
Kunpa kaikki olisi mennyt toisin. Sakke ei kylläkään tiennyt, miten. Hän piti siitä, että saattoi viimeinkin olla Kain kanssa julkisesti. Ei enää salailua. Mutta se, että Kain isä oli vienyt heiltä kämpän alta… Oikeastaan Sakke toivoi, ettei hän olisi juuri hiukan ennen tuota tilannetta ostanut uutta autoa. Jos hän ei olisi, heillä olisi voinut olla varaa muuttaa jonnekin toisaalle. Sakke olisi voinut jatkaa töitä ja Kai olisi löytänyt itselleen työpaikan. He olisivat selvinneet.
Mutta epäonni oli, ettei Sakke ollut kuvitellut näin käyvän, vaikka olikin tiennyt, etteivät Kain vanhemmat tulisi ikinä hyväksymään heitä. Hän ei silti ollut kuvitellut, että heiltä vietäisiin kämppä jalkojen alta, sekä kaiken muun, mikä vain oli Kain isän vallassa tavalla tai toisella.
Jälleen hän tiputteli tuhkat kuppiinsa ennen kuin vei tupakan uudelleen huulilleen. Yllättäen hän tunsi lämpimien käsien liukuvan kylkiään pitkin lämpimän kehon painautuessa hänen selkäänsä vasten, ja pehmeiden huulien painaessa suudelman hänen olkapäälleen.
”Kaikki okei?”
Uusi suudelma painettiin Saken olkapäälle, sitten kolmas. Kädet olivat kietoutuneet hänen ympärilleen, ja kaikista ajatuksistaan huolimatta se palautti Saken kasvoille hymyn.
”On”, hän vastasi lopulta ja vilkaisi olkansa yli vaaleahiuksista Kaita, joka painoi uutta suudelmaa hänen olkapäälleen. ”Vaikka voisihan olla paremminkin.”
Kai mumisi vastauksensa Saken olkapäätä vasten ennen kuin nosti kasvonsa ja asetteli leukansa Saken olkapäälle. Kain kasvot olivat jotenkin rauhalliset, levolliset, rennot, vaikka silmistä heijastui pieni suru ja huoli. Sakke seurasi, miten nuo kauniin meripihkanväriset silmät suuntautuvat ikkunasta pihamaalle, siihen samaiseen porukkaan, jota Sakke oli itse tarkkaillut. Siihen samaiseen porukkaan, joka oli pitänyt kymmenen vuotta sitten huolen, ettei Kain viimeisestä peruskouluvuodesta ollut tullut helppo. Ei Sakke kieltänyt sitä, etteikö olisi ollut osasyyllinen siihen, että he olivat silloin kiusanneet Kaita. Olihan hän sen itse silloin aloittanut.
Niin paljon oli silloin tapahtunut, ja niin paljon katkeruutta ja vihaa oli jäänyt Kain ja muiden heidän luokkalaisten välille. Ja se oli yksi niistä syistä, miksi Sakke olisi jossain muualla kuin täällä. Hän puolustaisi Kaita, pitäisi tämän lähellään siltä varalta, että joku noista kehtaisi edes harkita tekevänsä Kaille jotakin. Mutta totuus oli, ettei Sakke pystyisi koko aikaa vahtimaan, ettei hänen rakkaalleen tapahtuisi mitään noiden juoppojen keskellä.
”En kyllä kuvitellut, että joskus päätyisin tähän tilanteeseen”, Kai sanoi lopulta hiljaa, eikä Sakke riistänyt katsettaan vanhoista ystävistään. Vai kavereihin? Ei hän oikein voinut tuota porukkaa ystävikseen kutsua.
”En kyllä minäkään”, hän vastasi lopulta. Hän veti muutamat henkoset röökistään kuunnellen, miten joku alhaalla kertoi kovaan ääneen mielestään hauskaa juttua. Sitten Sakke tumppasi tupakan tumpin tuhkakuppiin ja veti viileää ilmaa keuhkoihinsa.
”Kyllä me tästä selvitään”, hän sanoi lopulta ja suuntasi katseensa Kaihin, joka nojasi leuallaan vieläkin Saken olkapäätä vasten. Heidän katseensa kohtasivat, ja Sakke ei voinut olla hymyilemättä.
”Niin kai”, Kai sanoi väläyttäen pienen hymyn itsekin.
Sakke naurahti ja liikahti, pakottaen Kain höllentämään otettaan hänen ympärillään ja nostamaan leukansa hänen olkapäältään. Sakke kietoi kätensä Kain ympärille, vetäen rakkaansa kylkeään vasten. ”Hei, mä selviän mistä vaan niin kauan kun mulla on sut”, Sakke sanoi ja painoi suudelman Kain poskelle.
Kai naurahti. ”Joopa joo, Sakke.”
Sakke hymyili suljetuin silmin antaessaan otsansa levätä Kain ohimoa vasten. Vaikka Kai ei ehkä siihen uskonut, niin Sakke tiesi, että he selviäisivät. Heillä oli toisensa, heillä oli aina ollut. Miksi he eivät muka nyt selviäisi?
”Ensilumi”, Kai kuiskasi hiljaa. Sakke nosti päänsä, siirsi katseensa ikkunaan ja näki saman, mitä Kaikin oli katsellut. Hän näki, miten tulevan talven ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat kohti maata.
