Disclaimer: Yana Toboso omistaa hahmot ja maailman, en saa tästä rahaa.
Kirjoittaja: Surunmurhaaja
Ikäraja: K-11
Fandom: Kuroshitsuji
Paritus: Lievä Hopkins/Mei-Rin ja Mei-Rin/Sebastian
A/N. Tämän kirjoittamiseen, oikolukemiseen ja julkaisuun meni kolme tuntia ja neljä viinilasia. Viinipullon korkkasin tossa kolmanneksi viimeisen kappaleen kohalla. Tää on oikeesti
tajunnanvirtaa, mutta ajatus ei kulkenut enää lopussa kovin nopeasti joten kirjoitin sitä tunnin. Olen tästä silti ylpeä joten julkaisen sen heti paikalla.
Naistenvihaaja (koko maailma)Nina Hopkins vihasi miehiä. Tai ehkei aivan vihannut, mutta halveksi syvästi ja hartaasti, aivan kuin ne pitkähattuiset kirkonmiehet halveksivat häntä katseillaan. Pitkät saappaat ja lähes polvipituinen hame, sääret vilkkuivat vain kolmisen tuumaa mutta silti madamet kehtasivat esittää pyörtyvänsä ja vanhat piiat käänsivät kiireesti katseensa kun hän käveli vastaan. Piika-parat, eivät käsittäneet miten yhteiskunta heidät kahlitsi tuomitessaan ikuiseen sielunkumppanittomuuteen heti, kun kahdenkymmenenviiden rajapyykki sinkkuna ylittyi. Naisrukat, ihan kuin olisi heidän vikansa etteivät he tunteneet intohimoa ensimmäiseen tai toiseen heistä kiinnostuneeseen mieheen.
Nina Hopkinsin halveksittujen kärkilistoilla olivat etenkin hänen isänsä, hänen kastepappinsa ja entinen kihlattunsa mutta etenkin se hemmetin pahuksen konservatiivisuuden perikuva hovimestari. Isä oli kieltänyt hänet kun hän oli aiheuttanut kihlatulleen niin paljon vatsanväänteitä, ettei tämä enää kestänyt vaan ilmoitti purkavansa kihlauksen. Perinteiden vuoksi se kihlaus oli tehtykin, ei kihlapari edes tavannut ennen kuin Hopkins täytti 15. Valmiiksi kuolettavan tylsiin juhliin ilmestyi nenäkäs räkänokkainen poika, joka kantoi smokkiaan raskaasti takaisin kotileikkeihin kaihoten. Nainen inhosi häntä alusta asti, vaikka puolustuksen sanana hän oli yrittänyt kaivaa kihlatustaan yhtä hyvää ominaisuutta esiin. Yhden hyvän sijasta hän löysi kolmessa vuodessa sata huonoa, eikä täysi-ikäinen mies häiden kynnyksellä kestänyt Hopkinsin ilmaistua tyytymättömyytensä miehen käytöstä kohtaan. Ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvana hänellä oli etuoikeus heittää kihlasormus muitta mutkitta jokeen ja kävellä totuudesta haavoittuneena tiehensä. Mojovien korvapuustien jälkeen Hopkinsin isä oli ilmoittanut Neidillä olevan päivä alkaa pakata ja lähteä tiehensä. Isä toki tiesi, että hänen edesmenneen vaimonsa siskon luona olisi aina tilaa, mutta hän ei koskaan kysynyt tädiltä oliko neiti Hopkins saapunut hänen luokseen.
Hänen kastepapistaan ei tehnyt mieli edes puhua, hovimestarista puhumattakaan. Mutta toisin kuin pappia, hän näki hovimestaria harva se viikko ja se kiristi hänen hermonsa äärimmilleen. Joten joskus oli vain avauduttava.
