Yksi hopea, kaksi mustaa, ei kultaa enää koskaan | K-11 | songfic, oneshot

[SuklaaKissa]

Vastuunvapaus: Harry Potter ei kuule minulle vaan J.K. Rowlingille, enkä saa tästä rahaa.

Nimi: Yksi hopea, kaksi mustaa, ei kultaa enää koskaan
Kirjoittaja: SuklaaKissa
Genre: angst, songfic
Ikäraja: K-11
Paritukset ja päähenkilöt: Harry/Draco, Hermione/Ron, Luna
Yhteenveto: Toukokuun toisena päivänä vuonna 1998 kultainen kolmikko vaihtuu mustaksi kaksikoksi. Siitä eteenpäin Harry ja Hermione yrittävät vain välttää rikkomasta rauhaa, jota Luna rauhallisesti rakentaa taikaväen keskuuteen.

A/N: Biisihaasteeseen. Inspiraation lähteenä Happoradion kappale Uhrille.

Yksi hopea, kaksi mustaa, ei kultaa enää koskaan

"Kultainen kolmikko muuttui kaksikoksi - Ron Weasleyn kuolema varmistunut" (Päivän profeetta 3. toukokuuta)

"Tunnistatko tämän naisen? Jälleenrakennus vauhtiin Luna Lovekivan johdolla" (Päivän profeetta 28. kesäkuuta)

"Me Noidat haastattelee: Luna Lovekiva – velhomaailman toinen pelastaja" (Me Noidat 15. lokakuuta)

"Puoli vuotta kulunut – missä on poika joka elää?" (Päivän profeetta 2. marraskuuta)

Hautoja on niin paljon, että emme käy niillä - tarkoituksella. Mutta niitä on kaikkialla, mihin päin maata menemmekin, aina jostain kadunkulmasta löytyy vain taikaväen silmille tarkoitettu merkki. Täältäkin menetimme yhden, kaksi, kymmenen, tänne joku jäi suremaan, älkää unohtako näitä noitia ja velhoja. Metallikilpiä portinpielessä. Yleensä emme tunne nimiä. Kuolleita Suuren salin lattialla, käytävillä, vihertävällä nurmella, portaikoissa, sortuneiden seinien alla. Käännymme aina pois liian myöhään.

Kuin koko sodasta olisi selvinnyt vain kolme. En puhu kultaisesta kolmikosta. Minä ja Harry olemme kyllä elävien kirjoissa, mutta Luna on se, joka kantaa haudoille mustanvioletteja yrttejä, joiden kukat eivät kuihdu. Hän suree kaikkien niiden puolesta, jotka eivät itse voi, hänestä on tullut kuin kuningatar sodan jälkeen.

Hänen hiuksensa hohtavat hopeisina lehtien kansissa, vaikka muistan niiden olleen likaisenvaaleat. Mutta ne ovat kai puhdistuneet samalla kuin hänen kummallinen maineensa, joka kiiltää heikosti ja sokaisematta. Ihmiset kaipaavat sitä seesteistä rauhaa ja olemusta, joka vannoo, ettei tämän naisen johdolla milloinkaan tapeta.

Minä ja Harry emme sitä tarjoa. Meissä on liikaa vihaa.

Draco ei ansainnut toista mahdollisuutta. Kuolonsyöjä loppuun asti. Ron ehti vastata kiroukseen, sillä hän ei koskaan alkanut luottaa jääprinssiin, mutta kumpikin kaatui kivilattialle yhtä kuolleena. Sen jälkeen Harry ei ole luottanut kehenkään. Ei minuunkaan.

Se ei haittaa. En minäkään luota häneen, koin kyllä oman menetykseni, vaikkei Ron petturi ollutkaan. Mutta minun on pakko selvitä ja pitää huolta siitä, ettei hän tee meille lisää väistettäviä kujia ja kadunvarsia, joissa surun sijaan viha painaisi harteita. Nykyisin ihmiset eivät sentään tajua vihata meitä. He tajuaisivat, jos näkisivät Harryn huutavan kartanon autioille raunioille. Kun hän tekee niin, minä kiljun, vaikka ääntä ei lähde, mutta rauhoitun aina ennen häntä. Tartun mieheen luhistumisen jälkeen ja vien pois. Seuraavana aamuna hänen silmänsä ovat väsyneet ja katuvat, minä annan anteeksi menneiden puolesta.

