Ficin nimi: Jag trodde änglarna fanns bara i himmelen
Kirjoittaja: Claire
Fandom: Harry Potter
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus/Regulus
Tyylilaji: semisti fluffyinen songfic / oneshot
Vastuunvapaus: Potter-fandomista kaikki kunnia Rowlingille. En saa tästä rahallista korvausta. Ficissä lainatut biisin sanat ovat Ole Ivarsin kappaleesta Jag trodde änglarna fanns, ja inspiraation lähteenäni käytin nimenomaan
Kamferdropsin versiota kyseisestä kappaleesta.
Yhteenveto: Severuksen ja Reguluksen pitkäaikainen ystävyys saa uusia ulottuvuuksia joululoman aikana.A/N: Ensiksi, pakko myöntää: mun oli alun perin tarkoitus kirjoittaa tämä fic ruotsiksi, koska biisin sanatkin ovat pääosin ruotsiksi ja tuntuu, että Finissä ei ole paljoa ruotsinkielisiä ficcejä – tai en ainakaan sellaisiin ole törmännyt. Tekstiä alkoi kuitenkin syntyä suomeksi, ja no, jotenkin se toisella kotimaisella kirjoittaminen sitten jäi. Mutta ehkä ihan hyvä niin - en nimittäin ole kirjoittanut ruotsiksi vuosikausiin, joten siellä olisi varmasti ollut vaikka mitä lausehirviöitä, joiden selvittämiseen olisi tarvinnut betaa, jos toistakin.
Halusin tästä huolimatta pitää ficin nimen uskollisena alkuperäiselle ajatukselle sekä tietysti ficciä inspiroineelle biisille.
Toiseksi mainittakoon, että tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan tällä parituksella yhtään mitään. Olen kuitenkin syvästi alkanut kiintyä Reguluksen hahmoon, ja iso kiitos siitä mainittakoon Altaisille ja hänen joulukalenterilleen,
Enhän minä edes pidä joulusta (K-11). Lisäksi Reguluksen kohtalo tuntuu olevan yksi ehdottomasti kaikista koskettavimmista koko Pottereissa. Aloin jo melkein kirjoittaa tästä angstista oneshottia tietäen hahmon lopputuleman, mutta soitin loopilla Kamferdropsin coveria, ja yritin pitäytyä ennemminkin fluffyisissa tunnelmissa. Ihan vain, etten pilaisi joulutunnelmaa angstailullani.
Koin haasteellisena ahdata oneshottiin mitään kunnollista juonta, mutta toivon mukaan olen onnistunut tuomaan esiin eräänlaisen näkökulman siitä, millainen näiden hahmojen välinen historia ja jännite voisi olla. Mutta siitä päätätte te, rakkaat lukijat. Heittäkää ihmeessä kommentilla, jos koette ficin olevan sen arvoinen - olisin siitä hyvin, hyvin kiitollinen! <3
Det var en helt vanlig dag
Men just den dan mötte jag
Den jag aldrig trodde fanns
I min värld någonstans
Oli vuosi 1972. Nuori 12-vuotias Severus oli aloittamassa toista vuottaan Tylypahkassa. Hän oli pitkän ja puuduttavan Kehrääjänkujalla vietetyn kesän jälkeen innokas palaamaan kouluun opintojen äärelle, erityisesti taikaliemien tunneille. Severus oli kesän aikana löytänyt äitinsä Eileenin työhuoneesta uusia reseptejä täynnä mielenkiintoisia ainesosia, joista hän halusi heti ensitöikseen mennä etsimään lisätietoa kirjaston uumenista.
Severuksen olisi kuitenkin ensin selvittävä ikuisuudelta tuntuvasta matkasta Tylypahkan pikajunassa. Hän oli paennut junan viimeiseen vaunuun karkuun erästä tiettyä rohkelikkokaksikkoa, nimittäin James Potteria ja Sirius Mustaa, jotka olivat tehneet hänen ensimmäisestä lukuvuodestaan yhtä helvettiä. Severus toivoi, että saisi rauhassa syventyä äitinsä resepteihin, ilman kenenkään, varsinkaan edellä mainitun kauhukaksikon, häirintää.
Siinä samassa vaunun ovi avautui, ja Severus nosti vaistomaisesti katseensa tulijaan.
