Ficin nimi: Alku lopun jälkeen
Kirjoittaja: Fangwen tunnustaa
Beta: Kaveri lukaisi tämän ja sitä ennen Word hoiti hommansa
Fandom: Hobitti. Tai noh, hahmot on Hobitista, mutta tapahtumapaikka on enemmänkin Silmarillion-kamaa ja löytyyhän tästä viittauksia tuonne Tarunkin puolelle, joten on tämä vähän tällainen sekametelisoppa, mutta pääasiallinen fandom on kuitenkin Hobitti.
Tyylilaji/Genre: Fluffya tämä varmaan eniten on.
Ikäraja: Sallittu
Paritus/Päähenkilöt: Bagginshield, ja tämän parituksen osapuolien lisäksi tekstissä esiintyvät Gandalf, Dwalin ja maininnallisesti retkueen muut kääpiöt.
Summary: Bilbo herää, muttei ihan sieltä mistä odotti heräävänsä. Ja tämän jälkeen paikalle alkaa ilmestyä vanhoja tuttuja...
Varoitukset: Eipä tässä kai mitään, jos et kestä fluffya niin tämä ei ole sinulle.
Vastuunvapaus: En omista tekstissä esiintyviä hobitteja/kääpiöitä/velhoja/muita otuksia, he kuuluvat Tolkienille ja minä vain leikin vailla minkäänlaista rahallista korvausta.
A/N: Tuli sitten tällainen kirjoitettua tuossa vähän aikaa sitten. Kävin viime perjantaina katsomassa Viiden armeijan taistelun toistamiseen (ensimmäinen kerta oli ensi-ilta) ja jotenkin vaan tuli sellanen olo että Bagginshield-reunion on kaikki mitä elämääni tarvitsen. Ja tekstin nimi...pffft, luuletteko te oikeasti että jaksaisin tähän aikaan yöstä kun en jaksa ikinä muutenkaan?
EDIT: Muokkasin Fandom -kohtaa vähän, koska se tuntui järkevältä. Ja koska jotain saattaa vieläkin jäädä epäselväksi, niin linkkaan tähän vielä Kontuwikin artikkelin
Ainurin toinen soitto, ja kerron että tämän tekstin tapahtumat sijoittuvat aikaan jälkeen Maailman loppumisen, mutta kuitenkin vielä ennen tuota Ainurin toista soittoa. (Kyllä, tiedän että tämä saattaa pikemminkin mutkistuttaa asioita entisestään kuin varsinaisesti auttaa yhtään, mutta noh, ehkä asia selkeni edes pikkuisen jollekulle?)
Alku lopun jälkeenBilbo kuuli ympäriltään supinaa. Tai ehkä se olikin vain tuulen suhinaa, hän ei ollut aivan varma, sillä ääni oli hyvin hiljainen ja epäselvä. Se kuitenkin voimistui hetki hetkeltä, ja hiljalleen hän tajusi olevansa heräämässä. On jo varmaan aikakin, Bilbo ajatteli, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi nukkunut todella pitkään, itse asiassa aivan liian pitkään. Miksihän häntä ei vielä ollut tultu herättämään? Päivä oli varmasti jo pitkällä, sillä Bilbo tunsi selvästi valon kirkkauden silmäluomiensa läpi. Joku oli ilmeisesti käynyt avaamassa hänen huoneensa verhot. Luultavasti se oli ollut naapurin Sam, sillä mikäli Frodo olisi vaivautunut avaamaan hänen verhonsa, poika olisi samalla myös herättänyt hänet. Sam tuskin olisi kehdannut. Vanha kunnon Sam, Bilbo hykerteli mielessään, aina yhtä kohtelias vaikkei mikään järjen jättiläinen olekaan.
Bilbo arveli että alkaisi olla aika availla silmiänsä. Niinpä hobitti alkoi hitaanpuoleisesti raottaa silmiään, mutta joutui saman tien sulkemaan ne uudelleen. Paistaapa aurinko tänään kirkkaasti, herrashobitti ajatteli rypistäen kulmiaan epämukavan värienvälkkymisen alkaessa hänen silmäluomiensa takana. Hän päätti pyytää Samia jatkossa pitämään hänen verhonsa kiinni, se tekisi heräämisestä huomattavasti mukavampaa.