Periaatteessa naista olisi saattanut ihastuttaa se miten kovin vähän Musta Hovimestari oli mies ja miten kovin paljon Saatanan sylkemä loinen, mutta se oli loinen hänen suojatissaan ja se levisi siinä, eikä poikaa voinut enää pelastaa. Ciel oli hurmurin perikuva, herrasmiesten aatelia, eikä poikaa olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää se mitä häntä ympäröivät ihmiset hänestä ajattelivat. Ciel ei vilkaissut kahta kertaa, kun Hopkins oli työntekonsa helpottamiseksi riisunut pitkän hameensa ja paljastanut lyhyet shortsit asunsa alta. Ciel luotti täydellisesti hänen ammattitaitoonsa ja kertoi lähinnä sen, mihin tarkoitukseen hän puvun tarvitsi. Hopkins päästi luovuutensa valloilleen ja suunnitteli, leikkasi, neulasi, ompeli ja sovitti noin neljässä tunnissa. Ciel tuijotti itseään viileästi peilistä ja kertoi asun kelpaavan erinomaisesti. Sitten tuli hovimestari, tuijotti ilmeettömästi ja töksäytti kertoneensa ainakin tuhat kertaa, ettei nuorelle herralle sovi noin jyrkkä leikkaus ja yliampuvat röyhelöt. Ciel kohautti harteitaan ja pyysi hillitsemään puvun ilmettä. Niinpä niin, puoli minuuttia sitten se oli kelvannut erinomaisesti ja nyt ei enää ollekaan, vain koska se kaikkitietävä nilviäinen sanoi niin. Hopkins olisi halunnut tarttua poikaa hartioista, ravistella ja käskeä ryhdistäytyä: tehän te olette herra talossa, päättäisitte itse, ei kai kukaan muu noin määrätietoisen herran pukeutumiseen vaikuta kuin te itse!
Vaan ei käsityöläisen sopinut herralle niin tehdä, joten surkein mielin hän jäi huoneeseen leikkaamaan ja liimaamaan intohimonsa lopputulosta intohimottomaan, tyystin tavallisen puvun muotoon. Lopputuloksesta ei erottunut hänen puumerkkiään enempää kuin erityisen hyvin tehty ommel. Hän vihasi sitä pukua, vihasi miehiä, vihasi pukukoodeja ja jäykkää Iso-Britanniaa jossa uskottiin ihmisten eriarvoisuuteen enemmän kuin siihen, että maailma muuttui ajan mukana.
Mei-Rin koputti ovelle ja tarjosi hänelle teetä. Rauhoittavan kamomillan mukana maailma hidasti ilkkuvaa juoksuaan hänen ympärillään, lakkasi hetkeksi nauramasta kun hän ei koskaan sopinut siihen rinkiin mukaan. Ja kun Hopkins halasi Mei-Riniä jäähyväisiksi, maailman liike lakkasi kokonaan, sillä tämä hetki oli ainoa millä oli väliä.
Hopkins pyysi Mei-Riniä tulemaan aina hänen liikkeeseensä kun tyttö tarvitsi uuden asun. Hän ei halunnut kuulla yhtään kommenttia puvun sopivuudesta hovimestarilta - ihan kuin mies parhaiten tietäisi millainen asu oli naiselle sopiva. Mutta hän toivoi kahdenkeskisyyttä etenkin siksi, että nämä tapaamiset olivat ainoa mahdollisuus saada tytön huomio kokonaan itseensä. Ne kerrat kun hän oli ommellut asua Mei-Rinin makuuhuoneessa, hovimestari oli käynyt vähän väliä muka kysymässä tarvitsivatko he mitään. Todellisuudessa hänen silmänsä olivat liikkuneet Mei-Rinin asulla kiireestä kantapäähän silloinkin kun hän oli kysynyt kysymyksen, tuijottaneet häpeilemättömän tarkasti kuin antaakseen arvostusta moiselle luomukselle ja neidon ulkoiselle olemukselle. Tarkoituksena oli viestittää Hopkinsille, ettei arvon hovimestari hyväksyisi mitään sisäkön asusta liiaksi poikkeavaa lopputulosta. Liiaksi, koska kartanon turvallisuudesta vastaava sisäkkö tarvitsi tiettyä liikkumisen vapautta tarvittaessa. Syvästi miehen pauloissa oleva Mei-Rin ei todellisia tarkoitusperiä arvannut ja punastui joka kerta syvästi.
Mei-Rin oli upea nainen. Tyttö ei ollut vähimmässäkään määrin avuton, viaton tai sellainen naisen irvikuva, jota tämä yhteiskunta tyttäriltään odotti. Oli harmillista, että Mei-Rinin oli sulauduttava vaarattoman naisenalun rooliin aina kun tilanne ei muuta vaatinut. Hopkins oli sattunut paikalle kerran, kun liikemieheksi tekeytynyt salamurhaaja osoitti Cieliä aseella. Ennen kuin Ciel ehti huutaa Sebastiania apuun, Mei-Rin oli kaivanut aseen hameensa alta, repäissyt lasit kasvoiltaan ja ampunut salamurhaajan pään tohjoksi.
