Ficin nimi: Tähdenlento
Kirjoittaja: Ferfuura
Ikäraja: S
En edes muista, mistä sain idean tähänkin tekstiin. No, mitä väliä. Kirjoitettu mikä kirjoitettu.
TÄHDENLENTO
Kuljen pitkin rosoista hiekkatietä, pienet kivet narskuvat kenkieni pohjia vasten. Olen kulkenut täällä ajattoman ajan, niin kauan etten enää tunne purevan kylmää viimaa kasvoillani, en vanhoja arpia käsissäni enkä edes rakkoja jaloissani. En muista minne olen menossa, mistä olen tulossa enkä edes, miksi olen lähtenyt sieltä. Tiedän vain, että en ole vielä saavuttanut sitä, mitä olen etsimässä. Mitä olen etsimässä, sitä en tiedä. Mutta luulen, että etsin onnea. Täydellistä, aitoa onnea. Juuri nyt minua ei häiritse se, etten muista mitään, minulle riittää tämä.
Saavuin aukealle, jota reunustivat korkeat hongat. Tarkemmin katsottuna aukea ei ollut vain aukea, se oli kallion reunus. Tie päättyi tähän. Astelin lähemmäs ja istuuduin kallion reunalle, niin lähelle että jalkani heiluivat ilmassa. Katselin alas. Meri. Tai ehkä järvi. Se velloi allani mustana, synkkänä. Ei kauniin kimaltelevana niin kuin päiväsaikaan, vaan synkkänä ja pelottavana. Mietin, pitäisikö minun hypätä alas. Ei, olen varma että en saavuttaisi tavoitettani kuolemalla. Pitäisi keksiä jotain muuta.
Nousin ylös, nappasin reppuni ja aloin levittää makuupussiani ihan lähelle reunaa. Olin varma, että tämä paikka liittyi tavalla tai toisella siihen, miten saavutan tavoitteeni. Makoilin siinä, kuuntelin metsän yöllisiä ääniä, suljin hetkeksi silmäni. Ihan hetkeksi vain. Kuuntelin liikettä vähän kauempaa takaani. Liikettä. Käännyin hitaasti ympäri. Siellä, ihan lähellä minua, tiellä jolta minäkin olin juuri tullut, seisoi jalo, kiiluvasilmäinen eläin- kettu. Kettu katseli minua ja minä sitä. Lopulta, ainakin viiden minuutin tuijotuksen jälkeen kettu asteli varoen lähemmäs minua. Nousin ylös, annoin ketun haistella minua. Minä en varmaan tuoksunut enää ollenkaan ihmiseltä, sillä kettu kosketti minua hyväksyvästi. Minä silitin sitä, ja se vaipui vierelläni uneen.
Minä en vaipunut uneen. Minä katselin taivaalle, jolle oli alkanut puhjeta tähtiä. Yksi, sitten toinen ja kohta niitä oli jo koko pilvetön taivas täynnä. Sitten näin sen. Tähdenlento. Yhden ohikiitävän hetken huomasin ajattelevani: kunpa löytäisin onnen. Niin minä ajattelin. Ja heti sen jälkeen tähdenlento oli poissa. Hävinnyt. Mutta se oli ollut täällä kuitenkin, ja minä olin nähnyt sen.
"Jossain tuolla, kaukana, mua onni odottaa. Jos oikein jaksan vaeltaa, sen ehkä löytää saan"
Kun seuraavan kerran heräsin, kettu oli yhä luonani. Sekään ei enää nukkunut, se istui vieressäni valppain silmin. Tiedän mitä se ajatteli: ystävä. Niin minäkin ajattelin.
Istuin ketun viereen kallion reunalle. Aamu oli valjennut, yön kylmyys oli muisto vain. Aurinko oli vasta nousemassa, ja se oli värjännyt taivaanrannan kauniin oranssiksi. Yhtäkkiä tiesin: Olin löytänyt etsimäni. Olen löytänyt aidon onnen. Minä, kettu ja auringonnousu.