Yhtäkkiä Bilbo hätkähti. Hän oli erottavinaan tutun äänen sen ympärillään kuuluvan suhinan joukosta, jonka hän oli jo ehtinyt työntää taka-alalle vaipuessaan ajatuksiinsa. Mutta eihän se voinut olla…ei, sen täytyi johtua hänen unisuudestaan. Hän oli luultavasti vielä osittain unessa ja kuuli siksi omiaan. Ihan vain pelkkää uteliaisuuttaan Bilbo kuitenkin keskittyi vielä kerran kokeillakseen, kuulisiko äänen uudelleen.
Hetkeen suhinan joukosta ei erottunut mitään, mutta juuri kun Bilbo oli luovuttamassa, hän erotti äänen taas. Se oli kaukainen ja hiljainen kuten muutkin hänen ympäriltään kuuluvat äänet, mutta se voimistui koko ajan. Se tuli lähemmäs. Mutta ei se voinut olla mahdollista! Tuon äänen kantajan ei pitäisi olla lähelläkään Kontua, saati sitten ihan hänen kotonaan! Tosin kyseisen henkilön tapoihin ei koskaan ollut kuulunut liika kohteliaisuus. Tarkemmin ajatellen Bilbo ei olisi yllättynyt, vaikka henkilö todella olisi jotenkin päätynyt hänen kotiinsa ilmoittamatta mitään. Tai hän ei olisi yllättynyt, mikäli kyseinen henkilö ei olisi viimekertaisella vierailullaan vuosia sitten ilmoittanut sen luultavasti olevan hänen viimeinen vierailunsa Repunpäähän, koska hänellä alkoi olla jo turhan paljon ikää niin pitkän ja vaivalloisen matkan tekemiseen.
Se vierailu oli tosiaan ollut melko unohtumaton, ja sen muistelu nosti väkisinkin hymyn Bilbon kasvoille. Vieras oli ollut täydellisen oma itsensä, iästä huolimatta. Hän oli nauranut paljon, puhunut paljon, syönyt paljon ja juonut vielä enemmän. Ja juotuaan tarpeeksi hän oli alkanut laulamaan, asiaankuuluvan kovaäänisesti totta kai. Oi miten hauskaa heillä oli ollutkaan! Se oli tapahtunut muutamaa vuotta ennen hänen jäähyväisjuhlaansa…
Hetkinen. Jäähyväisjuhlaansa? Mitä ihmeen jäähyväisjuhlaa? Ja sillä hetkellä Bilbo alkoi muistaa: hän muisti jäähyväisjuhlat ja hän muisti matkan ja Rivendellin ja Satamat ja Meren ja vihreän maan valkeat rannat, ja sen elämän jota oli niillä viettänyt. Ja sen, että se oli loppunut. Hän muisti hyvin sen illan, jona hän oli mennyt nukkumaan sydämessään kaukainen aavistus siitä, ettei hän kenties enää heräisi.
Hän ei siis enää ollut Repunpäässä. Ja hän oli myös melko varma, ettei hän ollut enää Siunatuilla maillakaan. Missä ihmeessä hän siis oli? Ja miten ihmeessä se henkilö oli siellä?
Sillä sekunnilla Bilbo ponkaisi seisaalleen räväyttäen samalla silmänsä auki. Valo häikäisi, mutta tällä kertaa Reppuli kieltäytyi sulkemasta silmiään hetkellisestä sokaistumisesta huolimatta.
Heti, kun hänen näkönsä alkoi taas palautua silmien tottuessa valoon, Bilbo alkoi haravoida katseellaan ympäristöään. Ja hämmentyi näkemästään suuresti.
Bilbo huomasi olevansa jonkinlaisessa järjettömän suuressa salissa. Hän oli toki Meren tuolla puolen nähnyt monia suuren suuria saleja, mutta tämän salin koko ylitti hänen käsityskykynsä tyystin. Sen seinät, sikäli hän niitä erotti, olivat niin kaukana toisistaan että Bilbo arveli niiden väliin mahtuvan helposti vaikka satakunta Kontua ilman että tulisi edes ahdasta. Ja kaukaakin Bilbo (omaksi ihmeekseen) erotti, miten seinät häilyivät ja paikoitellen katoilivat niin, että hetkittäin Bilbo kuvitteli niiden olevan pelkkiä kangastuksia. Ja yrittäessään katsoa ylös kohti kattoa Bilbo huomasi sen olevankin mahdotonta, sillä katosta tulvi valoa kuin sen pinnalle olisi asetettu tuhansia aurinkoja vieriviereen niin, ettei erottunut muuta kuin suunnaton valon loiste kaukana, kaukana ylhäällä, niin äärettömän kaukana ylhäällä että se sai pienen hobitin pään vallan pyörälle.
