Otsikko: Sinisilmäiset
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: Marvel/MCU
Ikäraja: K-11
Genre: Hurt/Comfort, fluff, canoninen AU (touchstarved!Bucky, soft!Bucky, lievästi amnesiac!Bucky)
Päähenkilöt: Bucky & Steve, joskin voi olla vaikeaa olla näkemättä kaksikkoa parituksena
Summary:
Hän on sairas. Välillä Buckysta tuntuu, että hän tarvitsee kosketusta kuin happea, ilman sitä hän ei saa henkeä ja kaikkialle sattuu.A/N: Tämä lähtee ihan omaan suuntaansa oikeastaan jo Winter Soldierin jälkeen (siksi AU). Leikitään, että Bucky "saatiin kiinni" Avengersien toimesta ennen kuin mitään kamalaa ehti tapahtua. Hän oli kuitenkin aika heikossa hapessa, mitä esim. muistiin tuli, ja oli jonkun aikaa (ficin alku) jonkinlaisessa mielisairaalassa tai muuten eristyksissä, koska oli mahdollista, että hän olisi Stevelle ja muille vaaraksi.
Osallistuu FinFanFun1000 -haasteeseen sanalla 232. Sininen.
Tämä ficci on piinannut minua yli kolme vuotta. Olin varma, että menetin sen, kun ulkoinen kovalevy hajosi, mutta tänään sain vihdoin aikaiseksi avata vanhan kannettavani (Fancy<3), ja siellä tämä oli tallessa täysin vahingoittumattomana!
(+hämmentävä kohtaus, joka tuli tämän jälkeen ja josta en kuollaksenikaan muista miten olin aikonut jatkaa, joten jätin sen tästä pois.)
Palaute tekisi minut tavattoman onnelliseksi ^^
***
SinisilmäisetMinä suojelen.Lause toistaa itseään ja Buckyn ripset ovat takertuneet kosteudesta yhteen. Hänen kätensä tavoittelevat sokeasti hentoa nuorukaista, jonka haluaisivat sulkea suojaansa.
Hän ei tiedä missä on. Seinät ovat valkoiset.
Eksyneeseen katseeseen vastaavat yhtenä päivänä toiset silmät, yhtä siniset kuin hänen omansa, sinisemmät? yhtä hämmentyneet.
Bucky tunnistaa ne.
Mutta kun Steve kääntyy, silmät katoavat, eikä mitään tuttua ole jäljellä.
Bucky sulkee silmänsä, puristaa nyrkkinsä kiinni, sulkeutuu syvälle omaan yksinäisyyteensä.
Kuukausiin, viikkoihin, ehkä vain hetkeen, hän ei tiedä kuka on, missä on, ja mikä on hänen tehtävänsä.
Miksei kukaan käske häntä? Miksei kukaan kerro mitä hänen on tehtävä?
Sitten Steve kääntyy takaisin ja Buckylla on ankkuri, kun heidän katseensa kohtaavat jälleen.
Nuo silmät ovat sen saman pojan, jota hän lapsena suojeli, jonka kanssa hän niin monesti livahti salaa elokuvateatteriin. Tuolla miehellä on samat siniset silmät, joissa asuu sama uhma, sama myötätunto kuin sillä pojalla, jota ei ole enää.
Välillä Buckyn on vaikea ymmärtää.
Välillä hänen muistojensa joukkoon livahtaa hämäriä kuvia. Niissä kuvissa on tuo sama mies vuosikymmenten takaa, ja mies on hänen Stevensä, pelastaa häntä natsien tukikohdasta.
Bucky ei ymmärrä, ei muista, mitä tapahtui pienelle ja sairaalle Stevelle, miten rääpäleestä tuli tuo mies, joka nyt katsoo häntä silmät täynnä surua ja jotain pehmeää.
Onneksi Steve kertoo. Steve kertoo syvällä, kotoisalla äänellään kaiken mitä muistaa, välillä ennen kuin Bucky ennättää edes kysyä.
