Ficin nimi: Tahattomasti todistettua
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: Hobitti
Ikäraja: k-11
Paritus: Taustalla Barduil
Genre: Draamaa tämä kai on
Summary:
”Syystä tai toisesta olet kuitenkin sangen tolaltasi, ystävä kallis.”A/N: Sarjassamme idea, joka oli ihan pakko kirjoittaa ylös. Taustapiruna hääri
tämä kohtaus viimeisestä elokuvasta. Ei voi olla näkemättä tuota flirttiä...
Minulla on lisäksi melkein aina päällä jokin yleinen ärsyyntyminen päähenkilöihin, mutta muutama positiivinen poikkeus löytyy, Bilbo muun muassa yksi sellainen. ^^
***
Bilbo Reppulin jokaiseen ilmansuuntaan myllertävä ajatusten sekatulva katkesi säpsähdykseen, kun hän käveleskeli suuren kivimuurin viertä ja sen toiselle puolelle kääntyessään kohtasi Gandalfin istuskelemassa raunionkappaleella. Hetken hobitti harkitsi kääntyvänsä takaisin, mutta hänen tulonsa oli jo kuultu, minkä pohjalta hän katsoi parhaaksi noudattaa hyviä tapoja ja jäädä velhon seuraksi. Sitä paitsi tämä oli hänen ystävänsä.
”Kas, Bilbohan se siinä”, Gandalf tervehti puhaltaen savua suupielestään. ”Olet myöhään jalkeilla.”
Hobitti otti oman piippunsa esiin kömpelöin sormin. ”En saanut unta.”
”Onko kaikki hyvin?”
”Miksei olisi?”
Bilbo toivoi saaneensa vastakysymyksen kuulostamaan viattomalta, mutta Gandalfilla oli ikävä tapa havaita välittömästi, jos joku teeskenteli tai ei kertonut aivan kaikkea. Bilbo ei käynyt väittämään, etteikö hänellä olisi ollut asioita, joita hän ei ollut toisille jakanut, mutta vaikka hänen mielensä olisikin ollut täysin avoin kirja ilman mitään kummeksuttavaa, velhon tarkkaavaisten silmien katse olisi joka tapauksessa tehnyt hänen olonsa hitusen vaivaantuneeksi.
”Näitkö kenties aaveen?”
”Että kuinka?” Bilbo pärskähti ja oli pudottaa piipunlehtensä. ”Eihän täällä mitään aaveita sentään ole!”
”Syystä tai toisesta olet kuitenkin sangen tolaltasi, ystävä kallis.”
Bilbo puri huultaan täyttäessään piippunsa. Olisihan hänen pitänyt arvata, ettei hänen tyyneyttä tavoitteleva esityksensä ollut tehnyt vaikutusta nimeksikään. Uteliaisuus oli hänestä yleisesti ottaen raivostuttavaa, mutta Gandalf kuulosti ainoastaan kiinnostuneelta hänen hyvinvoinnistaan. Sen lisäksi hän oli elänyt viimeiset viikot hieman päälle tusinan kääpiön kanssa, jotka toden totta eivät kainostelleet haluaan saada selvyyteen asioita kuin asioita, viis siitä kenelle ne oikeastaan olisivat kuuluneet. Sellaiseenkin kumma kyllä oli tottunut ajan kanssa.
”Tulin jossain määrin todistaneeksi jotain... omituista.”
”Hmm?” Gandalf imaisi piipustaan kehottaen sanattomasti häntä jatkamaan. Eipä moisesta toteamuksesta ollutkaan mahdollista saada juuri mitään oleellista irti.
”Hyvä on, lyhyesti”, hobitti tuhahti ja istahti velhon viereen kivipaadelle, joka joskus oli ollut osa heitä ympäröivää muuria. ”Olin jokin tovi sitten vielä aikeissa etsiä haltiakuninkaan käsiini ja sanoa pari varoituksen sanaa koskien sitä, ettei Thorin välttämättä aio tyytyä pelkkään neuvotteluun mitä tulee siihen, että Arkkikivi on päätynyt vihollisleirin haltuun, etenkään jos ja kun haltioiden ja Järvikaupungin Bardin lähestymistapa olisi oletettavasti jokseenkin ylimielinen, koska minä vielä
henkilökohtaisesti satuin –”
”Bilbo”, Gandalf sanoi kärsivällisesti.
”Niin, asiaan”, hobitti hengähti ja jäi hetkeksi vain pyörittelemään polttovalmista piippua kuin olisi aprikoinut, miten sellainen mahdettiin saada syttymään. ”Joka tapauksessa olin aikeissa mennä tapaamaan asian tiimoilta haltiakuningasta – mikä hänen nimensä olikaan?” Tavallisesti hänen nimimuistinsa oli erinomainen, mutta sillä hetkellä ajatukset horjuivat kuin ruohonkorsi tuulessa.