Oloaan helpottaakseen Bilbo laski katseensa lattiaan, mikä ei kuitenkaan osoittautunut kovin viisaaksi valinnaksi. Lattia nimittäin näytti sekin olevan läpinäkyvä, kuin lasia, ja sen alla leijaili lähes täysin yhtenäinen valkeanharmaa pilvimatto.
Pääparkaansa pidellen Bilbo-rukka istahti takaisin lattialle. Missä ihmeessä hän oikein oli? Kuka hänet oli sinne tuonut? Ja miksi?
Hetken polttavia kysymyksiä särkevässä päässään pyöriteltyään hobittiraukka alkoi taas kuulla ympäriltään sen saman suhisevan supinan. Varovasti hän kohotti päätään ja vilkaisi ympärilleen. Ensi katsannolla hän ei huomannut mitään, mistä ääni olisi voinut olla lähtöisin, mutta katsottuaan toisen kerran kunnolla Bilbo erotti kauempana pieniä hahmoja. Ja katseltuaan noita hahmoja hetken hobitti huomasi yhden niistä suurenevan hetki hetkeltä, tulevan häntä kohti.
Edelleen varsin varovaisena Bilbo nousi ylös ottaakseen vieraan vastaan pystyasennossa. Ehkäpä tämä tulija osaisi kertoa, mitä ihmettä hän siinä paikassa teki.
Hahmon tullessa lähemmäs hänen piirteensä alkoivat erottua aina vain selvemmin, ja lopulta Bilbo tunnisti tulijan. Tämä ei ollut se, jonka ääni hänet oli alun perin herättänyt, mutta hyvin tuttu ja melko mieluisa ilmestys kuitenkin. Hän ei ollut siinä vanhassa hahmossaan, jota hän oli pitänyt yllä Konnussa ja muualla Keski-maassa, vaan kulki siinä uudessa (tai oikeastaan varmaankin vielä vanhemmassa, mutta Bilbon itsensä näkökulmasta uudessa) hahmossaan, jonka hän oli itselleen ottanut heidän saavuttuaan Siunatuille maille. Ja hahmon tunnistaessaan Bilbo mietti, ketä muuta hän oli muka odottanut? Tietenkin hän oli täällä: hänhän oli aina siellä, missä tapahtui, ja oli ainakin tähän asti ollut ainakin välillisesti vastuussa tai muuten vain mukana lähestulkoon kaikessa kummallisessa, mitä Bilbolle oli ehtinyt tapahtua hänen varsin pitkän elämänsä aikana.
”Gandalf!” Hobitti huudahti. ”Mitä ihmettä sinä täällä teet? Ja mikä vielä tärkeämpää, mitä minä täällä teen? Entä missä me olemme? Minä en tietääkseni ole pyytänyt itselleni enää yhtään lisää seikkailuja. No? Kakaise ulos, velhonkuvatus, ennen kuin hermostun!”
Vanha velho vain nauroi. ”Mukava nähdä sinuakin, rakas vanha Bilbo! Viime tapaamisestamme onkin jo aikaa.”
”Saattaa olla”, Bilbo murahti ristien kädet rinnalleen, ”mutta oli eli ei, haluaisin silti tietää mitä Konnun nimeen me täällä toimitamme? Ja mikä tämä paikka on? Minä tahdon vastauksia, Gandalf!”
Edelleen Gandalf vain hykerteli. ”Mielialastasi päätellen olet piipullisen tarpeessa. Sitä minä en valitettavasti voi sinulle tarjota, mutta kenties voin yrittää vastata muutamaan kysymykseesi.”