Iltaisin Bucky istuu hiljaa, uppoutuu niihin hatariin muistoihin, joita hänellä on, yrittää sovittaa niitä yhteen Steven kertomusten kanssa. Kuvat tuntuvat vieläkin niin kovin epätodellisilta. Hän ei muista miestä, jolla oli verenpunaiset kasvot, mutta hän muistaa kuumuuden, sekavuuden ja pelon.
Hän muistaa tukahduttavan, rintaa puristavan kauhun, kun Steve käski hänen lähteä, pelastautua.
Jätä minut, pelasta itsesi!
En lähde ilman sinua!Hän muistaa helpotuksen, halun ottaa Steve vastaan, kun tämä hyppäsi, tarpeen kietoa käsivartensa miehen ympärille, suojella.
Hän ei kuitenkaan muista halausta. Buckylla menee monta iltaa muistaa, että sitä halausta ei koskaan tapahtunut.
Hän istuu Kostajien tornissa, Steven olohuoneessa ja tuijottaa New Yorkin valoja, mutta näkee vain pimeää.
Silloin kun Steve oli sairas ja heiveröinen, Bucky piti ystävästään huolta, välillä niin paljon, että Steve ärsyyntyi häneen.
Pystyn huolehtimaan itsestäni, anna jo olla.Mutta Bucky ei antanut. Ne ajat hän muistaa paremmin. Vaikka Steve ensin rimpuili irti, aina lopulta tämä suli hänen syliinsä, antoi halata ja silittää kapeaa selkää. Bucky muistaa epätasaisen selkärangan, jokaisen nikaman kuhmuraisen tunnun sormiensa alla.
Sitten Steve kasvoi. Bucky lähti sotaan, ja superseerumi tapahtui.
Sitä Bucky ei voi muistaa, mutta Steve on kertonut. Bucky muistaa irtonaisuuden tunteen.
Yhtäkkiä pieni Steve oli valtava, ja Buckysta tuntui, ettei hänen tarvinnut huolehtia enää. Ettei hänellä ollut siihen oikeutta. Ei halaamiseen tai silittelyyn, koskettamiseen. Steve ei tarvinnut häntä enää.
Steve ei ollut enää sama. Tai ehkä hän itse oli muuttunut.
Silti tämä uusi Steve katsoo häntä usein vaikeasti tulkittava ilme silmissään, ilme, joka saa Buckyn sisukset kouristamaan kivuliaasti.
Jokin tekee siitä kuitenkin hyvää kipua.
Hän ei silti uskalla koskettaa.
Heti uudesta alustaan lähtien hän tiesi, että Steven pitäisi olla tärkeä, että tämä oli sitä aiemmin, kauan aikaa sitten.
Siihen kuluu kuitenkin aikaa, että tieto muuttuu tunteeksi, ja hän alkaa tuntea lämpöä.
***
Koskettaminen alkaa hitaasti. Bucky seurailee muita kostajia, miten nämä Steven kanssa toimivat.
Samia ja Clintiä katsellessaan hän oppii, että selkään taputtaminen ja hartian koskettaminen ovat hyväksyttäviä tapoja. Steve ei näytä harmistuvan siitäkään, miten Natasha pörröttää miehen tukkaa ja välillä halaa tätä yhdellä kädellä.
Toisinaan Steve koskettaa varovasti Buckyn hartiaa ja Bucky suorastaan säikähtää omaa haluaan nojautua kosketukseen. Se tuntuu niin hyvältä.
Minä suojelen.Hän on aina suojellut Steveä, pitänyt parhaansa mukaan maailman pahuuden loitolla. Hän ei halua edes muistaa niitä vuosia, jolloin hänellä ei ollut ketä suojella, ainoastaan loputon lista nimiä joiden yli vetää punaista.
Nyt Steve on heistä se, joka juoksee vaarallisia tehtäviä suorittamassa.
Bucky on kotona, koska hän on liian rikki, liian epävakaa suojelemaan ketään, hädin tuskin itseään.
Silti ajatuskin, että hän antaisi Steven suojella tällä kertaa häntä, saa Buckyn epämukavan levottomuuden valtaan. Mikä pahinta, levottomuus on myös täynnä halua. Jokin osa hänestä haluaa vain antautua.