Annan anteeksi Ronin ja kaikkien ruumiiden puolesta, kerron etteivät he kantaisi kaunaa. Että kuolleet ovat kuolleita, he eivät piittaa. Annan Harrylle luvan itkeä ja mennä eteenpäin, vaikka viha ei päästä irti.


Itke silmäsi sameaksi
Pure halki nuo punaiset huulet
Huuda äänesi käheäksi
Minä en lähde luotasi mihinkään

Pura kaupunki palasiksi
Polta kaikki sen pimeät puistot
Manaa maan alle jokainen mies
Minä en lähde luotasi mihinkään
Luotasi mihinkään

Minä kannan meidät yli pimeän
Minä kannan meidät yli pimeän
Minä kannan meidät yli pimeän

[DulzGraham]

Huaah. Aika huikea, itse asiassa- no. Kello alkaa kuitenkin olla jo aika paljon (*katsoo kelloa, no, on se*) ja aivot sutii kohta ihan tyhjää, joten sovitaanko, että huomenna paremmalla ajalla palaan jättämään parempaa palautetta?

Okei. Tästä lähtee oikea komentti. Joka ei tule olemaan yhtä hyvä kuin tämä ficcisi.

Linkkasin tän auki otsikon houkuttamana ja olisin ollut puolivarma, että sieltä tulee jotain Sirius/Regulusta, koska kun otsikkoa katsoo irrallaan, niin tottahan se viittaa siihen- ajattelin itse, että se olisi voinut olla rakkaustarina, kahdesta mustasta puhutaan, joten Mustia, tietenkin, ja hopeaa, niin, Regulus, ja kultaa, Sirius. Ja koska ei kultaa enää koskaan, niin tottahan tässä tarinassa Siriuksen sydämen voittaisi oma perhe, ehkä varsinkin se Regulus, ja Rohkelikko unohdettaisiin ihan täysin ja oltaisiin uskollisia hopealle. Näin minä ajattelin, samalla kun pyörittelin kursoria otsikon vieressä ja yllä ja mietin, klikatako vaiko eikö, klikkasin, ja sisältö yllätti. Monella tavalla.

Luin yhteenvetoa, ja ajattelin, että okei, selvästi hyvä uusi jatkoficci, lupaavalta vaikuttava- mutta hetkinen, oneshot, niinkö siellä luki? Pakko oli kelata takaisin ja tarkistaa ja sitten minua alkoi epäilyttää.

Ja sitten ficistä, joka oli muuten aikas upea. Ihan suoraan sanottuna.

Ensinnäkin nämä lehtiotsikot; sä sait niilläkin kerrottua paljon, enemmän kuin toiset kolmellakymmenellä lauseella. Niistä löytyi myös tiettyä todentuntuisuutta.

"Puoli vuotta kulunut – missä on poika joka elää?" (Päivän profeetta 2. marraskuuta)

Ja tässä näkyy jonkinlaista juoruilua, taas- kun muusta ei saada mehevää journalismia, otetaan yksityishenkilö lehdistön rattaisiin, kaapataan valokeilaan Potter, se pelastaja, joka ei oikeasti ole tehnyt mitään väärää. Näinhän canonissakin toimittiin, Rita Luodiko, dundunduu (pitäisikö sen olla poika-joka-elää, noiden väliviivojen kanssa?)

Hautoja on niin paljon, että emme käy niillä - tarkoituksella. Mutta niitä on kaikkialla, mihin päin maata menemmekin, aina jostain kadunkulmasta löytyy vain taikaväen silmille tarkoitettu merkki. Täältäkin menetimme yhden, kaksi, kymmenen, tänne joku jäi suremaan, älkää unohtako näitä noitia ja velhoja. Metallikilpiä portinpielessä. Yleensä emme tunne nimiä. Kuolleita Suuren salin lattialla, käytävillä, vihertävällä nurmella, portaikoissa, sortuneiden seinien alla. Käännymme aina pois liian myöhään.