”Hyvä! Ensin saat luvan selittää, missä me olemme? Mikä tämä paikka on?” Bilbo kysyi tuijottaen velhoa vaativa katse silmissään, vaikka se olikin jokseenkin vaikeaa. Velhon uudempi hahmo oli vaikeammin katsottavissa kuin se Bilbolle erittäin tutuksi käynyt vanhan miehen hahmo, sillä se ikään kuin päästi enemmän läpi sitä voimaa, jota Bilbo tiesi velhon sisällään piilottelevan. Aivan kuin verhot olisi vaihdettu paksuista ohuempiin sellaisen ikkunan edestä, jonka takaa paistoi kirkas keskipäivän aurinko.
”Bilbo-hyvä, minulla on sellainen tunne, että sinä olet sen jo itsekin arvannut, syvällä sydämessäsi ellet muuten. Joten, ole hyvä ja kerro sinä minulle, missä me olemme.” Velho totesi hymyillen jälleen, silmissään sitä tiettyä nauravaa ilkikurisuutta joka oli usein ajaa Bilbon järjiltään turhautumisesta, niin kuin tälläkin kertaa.
Bilbo puhahti ärsyynnyksestä. ”Minulla ei ole harmainta aavistustakaan missä ihmeessä me olemme, kiitos vain, en ole koskaan ennen nähnytkään tätä paikkaa! Joten ole niin hyvä ja lopeta vanhan hobitin kiusaaminen tuollaisilla ja kerro nyt vihdoinkin, missä me olemme!” Hän ärähti.
Vieläkään ei Gandalfin silmissä näkynyt muuta kuin naurua. ”Hyvä on, hyvä on! Ei tarvitse kiihtyä, ystäväiseni, milloin sinusta on noin kiivasluontoinen tullut? Lisäksi, mikäli saan sanoa, sinä et ainakaan minun silmiini vaikuta enää ollenkaan vanhalta. Itse asiassa näytät varsin nuorelta, vaikkakin tuo alituinen kulmien rypistely saa sinut näyttämään muutamaa vuotta vanhemmalta ja melko paljon ikävämmältä. Sinuna lopettaisin sen.” Hetken aikaa Bilbo ihmetteli (jälleen kulmiaan rypistäen) mitä Gandalf oikein tarkoitti sanoillaan, mutta vilkaistuaan itseään hän tajusi velhon olevan oikeassa. Hän tosiaan oli nuorempi: sen huomasi hänen hiuksistaan, jotka olivat taas samaa ruskeaa kuin hänen nuoruutensa päivinäkin, ja hänen käsistään, jotka eivät enää olleet vähääkään ryppyiset vaan sileät ja nuoret, kuten hänen muukin vartalonsa. Mutta vielä enemmän kuin näki, Bilbo tunsi olevansa nuorempi: hän tunsi sen luissaan, joita ei enää kolottanut, harteissaan, joita hän jaksoi pitää ryhdikkäästi, jaloissaan, joissa tuntui taas olevan voimaa, ja ennen kaikkea hän tunsi sen sielussaan, sisimmässään. Se oli jälleen oikean kokoinen. Se ei enää tuntunut niin venytetyltä ja kuluneelta kuin ennen. Se tuntui jälleen nuorelta.
Bilbon itsensä hämmästely kuitenkin keskeytyi Gandalfin jatkaessa puhumistaan: ”Mutta palatakseni kysymykseesi, tule, niin minä näytän sinulle, missä me olemme!” Ja samassa velho oli jo kääntynyt ja lähtenyt harppomaan tulosuuntaansa, ilmeisesti odottaen hobitin seuraavan häntä, niin kuin hän tekikin hetken empimisen jälkeen.
”Gandalf, miten ihmeessä tämä paikka voi olla näin valtava? Tämähän on, on, suunnaton!” Bilbo takelteli kompuroidessaan nopeasti harppovan velhon vierellä. ”Kuka tämän paikan on tehnyt?”
”Kukako? No mutta Bilbo, kyllä sinä sen tiedät! Näiden salien luoja on Hän, joka on luonut kaiken muunkin tässä maailmassa.”
”En ymmärrä. Tarkoitatko jotakuta valarista?” Bilbo kysyi kurtistaen jälleen kulmiaan.