Oi ei, siinä paha, missä mainitaan, Severus ennätti jo ajatella, luullessaan mustahiuksista saapujaa Sirius Mustaksi. Pian kuitenkin Severus huomasi, että vaikka näissä oli merkittävää yhdennäköisyyttä, ei tuo poika ollut Sirius. Poika näytti nuoremmalta, hieman lyhyemmältä, ja tämän hiukset olivat suoremmat kuin Siriuksen kuriton pehko.
Oksettava pehko, totta tosiaan, Severus lisäsi ajatuksissaan, mutta suuntasi sitten ajatuksensa takaisin saapuneeseen poikaan.
Tämän täytyy olla Mustan veljeksistä nuorempi, Severus tuumasi. Veljeksistä se, jonka nimeä hän ei juuri nyt sattunut muistamaan.
”Hei”, poika tervehti hieman ujosti, sulkiessaan junan oven takanaan. Severus tyytyi vain tuijottamaan poikaa epäluuloisesti. Kun Severus ei vastannut mitään, poika jatkoi hiljaisella, mutta kirkkaalla äänellä:
”T-tuota, minä… Olen ensimmäistä kertaa täällä, siis Tylypahkan junassa, ja ajattelin vain, sopisiko… Sopisiko, jos istuisin samassa vaunussa? Täällä on niin hyvin tilaa, saisi olla rauhassa.”
Poika oli selvästi hieman jännittynyt ja takelteli sanoissaan. Severus katseli hetken poikaa hetken aikaa hieman varuillaan, mutta päätyi nyökkäämään lopulta. Poika ei vaikuttanut olevan täällä kiusatakseen Severusta, vaan etsiäkseen hiljaista ympäristöä, kuten Severuskin. Eikä tuo nuori poika yksin mahtaisi mitään hänelle. Olihan Severus häntä vuotta vanhempi ja osasi myös paljon enemmän taikoja. Jopa muutaman ilkeämmän, joita hän oli kuullut äitinsä käyttävän isäänsä.
Severus käänsi katseensa takaisin äitinsä kirjoituksiin pojan lastatessa matka-arkkunsa hyllylle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt syventyä lukemaansa, kun huomasi pojan astelleen jo miltei vierelleen. Severus kohotti katseensa jälleen poikaan, ja hänen katseensa lukkiutui mustiin silmiin, joiden katse oli tällä kertaa määrätietoisempi.
”Minä olen Regulus. Regulus Musta”, poika sanoi ja ojensi kätensä Severukselle. Severus mittaili hetken poikaa, mutta päätti sitten vastaanottaa kädenpuristuksen.
”Severus Kalkaros”, hän esittäytyi Regulukselle, jonka olemus muuttui itsevarmemmaksi tämän saadessa vanhemman pojan hyväksynnän.
”Hauska tutustua, Severus”, Regulus vastasi ilostuneena ja väläytti vilpittömän hymynsä Severukselle.
Severus jäi eleestä sanattomaksi. Kukaan ei ollut aikoihin kutsunut häntä etunimeltään, saati hymyillyt hänelle noin ystävällisesti. Severus tunsi pienen lämmön pilkahduksen rinnassaan. Regulus oli jo kääntynyt ja parhaillaan kävelemässä parin penkkirivin päähän Severuksesta, kun Severus päätti ehdottaa jotain, mitä hän ei koskaan aiemmin ollut tehnyt.
”Voit sinä tännekin istua. Siis, jos osaat olla hiljaa.”
Mustahiuksinen poika kääntyi yllättyneenä katsomaan Severusta, ja hänen suunsa kääntyi aiempaakin leveämpään hymyyn. Jostain kummallisesta syystä, myös Severuksen suupielet nykivät automaattisesti tahtomattaankin ylöspäin – tuohon enkelimäiseen hymyyn ei vain voinut olla vastaamatta. Pojan istuutuessa Severusta vastapäätä, tapaili Severus mielessään uuden tuttavuutensa nimeä.
Regulus. Sitä nimeä hän ei unohtaisi uudestaan, ei enää koskaan.