Mä en osannu pätkiä tätä kohtaa fiksusti lainaukseen Tässä kohdassa- oli jotain niin surullista. Se, miten tuntemattomien muistomerkit tuo mieleen Tylypahkan taistelun ja tietenkin myös tuo metallikilpiä portinpielessä, näen sen selvänä viittauksena Harryn vanhempiin ja Godrigin notkon talonraunioon.

Kuin koko sodasta olisi selvinnyt vain kolme.

Tämä tuntuu olevan ihan totta muuallakin kuin tässä ficissä. Ihan kuin koko sodasta olisi selvinnyt vain kolme. Miten se nyt menikään, yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa tilasto. Ja sitten ne elävät, pari nostetaan tapetille ja yritetään selvitä, vaikka missään ei mitään logiikkaa olekaan.

Mutta minun on pakko selvitä ja pitää huolta siitä, ettei hän tee meille lisää väistettäviä kujia ja kadunvarsia, joissa surun sijaan viha painaisi harteita.

Ja hui, miten fiksu viittaus noihin hautoihin. Muistomerkkeihin. Ihan tosi? Koko ficissä on vihaisen surun leimaama tunnelma. Silloinkin, kun Hermione puhuu Lunasta, kertoo asiallisesti hyvästä asiasta, siihen sekoittuu himpun verran enemmän vihaa, katkeruutta, kuin kenties pitäisi. Ääh, kun minä en osaa kertoa asioita nyt niin kuin tahtoisin.
Ja tässä lainauksessa on muuten se helvetin pelottava kohta. ettei hän tee. Pidä Herm huolta siitä Harrysta, jooko?

Luna on niin IC, voin kuvitella, kuinka hänestä tulisi tuollainen kuningatar, kuolleiden kunnioittaja, suuri esirukoilija ja rauhan ääni- Luna on sellainen, jota joka ikinen menetys vahvistaa. Miksi siis ei, miksei Luna olisi se, joka nousee korokkeelle silkasta rakkaudesta silloin, kun muut ovat jo itkunsa alle lannistuneet? Juuri siksi. Juuri siksi juuri Luna.

Paritukset ilmenevät hyvällä tavalla, ja Harry ja Hermione molemmat ovat omia itsejään- Harry. Tottakai se pässi on tällainen juntti. Rakas pieni juntturajuntti...<3

Draco ei ansainnut toista mahdollisuutta. Kuolonsyöjä loppuun asti. Ron ehti vastata kiroukseen, sillä hän ei koskaan alkanut luottaa jääprinssiin, mutta kumpikin kaatui kivilattialle yhtä kuolleena.

Että minä rakastan tätä kohtaa. Draco<3 ja Ron<3 Tämä kohta on niin elävä, nämä muutamat lauseet, jotka kertovat paremmin kuin hyvin mitä kävi, miksi ja miten. Tässäkö piti itkeä? Vai missä kohtaa? No, minä ainakin itkin ehkä tässä. Ja kaikkialla muuallakin, sillä lailla hiljaa.

Ja Hermione. Ihana rakas Hermione, joka on niin älykäs että itkettää. Kenties jopa viisas. <3

Ja kokonaisuus toimii. Ensin epäilin, olisiko näin suurista juonikuvioista toimimaan näin lyhyessä tekstissä. Turhaan epäilin, ihan turhaan. Tämä toimii, joka osa tässä. Minuun tämä iski, kiitos lukukokemuksesta! (Tulen ihan varmasti lukemaan tämän vielä useampaan otteeseen, ihan varmasti missasin tuosta tekstistä jotain...)

-Duzku

[Verinen Paronitar]

Kampanjakommenttia!

Otsikko oli minusta huisin mielenkiintoinen ja suhtauduin vähän skeptisesti siihen, miten hitossa tuollainen yhteenvedon jälkeen luvassa voi olla näinkin lyhyt ficci -- pakkohan sitä oli tulla tarkemmin ihmettelemään Ja pahuksen hyvinhän se homma sitten pelasi, pakko myöntää, tätä oli ilo lukea ja maistella yksittäisiä lauseita monine merkityksineen.