”Valaristako? Ei, Bilbo, en! Sillä vaikka sinä tunnut sen unohtaneen, valarkaan eivät ole syntyneet tyhjästä, vaan kauan sitten, ennen mitään muuta heidät loi Hän, ja näissä samoissa loputtomissa saleissa ovat valarkin aikanaan asuneet. Ei, älä katso minua kuin luulisit minun huijaavan! Sillä nyt minä en valehtele. Sinä kysyit missä sinä olet, ja miksi sinä olet, ja näin minä vastaan: Sinä, Konnun pieni Bilbo Reppuli, olet itsensä Ilúvatarin saleissa, kaukana Maailman muurien tuolla puolen. Ja sinä olet täällä, koska sinut on kutsuttu. Kyllä, Hän on sinut kutsunut niin kuin hän on kutsunut kaikki muutkin lapsensa, sillä pian lauletaan uusi alku sille tarinalle jonka moni luuli jo päättyneen.” Vanha velho kertoi ja loppua kohden hänen äänensä muuttui erilaiseksi, uneksuvammaksi: kuin vanhuksella, joka puhuu jostakin jonka hän on kauan sitten nähnyt tapahtuvan ja joka on pian tapahtumassa uudelleen.
”Minä en vieläkään ymmärrä puoliakaan siitä mitä sinä höpiset. Sillä mikäli sinä nyt puhut totta etkä laske luikuria omaksi huviksesi, niin miksi ihmeessä Hän olisi kutsunut minut? Minähän olen pelkkä hobitti, pelkkä pieni tavanomainen hobitti, vaikka myönnettäköön että minulle on tapahtunut joitakin melko epätavallisia asioita pitkän elämäni aikana. Miksi ihmeessä minut olisi kutsuttu? Ja mitä varten? Mitä minä täällä toimitan? Minä haluan vastauksia, selkeitä vastauksia, kiitos!” Repunpään entinen isäntä puhisi. Jotenkin hänestä tuntui että hänellä pitäisi olla päänsärky, tällaiset mutkikkaat (usein Gandalfiin liittyvät) asiat aiheuttivat hänelle yleensä hirveän päänsäryn. Mutta hän ei tuntenut mitään kivun tapaistakaan, ei päässään eikä missään muuallakaan. Hänen olonsa oli kokolailla hyvä. Itse asiassa, nyt kun hobitti alkoi kiinnittää asiaan huomiota, hän huomasi että hänen olonsa oli kerrassaan mainio, niin mainio että se oli jo epätavallista. Kyllä, hän oli edelleen ärsyyntynyt velhon sekavien puheiden takia, mutta ruumiillisesti hänen olonsa oli loistava. Niin hienoksi hän ei muistanut tunteneensa oloaan edes nuorukaisena.
Jälleen kerran hobitin kummastelu kuitenkin keskeytyi, kun hän kuuli jälleen sen äänen. Ääni kuului jälleen lähempää, ja nyt Bilbo jo erotti sen lausumat sanat. Ääni kutsui häntä:
”Bilbo! Hoi, Bilbo! Voro, missä sinä olet?” Kuului matalan äänen huhuilu. Sen todellisuudesta ei ollut enää mitään epäselvyyttä, niin tuttuna ja voimakkaana ääni jo kuului pienen hobitin korviin, joka alkoi pyöriä vinhasti ympyrää paikoillaan yrittäessään paikantaa äänen lähteen. Missä, missä? Mistä suunnasta ääni kuului? Vihdoin Bilbo paikansi äänen lähteen: lihaksikkaan hahmon, joka harppoi kauempana häntä huhuillen.
Ja ennen kuin hobitti oli ehtinyt edes ajatella itsensä estämistä, hän oli jo alkanut loikkimaan ja huutamaan: ”Dwalin! Dwalin, olen täällä! Täällä!”
Huutaminen selvästi tepsi, sillä kääpiö kääntyi hänen suuntaansa ja lähti harppomaan kohti kunnioitettavan pitkin askelin.
”Bilbo! Vihdoinkin, siinä sinä olet! Me olemme etsineet sinua jo ties kuinka kauan!” Tatuoitu kääpiö huudahti lähelle päästyään ja kaappasi hobittiparan samoin tein lihaksikkaiden käsivarsiensa puristukseen. Ja ennen kuin Bilbo-rukka ehti edes saada hengitystään kunnolla kulkemaan, hänet oli jo heitetty perunasäkin lailla kääpiön kovalle olkapäälle Gandalfin kumean naurun saattelemana.
”Dwalin, minä osaan kyllä kävellä itsekin!” Bilbo huudahti äkäisenä.