Jag trodde änglarna fanns bara, bara i himmelen
Jag trodde änglarna fanns bara, bara i himmelen
Men det var innan jag mötte dig
Nu har jag en ängel här hos mig
Vuodet olivat vierineet, ja niiden aikana Severuksesta ja Reguluksesta olivat kasvaneet parhaimmat ystävät. Kumpikaan nuorista miehistä ei ollut erityisen sosiaalinen, mutta he nauttivat toistensa seurasta, vaikka usein nuo hetket täyttyivätkin pelkästä hiljaisuudesta. Se hiljaisuus oli kuitenkin mukavaa ja turvallista, kuten se oli ollut jo heidän ensimmäisestä yhteisestä junamatkastaan lähtien.
Viime aikoina he olivat pääsääntöisesti opiskelleet yhdessä kirjastossa, sillä Reguluksella oli sinä lukuvuonna edessään V.I.P.-kokeet, ja tämän kunnianhimoisena tavoitteena oli saada vähintään Odotukset ylittävä arvosanaksi joka ikisestä aineesta. Severus oli suorittanut omat V.I.P.-kokeensa viime keväänä Upein arvosanoin, ja auttoi mielellään ystäväänsä valmistautumaan tulevaan koitokseen, erityisesti Taikaliemien kokeeseen.
Joulukuisena lauantaiaamuna pojat olivat jääneet kahdestaan opiskelemaan Luihuisten oleskeluhuoneeseen, kun muut oppilaat olivat suunnanneet Tylyahoon jouluostoksille. Kumpikaan heistä ei niinkään välittänyt ihmispaljoudesta, ja vielä vähemmän joulukiireen alla turhien lahjojen perässä juoksemisesta. Pelkkä ajatuskin moisesta humpuukista sai Severuksen hieman ahdistuneeksi. Luihuisten oleskeluhuoneessa oli paljon parempi olla – etenkin nyt, kun he saivat koko tilan käyttöönsä kaksistaan.
Severuksella oli edessään paksu Lukilitiksen ja okklumeuksen perusteet -opus, jota hän luki läpi jo neljättä kertaa, siemaillen silloin tällöin mustaa teetään. Suurimman osan kirjasta hän muisti jo sanasta sanaan ulkoa, joten hänen oli helppo tarkkailla samanaikaisesti häntä vastapäätä istuvaa Regulusta, joka puolestaan keskittyi ankarasti Taikaliemien aineensa kirjoittamiseen.
Severus tiesi pojan olevan syvästi ajatuksissaan, sillä tämän sulkakynästä tippui vähän väliä mustetta oleskeluhuoneen pöydälle, eikä tämä tuntunut huomaavan hiljalleen suurenevaa musteläikkää lainkaan. Regulus myös pyöritteli hurjasti hiuksiaan sormillaan, kuten aina, kun tämä teki ankaraa ajatustyötä. Mustat hiukset näyttivät menneen kiehtovasti löyhään solmuun, ja Severus taisteli kaikin voimin vastaan haluaan upottaa sormensa hiusten sekaan ja selvittää tuo solmu, silittää se hellästi auki, jotta saisi Reguluksen kehräämään kuin kissanpennun. Sen sijaan hän tyytyi tuijottamaan ja painamaan mieleensä jokaisen yksityiskohdan pojassa, tai pikemminkin jo nuoressa miehessä. Kuin varkain, Severuksen ajatukset alkoivat karkailla ja katse harhailla pojan kasvoista tämän urheilulliseen, tummansinisen poolopaidan peittämään rintakehään...
”Pidätkö näkemästäsi?”
Severus havahtui ajatuksistaan kysymyksen rikkoessa hiljaisuuden. Regulus oli yhtäkkiä kohottanut katseensa Severukseen, ja poikien mustat silmät lukkiutuivat toisiinsa. Severuksen hengitys salpaantui, ja hän tunsi hieman kalpenevansa. Mitä Regulus oikein tarkoitti? Oliko hän lainannut luvatta Severuksen kirjaa ja päättänyt opetella Lukitilista tämän tietämättä, ja siksi osasi nyt lukea toisen ajatuksia? Ei, se oli mahdotonta, edes Severus ei siihen vielä kyennyt kunnolla, vaikka olikin harjoitellut jo usean vuoden ajan. Ehkä Severuksen katse oli paljastanut tämän ajatukset toiselle – mutta mitä tämä mahtoi tällöin niistä ajatella? Severus huomasi yhä pidättelevänsä hengitystään, sillä häntä alkoi hiljalleen huimata.