Seuraavalla kerralla, kun Steve arasti laskee kätensä Buckyn olalle, Bucky nojautuu kosketukseen niin kevyesti, että sitä tuskin huomaa.
Hän alkaa toivoa, että Steve koskettaisi useammin, enemmän. Mutta ei sellaista voi vain mennä ja pyytää.
Voisitko pidellä minua sylissäsi? Bucky on oppinut, ettei James Buchanan Barnes sano sellaista.
Steve on vieläkin varovainen hänen kanssaan ja Bucky yrittää olla muistamatta ensimmäisiä kertoja uudelleensyntymänsä jälkeen. Miten hänen kehonsa refleksinomaisesti puolustautui yllättävää kosketusta vastaan. Hän lennätti pari kertaa Steven päin seinää.
Sitä ei ole tapahtunut enää pitkään aikaan, mutta vieläkään Steve ei kosketa häntä niin kuin kauan sitten. Ei pyydä edes lupaa tehdä niin, ja Buckya harmittaa.
Eikä Bucky uskalla koskettaa Steveä.
Hän ei ole enää sama, hän on vaarallinen ja Steve tekee viisaasti pysyessään etäällä. Hän ei voi enää suojella Steveä, joten mikä antaa hänelle oikeuden koskettaa?
Se itsekäs kipu, joka kalvaa häntä, sekö muka? Kipu, joka helpottaa vain silloin, kun joku koskettaa häntä, oli kyseessä sitten tahaton sormien hipaisu kahvikuppia ojentaessa tai kohtelias, velvollisuudentuntoinen kättely?
Hän on sairas. Välillä Buckysta tuntuu, että hän tarvitsee kosketusta kuin happea, ilman sitä hän ei saa henkeä ja kaikkialle sattuu. Kosketus on lääke, jota ilman hän alkaa kouristella, vaikka kätkeekin sen parhaansa mukaan.
Bucky ei halua puhua enää yhdenkään lääkärin, psykiatrin, psykologin, ammattilaisen kanssa. Hän haluaa vain, että häntä kosketetaan. Silitetään, halataan, että hänestä pidellään kiinni.
Eikä hän osaa pyytää sitä.
Iltaisin, aamuisin, iltapäivisin Bucky käpertyy sohvannurkkaan ja kietoo käsivarret ympärilleen odottaessaan, että Steve tulee kotiin. Tehtävää suorittamasta, aamulenkiltä, kokouksesta.
Buckyn käsivartta kihelmöi, ja hän silittää sitä ennen kuin tunne yltyy kivuliaaksi pistelyksi. Hänen ruumiinsa rauhoittuu, mutta vain hetkeksi. Ne hetket eivät koskaan kestä kauaa.
Joskus hän kokeilee muita keinoja pitääkseen kivun loitolla. Bucky liikkuu itsensä hikeen Steven yksityisellä kuntosalilla. Hän punnertaa, tekee kyykkyjä ja heittää voltteja, mutta jossain vaiheessa kihelmöinti aina alkaa, ja hänen on pakko käpertyä pieneksi ja halata itseään.
Toisina päivinä kipu lamauttaa, mutta tänään Bucky on sille raivoissaan. Hän on saanut juostua tuskin kymmentä kilometriä ennen kuin pistely käy sietämättömäksi. Bucky romahtaa polvilleen ja juoksumatto heittää hänet melkein lähimpään seinään. Vauhtia on saattanut olla vähän liikaa.
Lattialla Bucky käpertyy omaan halaukseensa ja kiroaa.
Sellaisena Steve hänet löytää juoksumaton takaa palatessaan poikkeuksellisen myöhään kotiin.
"Bucky?"
"Täällä." Buckyn ääni on pieni, matala,
säälittävä, sanoo pieni ääni miehen omassa takaraivossa, ja Bucky yrittää nousta lattialta, ennen kuin Steve astuu oviaukosta sisään ja näkee hänet.
