Ficin nimi: Keikan jälkeen
Kirjoittaja: Subbe93
Fandom: Faunoidit
Genre: Draama, pieni fluff
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Joone/Iivari
Vastuunvapaus: Kaikki, mikä on tunnistettavissa Faunoidit-sarjaan, kuuluvat Annukka Salamalle. Minä en tienaa tästä mitään.
Haaste: Spurttiraapale, sanat: Vaarallinen
Keikan jälkeenJoonen keikka on viimeinkin ohi. Poika ja hänen bändinsä laskeutuu lavalta ja sukeltaa suoraan innostuneiden fanien sekaan. Muut bändin pojat jäävät iloitsemaan faneistaan, kuten aina ennenkin, mutta Joone yrittää selvittää tiensä kohti takahuonetta. Tänä iltana hän ei ole sillä tuulella, että haluaisi olla fanien joukossa ja sekoilla heidän kanssaan. Hän haluaa hetkeksi vain omaan rauhaansa.
Sitä paitsi hänen taskuihinsa on taas kertynyt pari kourallista kaikkea kaunista ja kiiltävää helyä. Voi luoja, miksi hänen voimaeläimensä pitää olla juuri harakka?
Harakkapoika pääsee vain juuri ja juuri rauhallisen takahuoneen ovelle, kun tuntee selässään jotakin. Hän pysähtyy niille sijoilleen.
”Liikkumatta.”
Hymy leviää Joonen kasvoille, kun hän tunnistaa äänen, ja hän ryhtyy leikkiin mukaan nostamalla kätensä ilmaan antautumisen merkiksi. ”Ja mistähän minua tänään syytetään?”
Toinen on hiljaa hetken aikaa. ”Hyvästä laulamisesta, hyvännäköisyydestä ja… varastamisesta.”
Joone huokaisee ja kääntyy ympäri nähdäkseen Iivarin ja tuon ojennetun käden, ja sormen, jolla tuo osoittaa Joonen selkää. ”Huomasit?” hän kysyy.
”Joo, ihan sattumalta”, Iivari vastaa ja kallistaa hieman päätään hymyillen. ”Mutta pientä palkkiota vastaan lupaan, etten kerro kenellekään.”
Harakkapoika hymyilee taas ja laskee kätensä. ”Ja mikähän on hiljaisuuden hinta?” hän kysyy, vaikka taitaakin jo tietää, mitä toinen vaatii.
Iivari laskee kätensä, jolla oli osoittanut Joonea, ja astuu sitten lähemmäs, kietoo kätensä toisen ympärille ja vetää rakkaansa itseään vasten. ”Miten olisi näin aluksi suukkoja ja sen sellaista?” hän kysyy ja tuo kasvonsa hieman lähemmäs. ”Sitten voisimme siirtyä makuuhuoneen puolelle kuulusteluihin.”
Joone nauraa. ”Sopii minulle paremmin kuin hyvin, herra metsästäjä”, hän myöntyy, ja ennen kuin Iivari ehtii sanoa tai tehdä mitään muuta, hän painaa jo suudelmaa janonneet huulensa toisen huulia vasten ja kietoo kätensä Iivarin ympärille hyväilläkseen toisen selkää. Siitä hetkestä eteenpäin hän ei välitä mistään ympärillä tapahtuvasta: ei kateellisista ja kaipaavista katseista, ei ympäriinsä poukkoilevasta musiikista, eikä edes siitä hajusta, joka oli rakennuksen sisätilat täyttänyt. Hänellä on Iivari, ja se riittää.