Harry ja Hermione ovat minusta kiinnostava parivaljakko, kun kirjoissa Ron aina tuntuu kummasti toimivan jonkinlaisena sanansaattajana näiden kahden välillä. Pidinkin paljon siitä, miten tässä oli kuvattu tätä nykyään jo varsin kaltevalla pinnalla lepäävää ystävyyttä, ja Hermionen ääni kuului tässä todella kauniisti -- Harry voi olla vaikka miten moninkertaisesti Valittu, mutta se ei silti tarkoita, että Harry osaisi. Tai ymmärtäisi. Tai mitään. Hermione sen sijaan osaa ja ymmärtää, näkee paljon muuta kuin vain omat surunsa ja menetyksensä, se nainen hallitsee suuremman kuvion ja vaan yksinkertaisesti tajuaa. Myös omat puutteensa.

Tässä oli taiturimaisesti punottu yhteen monta säiettä, ja olikin tosi nautinnollista saada näin tiiviissä paketissa sujuvasti lomittain niin montaa tarinaa kuvaamastasi maailmasta; on se koko velhoyhteiskunta muistomerkkeineen, on media ja on Luna, ja sitten vielä tämä musta kaksikko. Luna tuppaa usein ärsyttämään meikäläistä ylivedetyllä eteerisyydellään, mutta tässä kyllä pidin siitäkin paljon -- se oli tosi perusteltua, kiillotettu julkisivu, jota Luna ei edes itse ole kirkastanut, vaan sen tekevät muut. Siitä sai minusta hauskasti revittyä meta-analyysia senkin suhteen, miten kyseistä hahmoa käsitellään ficeissä 

Ainoa juttu, mille en vaan lämmennyt sitten millään, oli tuo Harry/Draco -aspekti. Se jäi minun silmissäni tosi irralliseksi. Periaatteessa kyllä tykkäsin siitä ratkaisusta, ettei sitä selitetty auki yhtään sen enempää kuin Hermione/Roniakaan, asia nyt vain on näin, mutta koska en kyseistä paritusta muutoin oikein lue tai erityisesti sen puolesta liputa, en jotenkin saa siitä kiinni tällaisina sivuhuomioina.

Muutoin siis mitä mainioin ficci, pahuksen kiinnostava tapaus! Tätä oli ilo lukea, kiitoksia siis <3

[SuklaaKissa]

Oi, mutta mitäs täällä olikaan odottamassa? Ihania kommentteja, vautsi!

DulzGram: Hauskaa, että olin onnistunut johdattelemaan noin harhaan alkutietojen ja otsikon perusteella : P Toisaalta se taitaa tarkoittaa, että johdonmukaisuus niiden ja itse tekstin välillä on aavistuksen hämärä... Jaa-a.

Mun on sanottava, että oot ilmeisesti napsinut tekstistä oikeestaan kaikki koukut, mitä sinne kirjoittaessa tuli heiteltyä ja saanut täysin kiinni ideasta ja siksi on aivan ihanaa, että pidit lukemastasi! Mulla ei ole sun huomioihin mitään korjattavaa, oletuksesi mm. Hermionen suhtautumisesta Lunaan osuu aivan nappiin. Kiva, että näinkin iso kuvio toimi, sillä välillä tuntui, että tämä kaipaisi melkein kokonaisen kirjan taustakseen : D Kiitos kommentista! ♥

Verinen Paronitar: Melkein jo pelotti, kun näin kuka tänne oli kommenttia jättänyt! Olemattomista kommenteista huolimatta nimittäin tykkään teksteistä varsin paljon ja iski alennuskompleksi. Sitä enemmän sitten ilahduin, kun huomasin, että palautehan on positiivista : D

Mukavaa, että ficci onnistui yllättämään. Hioin ja karsin tätä melko paljon, joten olin huolissani siitä, että tavaraa on liikaa näin lyhyeen pätkään ja että yritän kertoa liikaa. Olen siis iloisesti yllättynyt siitä, että mielestäsi vain Draco/Harry jäi roikkumaan irrallaan. Uskallankohan kertoa alkuperäisen inspiksen? Koko juttu lähti siitä, että aloin miettiä Happoradiota kuunnellessani, kuinka uhriutuva hahmo Harry on. Tämän kappaleen sanat tietysti tukivat mietteideni skenaariota ja kertomus sai lisäainesta. Ehkä juuri Harryn epätoivoinen suhde Dracon kanssa johtaisi kolmikon osalta surkeaan loppuratkaisuun sodalle, ja kun Hermione muistutti taas kerran järkevyydestään ja selviytymiskyvystään... tämä vain tapahtui. Näin jälkikäteen katsoen paritus tulee kyllä aivan täysin puskasta, jos ei lue sanoja, ja vaikka lukisi, käänne jää heikosti taustoitetuksi (yksi rivi sanoista, hups... ) Kiitos siis palautteesta!

