Percy Jackson: Hukuttava (S)

[Liibooboo]

Hukuttava
Ikäraja: S
Fandom: Percy Jackson / Olympoksen sankarit
Tyylilaji: Juoneton draama, kuvailua, ficlet
Paritus: Vapaasti tulkittavissa
Vastuuvapaus: Hahmo(t) kuuluvat Rick Riordanille eikä tästä rahaakaan tule.
Varoitukset: Masennuskuvaus
Yhteenveto: Taivaansiniseen hukkuu, se tukehduttaa ja murskaa alleen.
A/N: Olen tästä aika epävarma, iik. Mutta toisaalta, en osannut enää muokatakaan.
Haasteet: FF50

Masennuksen oireita: pitkät suihkut. Istuskelu suihkussa. Suihkussa käymisen lopettaminen.

Nico seisoo ryöppyävän veden alla silmät kiinni, mustat hiukset liimautuen niskaan ja otsalle. Vesi on lämmintä, lähes kuumaa - kananlihalle noussut iho alkaa hitaasti palautua normaaliksi, kohmeiset varpaat lämmetä. Kattolamppu räpsyy, valon vaihtelun näkee jopa silmäluomien läpi. Lattian kaakelit ovat haalistuneen siniset, seinät samaa sävyä mutta tummemmat, suihkuverhossa hohtavat sinilehtiset kukat kuin taivas. Nico nojaa päätään taaksepäin ja antaa veden pisaroida suljetuille silmäluomille, rutistaa ne tiukemmin kiinni saadakseen välähdykset häipymään. Lamppu ritisee hiljaa, äänen tuskin kuulee veden lotinan läpi. Aina lampun pimentyessä luomien läpi hehkuva keltaisuus muuttuu siniseksi välähdykseksi - ja kun Nico lopulta avaa silmät, koko maailma on sininen. Seinät, lattia, verho. Terälehdet yhtä siniset kuin -
Nico kietoo kätensä ympärilleen, puristaa sormet olkavarsia vasten, käpertyy itseensä sinisyyden keskellä. Minuutit valuvat ohitse, pieni kylpyhuone on täynnä höyryä, joka tekee sinisestä sumuisen ja satumaisen. Lopulta Nico liikahtaa ja painaa suihkun kiinni. Ilma on kosteaa ja lämmintä, mutta oven avautuessa viiltää ihoa kuin veitsi. Varpaat alkavat pian sinertää jälleen, ikkunasta näkyvä talvipäivän taivas pakottaa räpyttelemään - se loistaa kirkkaammin kuin aurinko, yhtä kirkkaasti kuin - ei.

Muutaman viikon kuluttua

Nico tiputtaa vaatteensa kasaksi pukuhuoneen lattialle, avaa oven sormet kohmeessa ja astuu sinisyyteen. Verho on nihkeä, vielä hieman kostea ja yrittää tarttua talvenkalpeaan ihoon. Vesi syöksyy suihkusta ensin niin kylmänä, että Nico haukkoo henkeään, muttei kuitenkaan jaksa liikahtaa vaistomaista säpsähdystä lukuun ottamatta. Veden lämmetessä hän sulkee silmänsä ja laskee käden seinälle liukuen hitaasti istumaan. Hän nojaa päätään seinään ja antaa veden valua päälleen lempeänä, lämpimänä virtana. Lamppu räpsyy edelleen, Nico ei ymmärrä, miten se ei ole palanut vielä. Siniset välähdykset täyttävät näkökentän, missään ei pääse pakoon, kaikki sininen on kuin -. Seinät, matto, verhon kukkaset, lampun räpsähdysten välinen pimeys, kosteus iholla, ilmaan kertyvä höyry. Sinisyys hyökkää joka puolelta, tulee lähelle, suoraan iholle, syöksyy silmiin kuin taivaanvaskinen terä. Nico istuu kovalla kaakelilattialla kunnes iho rypistyy vedessä, kunnes taivaansininen ulkona tummuu kohti yötä. Syvän tummansinisen voi kestää, taivaansininen on liian lähellä. Taivaansiniseen hukkuu, se tukehduttaa ja murskaa alleen.

Muutaman viikon kuluttua

Nico makaa sängyssään likaisissa lakanoissa tuijottaen kolmen kahvikupin rivistöä yöpöydällä. Hiukset litistyvät tyynyä vasten, jalat kietoutuvat täkistä irtoavaan pussilakanaan. Pistävä hienhaju leijuu ilmassa, mitta Nico ei välitä, ei huolehdi, ei jaksa. Hänen yllään on sininen paita, yhtä sininen kuin taivas sinä päivänä jona hän lähti.

Ovikello soi, Nico ei liikahda. Ne menevät pois, ne menevät aina pois.
Ovikello soi. Hitaasti, rauhassa, ding - dong, ei kiireistä moneen kertaan painettua didididididongia. Nico ei liikahda. Ne menevät aina pois.
Ovikello soi. Ääni kaikuu ilmassa, hiljenee hitaasti ja alkaa alusta. Nico ei liikahda.
Ovikello soi. Ovikello soi. Ovikello soi. Yhtä hitaasti, yhtä rauhassa, ääni vaimenee aina kokonaan ennen kuin alkaa alusta. Nico nousee hitaasti istumaan sängylle, sitten seisaalleen, ottaa hitaita askelia ovikellon tahtiin, rauhallisesti, hitaasti, väsyneenä ja korvat ääneen turtuen. Hän laskee kätensä kahvalle, kääntää lukkoa tuskallisen hitaasti. Kello ei soi enää, mutta joku seisoo yhä ulkopuolella. Lukko raksahtaa auki, Nico työntää ovea. Hänen katseensa osuu silmiin, joiden katse on vakava, mutta silti myös ujo ja lämmin – ja sininen kuin taivas.