Näky oli niin kaunis, että Hopkins oli meinannut pyörtyä onnesta.
Mei-Rin oli ainutlaatuinen nainen, kaunis ja vaarallinen, kaikista julmin omalle itselleen kieltäessään elämästään kaikki muut paitsi sen ainoan, joka ei ollut hänestä vähääkään kiinnostunut. Kun Hopkins vietteli tyttöä puheillaan, rohkaisi tulemaan leikkiin mukaan ja jättämään hetkeksi taakseen kaiken sen mitä tyttö ei ollut, katsoi tämä häntä punastuen ja torui Hopkinsia leikillään moisten rivouksien päästämisestä kielenkannaltaan. Kyllähän tyttö ymmärsi häntä, kyllähän hän hyväksyi hänet, mutta eihän hän voinut hetkeksikään jättää toivotonta ihastusta mielestään. Edes heidän ollessa kahden he eivät oikeasti olleet koskaan kahden, sillä Mei-Rinin silmien takaa paistoi ikuinen kaiho ja ikävä. Jokaisen lauseen, jokaisen sanan, jokaisen torjuvan eleen takana oli se mies. Ja vaikka asia ei surrut, ei tappanut, se hiersi ja hidasti.
Hopkins olisi hyväksynyt sen, että Mei-Rin olisi toisinaan antautunut hänelle ikuinen ikävä sielussaan olematta koskaan kokonaan hänen. Hän olisi hyväksynyt senkin, että Mei-Rin olisi torjunut hänet ja keskittynyt muihin miehiin kuin hovimestariin. Mei-Rin voisi hymyillä kauniisti torimyyjille ja hiiviskellä keskiyöllä tallien taakse tapaamaan rakastajaansa. Mei-Rin voisi mennä naimisiin ja saada lapsia mutta työskennellä silti kartanossa. Ciel ei ikinä sallisi Mei-Rinin naimakauppoja, jos tyttö ei rouvaksi tultuaankin lupaisi jäädä kartanoon töihin. Senkin Hopkins ymmärtäisi, olihan tyttö korvaamaton.
Vaan Hopkins ei pystynyt hyväksymään sitä, että tyttö kaihosi alituisesti sen kylmäsydämisen hovimestarin perään vaikka mies oli sisäkölle aina julma ja kylmä. Nainen halveksi hovimestaria etenkin siksi, ettei tämä ymmärtänyt Mei-Rinin ainutlaatuisuutta. Sen sijaan mies käytti tyttöä alituisesti hyväkseen sen varjolla, että tyttö oli niin auttamattoman ihastunut ja otti vastaan minkä tahansa moitteen häpeillen. Hopkins arvasi, että loputtomilla kyvyillään kehuskeleva hovimestari halveksi lähtökohdista riippumatta niitä, jotka eivät pystyneet lähellekään samaan. Muut palvelijat olivat luultavasti saaneet hätäisen koulutuksen aiheeseen, loppu koulutus hoituisi haukuilla ja pään pudistelulla. Mei-Rin loisti siinä tehtävässä, jota varten hänet oli todellisuudessa kartanoon palkattu, mutta Hopkins tiesi ettei hovimestarilla ollut tapana kiittää onnistumisista.
Oli inhottavaa katsella, miten käärme kiertyi Cielin ympärille päivä päivältä tiukemmin, eikä sitä päässyt lähestymään. Samalla kun käärme saastutti hänen suojattinsa liberaalin mielen, se myrkytti itseään lähestyvät ympäriltään. Hovimestari ei kyennyt näkemään ketään muita kuin herransa, kuinka oksettavaa selkärangattomuutta, mutta tuskin mitään uutta käärmeen elämässä. Jos hovimestari haaveilikin elämästä selkärankaisten parissa, hän turrutti ja vihasi rienaavat ajatuksensa tehokkaasti piiloon.