”Mitä?” oli ainoa kysymys, jonka Severus pystyi sillä hetkellä muodostamaan.
”Niin, mietin vaan, että nautit siitä, kun tuskailen tämän hemmetin liemiaineen kanssa tuloksetta”, Regulus tarkensi. Severus päästi helpottuneena ilmat keuhkoistaan.
”Ehkä vähän”, hän myönsi hymyillen aavistuksen verran. ”Alan epäillä, ettemme ehdi tänään edes illalliselle. Olet hitaampi kuin etana, tai mikä pahempaa, hitaampi kuin Potter”.
Regulus näytti Severukselle vastaukseksi kieltään, mistä Severuksen hymy leveni entisestään.
”Jos käyttäydyt kiltisti, niin voin auttaa sinua”, Severus ehdotti. Taikaliemet olivat yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen hänen lempikouluaineensa, ja hän osasi ulkoa kaiken, mitä Taikalienten tunneilla oli vuosien saatossa käyty läpi. Tämä ei oikeastaan ollut mitenkään ihmeellistä, olivathan kaikki tunneilla käydyt asiat hänelle ennestään jo tuttuja, melkeinpä itsestäänselvyyksiä. Myös Regulus tiesi tämän. Severus hörppäsi tyytyväisenä teetä tietäessään Reguluksen suostuvan tarjoukseen, ennen kuin tämä mitään olikaan ennättänyt sanoa.
”Hyvä on”, Regulus myöntyi pienen pohdiskelevan hetken jälkeen, salaisesti helpottuneena, mutta jatkoi sitten ilkikurisesti: ”Olen kiltisti, kunhan sen jälkeen saan taas olla oma,
tuhma itseni”.
Severus yllättyi niin, että pärskäytti teet suustansa, ja Regulus ratkesi nauramaan sydämensä kyllyydestä.
”Ha, ha, olipa hauskaa”, Severus mutisi, ei lainkaan yhtä huvittuneena kuin Regulus, hennon punan kohotessa tahtomattaankin hänen poskilleen. Hän oli jo siinä sekunnissa ennättänyt ajatella Reguluksen käyttäytyvän hyvin tuhmasti, tässä ja nyt, Severuksen vartalon alla, ihojen koskettaessa toisiinsa…
”Kuka sanoi, että vitsailen?”
Severus olisi pärskäyttänyt teet toistamiseen suustansa, jos se vain olisi ollut mahdollista. Sen sijaan hänen sydämensä tyytyi jättämään välistä lyönnin, ehkä toisenkin. Mustat silmät tuijottivat yhä toisiaan, nyt arvioiden, tutkaillen, ja lopulta löytäen – niin, mitä tarkalleen ottaen, sitä kumpikaan heistä ei uskaltanut oikein sanoa. Mutta ne katseet kertoivat silti enemmän kuin sanat olisivat voineet koskaan kuvata.
Over grensa møtte je
For å finne sjelefred
Og nå føler jeg meg hel
Du er min tvillingsjel
Joulukuun päivät tuntuivat kuluvan nopeasti. Niiden aikana Severus oli kuitenkin alkanut ymmärtämään, että hänen ja Reguluksen välit olivat jollain merkityksellisellä tavalla muuttuneet. Regulus oli heittänyt pieniä, vihjailevia kommentteja Severukselle, saaden tämän useimmiten punastumaan tahtomattaan, mikä oli Severukselle täysin uutta eikä tietenkään millään lailla toivottavaa, sillä hän inhosi näyttää minkäänlaisia heikkouden merkkejä itsestään. Severus oli myös monta kertaa tuntenut itsessään Reguluksen tuijotuksen, kun tämä luuli, ettei Severus huomaisi. Toisinaan Severus ei voinut vastustaa kiusausta tuijottaa takaisin, jolloin heidän katseensa olivat lukkiutuneet toisiinsa hetkeksi, joka oli tuntunut ikuisuudelta.