Ja nyt jos tämä vastaus katoaa internetin syövereihin kiitos puhelimelta lainatun netin... en vastaa seurauksista. ^_^

[Ansa]

Kauan oon katsonut otsikkoa, koska se on kaunis ja mielenkiintoinen ja sitä vaan haluaisi tietää mitä se merkitsee, mutta jostakin kumman syystä uskalsin lukea tekstin vasta nyt. Olen tosi huono lukemaan minulle vieraiden kirjoittajien tekstejä, kun pelkään että petyn. Onneksi uskalsin kuitenkin lukea, koska teksti on aivan sairaan loistava. Ja riipaisevan kaunis. Ja surullinen ja moniulotteinen. Realistinen. Synkkä, ennen kaikkea synkkä. Hermionen kertojaääni oli kaunis ja toimiva, mutta kuitenkin rehellinen. Tapahtumia ei kaunisteltu, jopa jonkinlaista inhorealismia oli havaittavissa, vaikka mistä minä tietäisin, sotaa kun en ole koskaan kokenut. Tai läheisen rakkaan menetystä.

No niin, otsikko! Heti alussa selvisi kiinnostavan otsikon merkitys, ja se lisäsi sen surullisuutta. Ron on kuollut. Harry sekä Hermione ovat kumpikin menettäneet rakkaansa, ja vielä toistensa kädestä (jos siis ymmärsin oikein, että Draco ja Ron tappoivat toinen toisensa?) Siinä hengissä selvinneet eivät oikein kykene lohduttamaan toinen toisiaan kun kumpikin on niin rikki. Musta. Ei kultaa enää koskaan.

Hautoja on niin paljon, että emme käy niillä - tarkoituksella. Mutta niitä on kaikkialla, mihin päin maata menemmekin, aina jostain kadunkulmasta löytyy vain taikaväen silmille tarkoitettu merkki. Täältäkin menetimme yhden, kaksi, kymmenen, tänne joku jäi suremaan, älkää unohtako näitä noitia ja velhoja. Metallikilpiä portinpielessä. Yleensä emme tunne nimiä. Kuolleita Suuren salin lattialla, käytävillä, vihertävällä nurmella, portaikoissa, sortuneiden seinien alla. Käännymme aina pois liian myöhään

Ihanan kamala aloitus, ja aihe johon harmillisen harvoin tartutaan. Yleensä kun sodan jälkeisissä ficeissä kaikki on yhtä suurta riemua ja juhlaa, ehkä vähän voidaan kaiholla muistella Remusta tai muuta ja se siitä. Kaunis kohta, todella visuaalinen, vaikka mitään ei jäätykään yksityiskohtaisesti kuvailemaan. Taikaväen silmille tarkoitettu merkki on eritoten hieno lisä. Siitä tulee sellainen olo että hitsi, miksi en ole itse tajunnut kirjoittaa tuota ja tuosta kun se on niin nerokasta ja kaunista. Yksityiskohdat. <3

Luna oli kiva lisäys, piriste ja toivo. Taikamaailma elpiytyy, mutta se korosti entisestään Hermionen ja Harryn masennusta. Kuolemaa, vaikka keuhkot vielä halkovatkin ilmaa ja sydän sykkii.

Kiitos kaunis.

-Ansa!

[Hazyel]

Tääkin on yksi niistä teksteistä, joka on nyt jo hävyttömän monta päivää roikkunut tässä chromen välilehdissä ihan vain siksi, että olen ihan hävyttömän laiska kirjoittamaan kommentteja. Huono minä.