”Tiedän, mutta olet niin pieni että voisin kadottaa sinut. Enkä halua edes kuvitella mitä Thorin tekisi minulle, jos kadottaisin hänen rakkaan voronsa! Mutta nyt mennään muiden luokse! Kaikki odottavat näkemistäsi innolla.” Dwalin totesi lähtiessään jälleen harppomaan eteenpäin kumarrettuaan ensin lyhyesti Gandalfille.
”Thorin? Muiden? Tarkoitatko että te olette kaikki täällä? Kaikki kolmetoista?” Bilbo ähkäisi nostaen päätään äkkinäisesti pystynpään. Ja ajatellessaan Vuorenalaisen kuninkaankin olevan paikalla hän alkoi toivoa, että Dwalin harppoisi vähän nopeammin.
Dwalin nauroi, kovaa ja kumeasti kuten hänen tapansa oli. ”Kyllä, me kaikki olemme täällä. Thorinkin. Hän juuri lähetti minut, Bofurin ja Gloinin etsimään sinua. Oli kyllä jo aikakin että sinä ilmestyit, Thorin on ollut aivan sietämätön kun sinua ei ole löytynyt. Hän on kiukutellut kuin mikäkin kakara ja ajanut meidät kaikki hermoraunioiksi. On tehnyt mieleni useampaankin otteeseen vähän kumauttaa kärsivällisyyttä siihen kuninkaalliseen kalloon. Vaan eiköhän hän rauhoitu kun saa sinut näköpiiriinsä”, kääpiö hymisi jatkaen edelleen harppomistaan.
Bilbon sisälle levisi suloinen lämpö. Thorin oli lähettänyt ystävänsä etsimään häntä ja kiukutellut kun häntä ei ollut löytynyt. Kyllä, se oli jokseenkin lapsellista, mutta se sai Bilbon tuntemaan olonsa kaivatuksi, välitetyksi. Ja nähdessään mielessään kuvan rakkaan kääpiönsä kasvoista ja tietäessään tapaavansa hänet pian, hobitin oli aivan pakko pyytää kantajaansa etenemään hieman nopeammin, mihin toinen vastasi pelkällä kumisevalla naurulla.
”Älä huoli Bilbo-pieni, olemme aivan pian perillä. Hei! Tuolla toiset ovatkin! Hoi kaverit! Katsokaa mitä löysin!” Dwalin huusi nostaen Bilbon yhtäkkiä ylös molempien käsiensä varaan. Samassa heidän ympäriltään alkoi kuulua sellaista karjuntaa ja mekkalaa, jollaista pitävät vain riemusta repeävät kääpiöt, vaikka sotaan rynnivät olifantit pääsevätkin melko lähelle samaa melutasoa. Seuraavassa hetkessä heitä piiritti jo suuri joukko äänekkäitä kääpiöitä, jotka kaikki huutelivat hänelle tervehdyksiään.
”Bilbo! Vanhakunnon Bilbo, siitä on aikaa!”
”Kas, vorohan se siinä!”
”Bilbo! Missä ihmeessä olet oikein luurannut?”
”Et ole muuttunut yhtään sitten viime näkemän!”
”Bilbo ystäväiseni, mikä ilo nähdä!”
”Missä Thorin on? Hakekaa joku Thorin ja kertokaa että voro on löytynyt!” Dwalin huudahti viimein laskettuaan Bilbon takaisin olkapäälleen.
”Dwalin, olen varma että eksymisriski on pienentynyt jo vallan olemattomaksi. Joten olisiko mitenkään mahdollista, että laskisit min…”
”Bilbo!” huudahdus hiljensi koko muun kääpiöjoukon, ja sen matala sointi sai Bilbon sydämen melkein pysähtymään.
”Thorin!” hän huudahti, ja sillä hetkellä koko muu maailma katosi. Hän ei enää kuullut tai nähnyt muita kääpiöitä ympärillään eikä huomioinut heitä muutenkaan enää mitenkään, ja ennen kuin hän kunnolla itsekään tajusi, hän oli rimpuillut alas Dwalinin olkapäältä ja syöksynyt suoraan odottavaan syliin, jota ilman hänen oli täytynyt sinnitellä niin monet vuodet. ”Thorin…” Bilbo kuiskasi hiljaa vasten vahvaa rintaa, puristaen käsillään tunikan rintamusta kuin hänen henkensä olisi riippunut siitä. ”Thorin!” hobitti toisti vielä kolmannen kerran ääni nyyhkäykseksi särkyen.