Severus kyllä tunnisti omat tunteensa. Tai ainakin hän tiesi, että ei ollut normaalia nähdä joka yö unia parhaasta ystävästään, ei ainakaan
sellaisia unia. Hänen oli pakko myöntää, että oli…
mieltynyt parhaaseen ystäväänsä. Häntä silti kalvoi se tosiasia, ettei hän tarkalleen ottaen tiennyt, mitä Regulus hänestä ajatteli. Hän oli kyllä yrittänyt jopa käyttää Lukitilistä Reguluksen mieleen tämän nukkuessa, mutta onnistui näkemään vain hyvin sumuisia kuvia. Toisinaan niissä kuvissa näkyi myös Severuksen kasvot, mutta Severus ei uskaltanut laskea noiden hatarien välähdysten varaan ja pahimmassa tapauksessa riskeerata heidän ystävyyttään, jos Regulus ei haluaisikaan… Niin, haluaisi mitä? Olla hänen poikaystävänsä? Mutta halusiko Severuskaan sitä todella?
Ketä kuvittelen oikein huijaavani? Tottakai haluan, Severus oli joutunut myöntämään itselleen turhautuneena.
Kun Regulus eräänä aamuna kertoi, että hän tulisi jäämään joululomaksi Tylypahkaan, oli Severus tästä sisäisesti hyvin innoissaan, mutta yritti tapansa mukaan peittää tunteensa. Hän oli tiedustellut Regulukselta syytä, mutta tämä oli vain pysynyt hiljaa ja antanut Severukselle merkityksellisen katseen, joka oli ajaa tämän hulluksi.
Miksei hän vain voinut kertoa?Kun joululoma saapui ja suurin osa oppilaista matkusti kotiinsa, pystyivät pojat viettämään entistä enemmän aikaa toistensa seurassa kaksistaan. Vaikka Regulus ei ollut aiempina vuosina vaikuttanut piittaavan joulusta, ja Severus vielä vähemmän, oli Severus yhtenä iltana yllättänyt Reguluksen hyräilemästä jästien joululaulua. Seuraavana aamuna puolestaan Regulus oli tuonut keittiöstä laatikollisen vastaleivottuja pipareita, ja pakottanut Severuksen syömään näitä aamupalaksi.
Mikä kumma tähän oli oikein mennyt? Severus oli ajatellut hieman huvittuneena, mutta päätti pysyä hiljaa, jottei vain rikkoisi Reguluksen joulutunnelmaa. Hän halusi nauttia Reguluksen läsnäolosta kaikin mahdollisin keinoin, ja hänen täytyi jopa myöntää itselleen, että Reguluksen jouluiset tempaukset olivat saaneet hänet myös hieman joulutunnelmaan.
Ihan vain pikkiriikkisen, tietenkin.Iltana ennen jouluaattoa, kaksikko pelasi velhoshakkia oleskeluhuoneen takkatulen ääressä. Kun Regulus ei ollut hetkeen liikuttanut shakkinappulaansa, Severus oli kohottanut kysyvän katseensa poikaan. Häntä vastassaan olivat jälleen nuo mustat silmät, jotka katsoivat Severusta tutkailevasti.
”Kuule”, Regulus sanoi hiljaa. ”Minä haluaisin mennä ulos.”
”Ulos? Nyt?” Severus toisti, kohottaen hieman kulmiaan. Ulkona oli pimeää, kylmää, ja siellä satoi lunta. Severuksen olisi tehnyt mieli nyrpistää nenänsä, sillä hän inhosi kaikkia edellä mainittuja asioita. Hän hillitsi kuitenkin halunsa.
”Nyt”, Regulus vastasi, pitäen pienen, aavistuksen epäröivän tauon, ennen kuin lisäsi: ”Sinun kanssasi”.
Se oli ilmiselvä asia, mutta tapa, jolla Regulus sen sanoi, sai Severuksen sydämen hyppimään hulluna. Severus vain nyökkäsi myöntymisen merkiksi, ja he pukivat ylleen talvikaapunsa, ennen kuin suuntasivat ulos Tylypahkan linnan ovista.
”Mukavaa, eikö?” Regulus kysyi, kun he olivat kävelleet jonkin matkaa Tylypahkan lumisilla tiluksilla.
”Joo, eihän täällä oikeastaan ole edes niin kylmä”, Severus valehteli, vaikka pakkanen tuntui purevan häntä luihin ja ytimiin asti.