Kuten Ansakin edellä totesi, minäkin olen pitkään katsellut vain tuota otsikkoa ja pohtinut, että tuossa olisi varmaan mielenkiintoinen teksti, mutta taikasana songfic oli vähän sellainen, minkä takia lykkäsin ja lykkäsin lukemista ensin. Kun sitten lopulta vilkaisin tarkemmin, niin tänne ei oltukkaan tiputeltu väliin jäätävän pitkiä englanninkielisiä laulun sanoja, koska sekös vasta minua ärsyttääkin, etenkin jos niillä ei tunnu olevan minkäänlaista yhteyttä itse tekstiin (paitsi ehkä kirjoittajan päässä). Hyvin positiivinen yllätys siis tuo miten sanat oli sijoitettu!

Oikeastaan nyt kun luin muidenkin kommentoinnit (ei näköjään todellakaan pitäisi tehdä moista kesken kommentoinnin) niin mietin, että mitä sellaista voin vielä sanoa, mitä ei ole jo sanottu. Jos kirjasarja olisi alunperin päättynyt muutoin kuin siten, että kaikki päättyi hyvin, voisin niin kuvitella sen päättyvän näin. Kultaisesta kolmikosta joku kuolee - mitä todennäköisimmin juurikin se Ron joka hösöttää joka paikkaan, kenties siksi ettei halua luottaa Dracoon, kenties jostain paljon typerämmästä syystä, mutta se vaikuttaisi kaikista canonmaisimmalta vaihtoehdolta joka tapauksessa. Ja Luna. Kuten jo sanottu, Luna olisi ehdottomasti se, joka tekisi tuollaista, rakentaisi yhteiskuntaa hiljalleen uudelleen ja loisi uskoa muihin. Harry ihan tosissaan varmasti turhautumisessaan huutaisi ja Hermione antaisi aina anteeksi. Ja toteaisi, että kuolleet ovat kuolleita.

Myös tuon otsikon merkitys näin parin kerran lukemisen jälkeen on ihan järjettömän syvällisen oloinen. Kultaista kolmikkoa ei ole, eikä tule enää koskaan olemaan. Sen sijaan Luna on hyvänä kakkosena, ei ehkä koskaan yllä kultaan asti, mutta tyytyy osaansa hopeana ja ottaa siitä irti kaiken mahdollisen. Ja Harry ja Hermione ovat molemmat vaipuneet synkkyyteen, jossa kullasta muuttui mustaa. Ihana tuo otsikko ja sen merkitys koko tekstin kannalta.

En osaa enää sanoa mitään järkevää (jos nyt edes aiemmat sanottavani olivat järkeviä, eheh), mutta suuri kiitos tästä tekstistä!

[SuklaaKissa]

Ansa: en edes tajua, miten keksitkin nuo kaikki ihanat kehut ja huomiot : D Mukava olla tuottamatta pettymystä. Kiitoksesi oli muuten tosiaan kaunis, jos tuon kommentin kerran kiitoksena saan ottaa. Vaikka hiukan huolestuinkin sanojen "ihanan kamala aloitus" kohdalla, sillä luin ne ensin "ihan kamalana aloitukseksena"... ehdin jo säikähtää, koska olen itse kohtaan hyvin tyytyväinen^^

Lauchuo: Itsellesi kiitos kommentista ja tulkinnoista. Järki on ehkä yliarvostettua kommentoinnissa, mutta ilahduin silti pohdinnoistasi. Syystä sanotaan, että teksi on valmis vasta kun sillä on lukija! Songficit ovat tosiaan haastava laji, ja tässäkin oli näemmä lähellä lukijan kadotus : D Harkitsin kyllä tässä tekstin sekaan sijoittelua, kun sanoja on niin vähänkin, mutta päätin sen katkovan ennestäänkin typistettyä kerrontaa liikaa.

[Ales]

Pyydän jo heti alkuun anteeksi sitä, että kirjoitan kommenttia puhelimella eikä tästä varmasti tule yhtä pitkää kommenttia kuin muista. (+tää on varmaan aika samanlaista kuin aikaisemmissakin kommenteissa...)