”Shh,
ghivashel, shh…olen tässä, aivan tässä…ei ole mitään hätää…” matala ääni kuiski hänen korvaansa voimakkaiden käsivarsien kiertyessä hänen ympärilleen muodostaen hänelle turvallisen pesän niiden ja vahvan rinnan väliin.
”Thorin…o-oletko s-se todella s-sinä?” pieni hobitti nyyhkytti vasten Vuorenalaisen kuninkaan rintaa.
”Kyllä,
ghivashel, minä se olen.” Värisyttävän tuttu ääni kuiski jälleen toisen työn karhentaman käden noustessa silittämään hänen hiuksiaan. ”En saata uskoa että olet viimein siinä...” ylväs kääpiö jatkoi puristaen häntä lähemmäs itseään kuin peläten hobitin katoavan minä hetkenä hyvänsä.
”En minäkään Thorin, en minäkään…” Bilbo kuiskasi hiljaa niiskuttaen. Hänen oli niin vaikea uskoa sitä. Hän oli painautuneena niin lähelle Thorinin rintaa kuin vain mahdollista, hän pystyi haistamaan toisen jokaisella hengenvedollaan ja kääpiön kumea ääni soi joka hetki lempeänä hänen korvissaan, ja silti oli niin vaikea uskoa hetkeä todeksi, ettei Bilbo voinut muuta kuin painautua entistä tiukemmin kääpiöön kiinni ja toivoa ettei se olisi pelkkää unta.
Thorin taisi vaistota hänen ajatuksensa, sillä kääpiön toinen käsi siirtyi hänen leualleen nostaen sitä hitaasti ylemmäs niin, että hän lopulta kohtasi toisen kauniit siniharmaat silmät, jotka Bilbon ihmetykseksi näyttivät hänen kostuneilta. Hobitin räpytellessä itkuisia silmiään Thorin alkoi hymyillen silittää hänen poskeaan painaen samalla oman otsansa vasten hänen otsaansa.
”
Ghivashel”, kääpiö kuiskasi hiljaa hyristen, melkein kehräten, ”
Men lananubukhs menu.”
Ja siinä samassa Thorinin huulet kohtasivat Bilbon omat saaden hänen aivonsa hetkellisesti täydelliseen umpisolmuun ja sydämensä niin villiksi, että Bilbo pelkäsi sen kohta hyppäävän ulos hänen rinnastaan. Pian hobitti kuitenkin suli vasten tuttuja huulia ja lopulta hän oli se, joka ensimmäisenä vaati kielellään sisäänpääsyä toisen suuhun.
Vasta hyvän tovin päästä heidän irrottautuessa toisistaan Bilbo alkoi taas kuulla ympäristönsä ääniä: muiden kääpiöiden hurraukset ja vislaukset (ja yökkäykset, arvatenkin Filin ja Kilin suusta) tunkeutuivat hänen tajuntaansa saaden hänet punastumaan korvannipukoitaan myöten ja hautaamaan päänsä vasten edelleen hyrisevän Thorinin rintaa.
”
Ghivashel, sinun ei tarvitse nolostua tuolla tavoin”, kääpiö hyrisi ”Eikä sinun tarvitse myöskään enää itkeä, sillä me olemme jälleen yhdessä ja Mahal tietää ettei mikään saa minua enää sinusta eroamaan.”
”Anteekdi…” Bilbo mutisi niiskaisten ”Olidiko kellään denäliinaa?”
Eikä Bilboa haitannut vähääkään se naurunremakka, jonka hänen viimeinen lausahduksensa sai kääpiöissä aikaan. Sillä Thorin oli nyt hänen kanssaan, ja jos joku yrittäisi viedä toisen häneltä, se joku saisi vastaansa hyvin, hyvin vihaisen hobitin, joka kyllä opettaisi olemaan varastamatta vorolta hänen kääpiötään.
A/N 2: Ja tähän loppuun vielä kääpiökielestä suomeksi -jutut:
Ghivashel=Aarteiden aarre
Men lananubukhs=Minä rakastan sinua