"Bucky, mikä hätänä, onko kaikki hyvin?" Steve on hänen vieressään ennen kuin Bucky saa edes irrotettua omat sormensa kyynärvarreltaan.
Bucky huokaa syvään, odottaa kosketusta ja Steve häilyy siinä, melkein koskettaa, mutta sitten ei kuitenkaan. Steven silmät ovat huolesta tummat, sininen, vihertävä meri, johon heijastuu liikaa tummia pilviä.
Bucky odottaa yhä, kaikki lihakset pingottuneina ja Steven kädet ovat niin helvetin lähellä.
"Kutsunko lääkärin, ehkä - "
"Vittu, Steve!" Buckylla naksahtaa.
"Ei yhtään lääkäriä enää."
"Mitä sitten?" Steve suutahtaa takaisin ja tarttuu vihdoin Buckyn hartioihin.
Bucky saattaa taas hengittää, hän melkein tuntee kaikkien lihastensa rentoutuvan. Käsivarret valahtavat polvien ympäriltä ja pää meinaa notkahtaa sivulle.
"Bucky?" Steve vie hädissään toisen kätensä Buckyn poskelle ja Bucky nojautuu kosketukseen sulkien silmänsä.
"Bucky!"
Bucky raottaa luomiaan, jotka ovat äkkiä raskaat. Kieli tuntuu painavalta suussa.
"Kaikki on hyvin, rauhoitu", Bucky mokeltaa.
Steve kietoo käsivartensa hänen ympärilleen ja nostaa hänet syliinsä.
Bucky tarrautuu Steveen, ripustautuu, eikä todellakaan ole päästämässä irti, kun Steve yrittää laskea hänet sohvalle.
"Pidä... pidä vaan minusta kiinni", Bucky kuulee sanovansa.
Äläkä koskaan päästä irti.***
"Pelkäätkö sinä minua?" Hän kysyy Steveltä yhtenä aamuna saapuessaan keittiöön. Steve räpyttelee sinisiä silmiään ja Buckysta tuntuu, että he katsovat toisiaan ikuisuuden sokeuden jälkeen. Katsekontakti loppuu nopeammin kuin Bucky haluaisi, hän on vasta ennättänyt aloittaa kietoutumisen siniseen.
"En", Steve vastaa katse pöydän heijastavassa pinnassa. Mies haukkaa paahtoleipäänsä ja rouskahduksen kaiku täyttää huoneen.
"Minä pelkään" Bucky sanoo ja nostaa hitaasti käden suulleen purrakseen peukalon kynsinauhaa.
Nyt Steve katsoo häntä, ja Buckyn niskaa polttaa.
"Bucky, mitä sinä...?" Steve aloittaa hämmentyneenä, mutta sanat pettävät Stevenkin.
"Ymmärrän kyllä, jos pelkäät", on Buckyn vuoro kääntää katseensa alaspäin, hän ei halua muistaa, ei halua nähdä Steven kasvoilla muistoa ajasta ennen tätä. Ajasta ennen kaipuuta kosketukseen.
"En halua, että valehtelet", Buckyn ääni painuu, tummuu, hiljenee, ja Steve astuu lähemmäs häntä.
"Voi Bucky."
Steven käsi kohoaa Buckyn poskelle, ja Bucky hengähtää.
Kun Steve koskettaa häntä, tuntuu melkein kuin hän saisi pienen osan itseään takaisin.
Ennen kuin hän itse huomaakaan, Buckyn kädet ovat Steven rinnalla ja hän painautuu miestä vasten. Ripustautuu. Takertuu.
"Voi Bucky", Steve hymisee, kietoo käsivartensa hänen ympärilleen ja alkaa silittää hänen hiuksiaan.
Bucky on hiljaa, sillä pelkää murenevansa muuten. Steven tuoksu pitää hänet juuri ja juuri kasassa.
Hän on kotona. Silti hän tietää, että hänellä on vielä hyvitettävää.
Bucky ei sano mitään, ei pyydä, mutta ehkä Steve ymmärtää, sillä he seisovat siinä ikuisuuden.