Oon katsellut tuota ficin otsikkoa moneen kertaan, eka kerta oli lähellä julkaisuajankohtaa. Otsikko on aivan mielettömän upea ja hyvin rakennettu, rakastuin heti kättelyssä - mutta jokin siinä oli sellaista, että en tätä vain avannut. Vaikka mun olis kyllä ehdottomasti kannattanut!

Tämä oli aivan upeasti kirjoitettu. Jo heti alussa nuo otsikot löivät viimeisen niitin - mähän luen tämän loppuun. Kuvailit kauniisti asioita yksinkertaisuudessaan. Minä tykkäsin tästä näkökulmasta, että ei se elämä (heti) sodan jälkeen ole yhtä juhlaa. Ei olis mun mielestä normaalia. Tietty jokainen purkaa surunsa omalla tavallaan, mutta silti. Tässä ficissä toit realistisen näkökulman surusta ja vihasta, mitä ihmiset tuntevat tuollaisen kokemuksen jälkeen.

Valintasi tuohon "kuningattaren" osaan oli hyvä. Oikein hyvä, paremmin et olisi voinut valita. Canonissakin Luna on aina kannustava, hänellä on ideoita, eikä hän vaivu epätoivoon. Luna on optimistinen. Luna on ihana.
Harmittaa vähän Harryn ja Hermionen puolesta, toivottavasti se elämä lähtee jossain vaiheessa rullaamaan... :c

Koska tosiaan olen puhelimella, en pysty lainaamaan lempikohtiani, mutta niihin kuuluivat mm. alun lehtiotsikot ja kuvaus Ronista & Dracosta, eritoten Dracon kuvailu jääprinssiksi ♥ Siellä oli paljon muitakin hienoja ja upeasti ilmaistuja kohtia!
Mitään moitittavaa en tästä tekstistä löydä, oli kyllä ihan huippu!

Kiittäen ja kumartaen,
-A

[Iloinen Sipuli]

Olipas upea teksti. Siis todella. Minäkin mietin nimestä pitkään, että mistäköhän tämä kertoo, mutta luettuani huomasin että sehän makes sense täydellisesti, ja kuulostaa siksi tosi hyvältä.

Loistava aihe, suorastaan herkullinen  . Okei, kuulostaa kauhean julmalta sanoa noin, mutta pidän kovasti tästä asetelmasta. Ron on kuollut, ja Draco, ja vieläpä tappaneet toisensa! Harry ei todellakaan ole täydellinen pyhyimys eikä liioin Hermione.

Minä ja Harry emme sitä tarjoa. Meissä on liikaa vihaa.

Lyhyesti ja yksinkertaisesti, nii-in! Sen kummallisen hyväntekijän roolin on saanut Luna, joka sopii ja kuulostaa IC-ltä, mutta on tosi hyvä miten hänkin jää tässä jotenkin tosi etäiseksi. Hän on selvästi hyvä mutta etäinen.

Mutta niin, ihana asetelma (joo tiedetään, kokoajan käytän tästä tregediasta tälläisiä termejä "ihana" ja "herkullinen", mutta kun...) josta olisi periaatteessa saanut enemmänkin aikaan, mutta tämä lyhyt oneshottikin toimi erinomaisesti. Ainakin näin taidokkaasti kirjoitettu.

Kieli oli tosiaan sulavaa ja kauheudessaan kaunista, ihania kielikuvia ja kauniita tapoja ilmaista asioita.

Annan anteeksi Ronin ja kaikkien ruumiiden puolesta, kerron etteivät he kantaisi kaunaa. Että kuolleet ovat kuolleita, he eivät piittaa.

Esim. tämä oli upeasti sanottu, juuri niin, kuolleet eivät piittaa. Sota menetys, suru ja kaikki ova tässä niin vahvasti läsnä, että oikein tuntuu.

Mutta siis todella pidin, anteeksi sekavahko kommentti...

-Iloinen Sipuli

[SuklaaKissa]

Ales ja Iloinen Sipuli, hirmuiset kiitokset kommenteista! Mahtavaa saada palautetta, jossa kommentoija pelkää käyttävänsä liikaa sana ihana :'D Ja kiva kuulla että realistisuuttakin oli havaittavissa ja tunteet nousivat esiin, vaikka tämä onkin näin lyhyt raapaisu.