”Ei vai?” Regulus kysyi ilkikurisesti toinen kulma koholla, ja ennen kuin Severus ehti reagoimaan, oli Regulus heittänyt häneen lumipallon, joka osui tätä käsivarteen. Severus älähti, ei niinkään kivusta vaan yllätyksestä.
”Sinä senkin…”, Severus sihisi, mutta ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun uusi lumipallo jo lensi häntä kohti, mutta sen hän ennätti väistää täpärästi. Siinä samassa hän unohti inhonsa lunta kohtaan, ja hyökkäsi kohti toista luihuispoikaa, aikeinaan antaa tälle kunnon lumipesu kostoksi.
Regulus oli nopea, mutta Severus vielä nopeampi. Hän onnistui taklaamaan Reguluksen, ja he molemmat kaatuivat sen seurauksena lumipenkkaan. He kieriskelivät lumisessa maassa hetken, mutta lopulta Severuksen onnistui lukita Regulus alleen. Hän oli ollut niin keskittynyt Reguluksen päihittämiseen, ettei aluksi edes huomannut istuvansa hajareisin Reguluksen vatsan päällä, ja lukinneensa Reguluksen kädet tämän pään ylle ranteiden kohdasta. Hän kuitenkin havahtui yhtäkkiseen läheisyyteen, kun huomasi heidän kasvonsa olevan vain muutaman senttimetrin päässä toisistaan. Severus ei voinut kääntää katsettaan Reguluksen aavistuksen punertavista poskista ja raollaan olevista huulista, joiden välistä puski kuumaa hengitystä Severuksen kasvoja vasten.
Tuo näky oli ajaa Severuksen hulluksi, ja hänen ei ollut koskaan tehnyt mitään mieli niin kovasti, kuin kuroa tuo muutama senttimetri umpeen ja suudella Regulukselta aivot pihalle.
Peräänny, idiootti, Severus komensi itseään, päästäen irti Reguluksen ranteista nopeasti, kuin ne olisivat yhtäkkiä polttaneet hänen sormiaan. Severus oli juuri aikeissa nousta Reguluksen päältä, mutta ennen kuin hän ehti toteuttaa aikeitaan, tunsi hän nyt vuorostaan otteen omissa ranteissaan.
”Minne sinä olet menossa?” Regulus kysyi hiljaa. Hänen katseensa oli anova, suuret silmät täynnä epätoivoa ja… halua. Severus ei voinut enää hillitä itseään, vaan kuroi viimeiset senttimetrit heidän väliltään umpeen, painaen suunsa Reguluksen pehmeille huulille.
Severus ennätti siinä samassa sekunnin sadasosassa jo panikoimaan: Mitä, jos hän oli mennyt liian pitkälle? Mitä, jos Regulus työntäisi hänet inhoten pois? Mitä, jos tämä oli heidän ystävyytensä loppu? Mitä, jos -
Mutta siinä samassa Regulus jo raottikin epäröimättä huulensa, ottaen vastaan Severuksen tunnustelevan suudelman, ja upotti kätensä Severuksen silkkisiin hiuksiin. Severus päästi kielensä tutkiskelemaan Reguluksen suuhun, ja painoi heidän vartaloitaan tiukemmin yhteen. Regulus huokaisi nautinnosta, ja päätti puolestaan imaista Severuksen alahuulta. Luoja, kuinka hyvältä ja niin
oikealta se Severuksesta tuntuikaan. Severuksen sydän pamppaili niin kovasti, että se olisi voinut hypätä ulos hänen rinnastaan. Hänen päässään jo huippasi, kun suudelma kasvoi yhä nälkäisemmäksi ja intohimoisemmaksi.
Lopulta Severuksen oli pakko irrottaa itsensä Reguluksesta, ja kierähtää selälleen tämän viereen makaamaan ja haukkomaan happea. Hän oli hullaantunut toisen läheisyydestä niin, että hänen päässään kirjaimellisesti pyöri, ja hän näki tähtiä. Severus sulki silmänsä, ja tunsi myös Reguluksen tasaavan hengitystään.
