Nappasin tämän kampanjasta ja lukaisin silloin saman tien, mutta on jotenkin tosi kinkkinen kommentoitava. Tämän kuitenkin on lukaissut sopivaa sanottavaa pohtiessaan mieluusti useampaankin kertaan, on tosi toimiva ja kiinnostava kokonaisuus.
En oo lähtökohtaisesti ihan hirveän lyhyiden tekstien ystävä, mutta aina toisinaan sitä törmää tällaisiin helmiin, joissa tuplaraapaleenkin mitassa saadaan sanottua todella paljon. Tämä on voimakas ja tunnelmallinen, ilmaisee asiansa selvästi ja silti turhia alleviivaamatta, ja olen edelleen ihan hämilläni siitä, että pituutta on vain se parisataa sanaa. Tässä on jotain tosi pakottamatonta. Puhekielisyys on paikallaan, tukee sisältöä ja fiilistä.
Tekstin puhujaa on helppo ymmärtää, ja ehkä kaikkein kovimmin muhun iski se, kuinka rankassa asemassa tyyppi on, muttei silti oikein osaa surkutella omasta puolestaan. Ei ehdi, on liian kiire olla huolissaan muista. Tekstin ne sen sijaan tuntuivat aivan saatanan ärsyttäviltä, ihan kuin tosiaankin pelaisivat vain jotain peliä ymmärtämättä kunnolla, mitä puuhastelevat, ja tässä maistui musta hyvin se, miltä itsetuhoisuus helposti ulkopuolisen silmin näyttää. Sitä on vaikea tajuta. Tykkäsin siitä, että olit saanut mukaan sairaalaistumiset happilaitteineen, koska se toi kuvaan vielä raaempaakin realismia, ei pelkkää tanssia ja punaisia enkeleitä.
Ensimmäisellä lukukerralla tämä kuulosti minusta nuorten kaveriporukasta kertovalta tekstiltä, mutta kun tosiaan useamman kerran on lukaissut läpi, en olisi moisesta enää niin varma. Pidin siis myös siitä, kuinka hahmojen ikiä tai keskinäisiä suhteita ei osoiteta millään tavalla, vaan niiden pohdiskelu jätetään kokonaan lukijan mielikuvituksen valtaan. Tämän voi lukea tosi monenlaisilla tulkinnoilla, ja aina homma toimii.
Kiitoksia siis, hieno teksti.