Mei-Rin oli upea, selkärangalla ja henkilökohtaisilla vapaamielisillä ajatuksilla varusteltu nainen. Sebastian oli kylmä, katkeraa myrkkyä sylkevä käärme, joka ei ymmärtänyt ihmisten ainutlaatuisuutta vaan tukahdutti päivä päivältä niitä jotka pyrkivät elämään maailmaa itselleen.
Sinä iltana Ciel oli kutsunut Hopkinsin viettämään Halloweenia Elisabeth-neidin ja niiden varsin hupsujen mutta hurmaavien intialaisten ystäviensä kanssa. Sebastian avasi hänelle oven ja todennäköisesti pidättäytyi sanomasta, että työväen olisi kuljettava takaovesta. Hovimestari kylläkin vain tervehti häntä yhtä jäykästi kuin oli tervehditty jo tuhatkunta vuotta, mutta Hopkins oli varma että Sebastianilta löytyisi pahaa sanottavaa hänen läsnäolostaan. Nainen väänsi kasvonsa hymyyn, josta ei yrittänytkään saada ystävällistä ja tarttui portaissa kaksin käsin hameensa helmoihin nostaen niitä sopimattoman paljon kävellessään ylös. Mei-Rin tarjosi hänelle viinilasia tarjottimelta, lasin sisältö hävisi ajassa kolme sekuntia ja yksi paheksuva katse hänen selkänsä takana. Teki mieli näyttää keskisormea, mutta sen verran hieno lady oli oltava ettei kuitenkaan. Mutta nainen otti toisen viinilasin heti perään ja asteli oleskeluhuoneen puolelle leuka hieman ylempänä kuin hänen arvolleen oli sopivaa. Hänen kävelynsä ei ollut sopivaa. Viinilasilliset eivät olleet sopivia. Hän ei ollut sopiva. Hän todella vihasi sitä maailmaa etiketteineen sääntöineen ja perinteineen, paitsi Elisabeth-neidin valtaisan hauskoja seurapelejä. Ne toivat iloa kaikille, mutta kaikkeen siihen mikä toi muille iloa se hovimestari suhtautui väkinäisesti ja ilottomasti. Haistakoot paskan, Hopkins ajatteli, ja flirttaili pelien välissä Mei-Rinille joka suhtautui häneen ystävällisesti mutta pidättyväisesti. Hän katseli koko illan, kun Mei-Rin jätti hänet täysin vailla vastakaikua mutta horjahteli pari kertaa muka vahingossa jotta hovimestari joka välitti enemmän viineistä kuin tytöstä ottaisi hänet kiinni ja veisi kauas pois vain täksi yhdeksi illaksi joohan joohan joohan -.
Hopkins pyysi uuden lasin viiniä. Käärme kiemurteli isäntänsä jaloissa, mittaili sitä arvioidakseen joko se olisi valmis syötäväksi. Ei vielä. Ciel vilkuili kelloaan, ilmeisesti pitkäksi venyvät illat saivat hänet pitkästymään. Ei aivan vielä. Mei-Rinin katse oli lukkiutunut tyynesti seisovaan hovimestariin. Eikö koskaan? Toiset asiat vain odotuttivat itseään, piti olla loppuun saakka kärsivällinen. Mitä pidempään oli odottanut, sitä herkullisemmin odotus palkittiin.
Ja Hopkins jaksaisi odottaa lopun ajoille saakka, tehdä työtä kaikkien maailman naisten edestä kunnes jonakin päivänä maailma olisi kypsä poimittavaksi
heille. Cielin kiitettyä kaikkia mukavasta illasta Hopkins pyysi Mei-Riniä saattamaan hänet vaunuille ja suuteli tyttöä otsalle hyvästiksi. Hänen olisi tehnyt mieli kumartaa päätään hitusen alemmas, mutta ei voinut. Vielä. Ehkä ei kolmen eikä kymmenen eikä edes viidenkymmenen vuoden päästä, mutta jonain päivänä kun hän olisi vanha ja kurttuinen ja elämää täynnä... Hän laskisi päätään vielä kolme tuumaa ja hame keikkuisi polvien yläpuolella kuusi tuumaa ja hänen mielialansa kohoaisi yhdeksän, aina. Huulet koskettaisivat toisiaan, eikä kukaan katsoisi kahta kertaa vaikka heitä olisi kaksi hameellista huulipunallista heleän naurun omaamaa, entisessä ajassa yhteiskunnan ruoskimaa ihmistä.