He makasivat siinä hetken, kunnes heidän hengityksensä olivat tasaantuneet ja ymmärrys siitä, mitä juuri oli tapahtunut heidän välillään, alkoi saavuttaa heidän mielensä. Severus avasi silmänsä, ja hämmästyi nähdessään yhä tähtiä. Mutta ne olivatkin olleet aitoja koko ajan: ne vain näkyivät kunnolla vasta nyt mustaa taivaankantta vasten, kun lumisade oli loppunut kokonaan ja pilvet olivat matkanneet pois niiden tieltä.
”Katso”, hän kuuli Reguluksen huudahtavan, ja huomasi siinä samassa tähdenlennon taivaalla.
”Ehditkö toivoa mitään?” tämä kysyi Severukselta, kun tähdenlento oli kadonnut taivaankannen taa.
”Joo”, Severus myönsi hymyillen, ”ehditkö sinä?”
”Ehdin. Se on ehkä ihan tyhmä toive, mutta... Toivoin, että voitaisiin olla yhdessä aina”, Regulus vastasi hieman ujosti ja huokaisi toiveikkaana.
”Et saisi sanoa toivetta ääneen, tai se ei toteudu. Ainakaan jästien uskomusten mukaan”, Severus hymähti, mutta hänen sydämessään läikähti lämpö Reguluksen tunnustuksen myötä.
”Pah. Tuskin jästien taikausko pätee velhoihin”, Regulus vastasi itsepäisesti.
”Niin, tuskin”, Severus myötäili ja piti pienen tauon, ennen kuin myönsi ajatuksensa ääneen: ”Mutta ei toiveesi ollut lainkaan tyhmä. Tai siis... kun samaa toivoin minäkin."
Regulus hymyili nyt säteilevästi.
"Ehkä kaksi samaa toivetta tarkoittaa, että niillä on kaksinkertainen mahdollisuus toteutua", hän tuumasi.
"Ehkä", Severus myötäili, ja lisäsi hiljaa, melkein kuiskaten: "Toivon todella niin".
He makasivat vielä hetken hiljaa vieretysten, nauttien toistensa läsnäolosta ja tuikkivasta tähtitaivaasta. Hiljalleen ilta vaihtui aattoyöksi, ja pakkasilma ja ihoa kylmäävä lumi alkoivat heidän lämpimästä läheisyydestään huolimatta viluttaa poikia. He nousivat yhdessä tuumin ylös maasta ja lähtivät kävelemään takaisin kohti linnaa. Regulus otti kiinni Severuksen kädestä, ja pujotti sormensa toisen sormien lomaan. Severus katsoi Regulusta onnellisena hymyillen, ja puristi tämän kättä tiukemmin omaansa vasten.
”Regulus, tiedätkö… Tämä on paras joulu, jota olisin koskaan voinut kuvitella”, Severus totesi yhtäkkiä. Regulus katsahti Severukseen yllättyneenä paitsi siitä, että tämä myönsi vihdoin tunteensa oma-aloitteisesti ääneen, mutta myös siitä, että Regulus oli onnistunut tekemään Severuksen joulusta ei ainoastaan siedettävän, vaan parhaan mahdollisen.
”Eikö sinun pitänyt inhota joulua?” Regulus härnäsi toista poikaa ilkikurinen hymy huulillaan.
”Sinä teet siitä mahdotonta”, Severus vastasi ja huokaisi teatraalisesti, kuin myöntäen tappionsa. Salaisesti hän oli joulutunnelman saavuttamisesta kuitenkin enemmän kuin mielissään.
”Odotas vain, kun näet lahjasi!” Regulus hihkaisi hypähdellen innokkaana kohti linnaa ja vetäen Severusta nyt määrätietoisemmin perässään: ”Tulet rakastumaan siihen!”
Severus hymyili toisen lapsenomaiselle innostukselle, mutta tyytyi vastaamaan Regulukselle vain omissa ajatuksissaan:
Tuskin yhtä paljon kuin sinuun. Sillä minä rakastan sinua - eniten kaikista.Sinä jouluyönä, heidän tunteensa toisiaan kohtaan tuikkivat kirkkaammin kuin loisteliainkaan tähtitaivas. Ja sinä jouluyönä, ensimmäistä kertaa koko elämässään, Severus tunsi olevansa onnellisin ihminen päällä maan.
Jag trodde änglarna fanns bara, bara i himmelen
Jag trodde änglarna fanns bara, bara i himmelen
Men det var innan jag mötte dig
Nu har jag en ängel här hos mig