”Thranduil.”
”Juuri häntä, mutta sen suuren teltan kaikki kankaat oli laskettu alas ja ympärillä seisoneet vartijat poissa”, Bilbo kertoi tuntien kiusaantuvansa hetki hetkeltä enemmän varsinkin, kun aisti Gandalfin silmien katseen niskassaan. ”Aluksi ajattelin, ettei siellä olisi enää ketään, mutta pienestä raosta näin, miten siellä paloi yhä kynttilöitä. En kuitenkaan uskaltanut käydä huhuilemaan mitään, jotta läsnäoloni olisi havaittu.”
Jälkeenpäin ajateltuna hän jaksoi suorastaan ylistää viisauttaan.
”Thranduil oli siis yhä teltassaan”, Gandalf totesi asiallisesti. ”Oliko hän yksin?”
”Kuulemani perusteella hänellä oli seuraa”, Bilbo murahti ja sai viimein aikaiseksi sytyttää piippunsa. Ensimmäinen savurengas leijaili ilmaan alavireisenä soikiona.
”Oliko kyse jostain sotaan liittyvästä?” harmaa velho kysäisi ja Bilbo nielaisi tyhjää. Ilmeisesti oli siis odotettavissa, että aamunkoitteessa sota todella syttyisi kaikista jaloista pyrkimyksistä huolimatta. Tai sitten Gandalf ajatteli tilannetta vain omasta näkökulmastaan. Yhtä lailla ajatus taistelusta sai kylmän hien hobitin ohimoille.
”Äh, ei ollut kyse mistään salaisesta taktikoinnista”, Bilbo tuhahti pyyhkäisten kädellään kuin kysymys olisi ollut kiusaava kärpänen. ”Pikemminkin jostain ihan päinvastaisesta, jos sotastrategian suunnittelun vastakohdaksi nyt voi laskea...
lemmiskelyn.”
Gandalf kohotti kulmiaan. ”Lemmiskelyn, hyvä Bilbo?”
”En ole varma!”
Jos hän oli sittenkin erehtynyt jollain ilveellä. Hänen kuulemansa kahahtelu oli saattanut syntyä muustakin kuin vaatekerrosten riisumisesta ja kevyt tömähdys ei välttämättä tarkoittanut, että teltan suurelle pöydälle karttojen seuraksi oli kellahtanut joku. Se oli saattanut olla vaikka viinitynnyri, sillä vaimeat äänet, jotka olivat kuulostaneet erehdyttävästi suutelulta, olivat tietenkin saattaneet syntyä myös pikarista autuaasti ryystämällä. Paljoa Bilbo ei Synkmetsän haltiaklaanista tiennyt, mutta ainakin sen, että he rakastivat viiniä yli kaiken. Niin ollen se ei olisi ollut mikään ihme.
Kynttilän keveässä lepatuksessa hänen silmänsäkin olivat saattaneet tehdä tepposet hobitin nähtyä telttakankaan kapeasta raosta vilauksen puoleen reiteen riisutuista housuista ja koreista saappaista, jotka kietoutuivat tiukasti paljaan takapuolen ympärille.
”Näytät sangen järkyttyneeltä.” Gandalf ei ollut moksiskaan hänen kertomuksestaan, vaikka hän toikin sen esiin vainoharhaisen kuuloisesti ja pätkittäin.
”En ole järkyttynyt”, hobitti tuhahti takaisin. ”Korkeintaan yllättynyt.”
Ehkei hänen olisi pitänyt olla edes yllättynyt. Hänen olisi jo pitänyt hyväksyä, että ympärillä tapahtui kaikenlaista merkillistä ilman mitään ennakkovaroitusta. Järvikaupungin ja Synkmetsän liittouman – sen yhteneväisyydestä Bilbo ei silti tiennyt sanoa mitään – muodostuminen oli sekin ollut hobitista omalla tavallaan ällistyttävää, mutta toisaalta hänestä tuntui, että Ereborin aarteita himoitsi ihan jokainen nyt kun Smaugin uhkaava liekki oli sammunut lopullisesti.
Vanha velho hymähti ja puhalsi ilmoille savujäniksen pomppimaan hilpeästi heidän ympärillään. ”Jotain senlaatuista olin ounastellut.”
”Olit vai?” Bilbo käännähti velhoa kohti. Joko Gandalf oli todella ollut heitä kaikkia muita paremmin perillä asioista tapansa mukaan, tai sitten tämä vain sanoi moista peittääkseen oman kummastuneisuutensa.
”Kuningas Thranduil oli aiemmin harvinaisen välinpitämätön neuvojeni ja tietojeni suhteen”, Gandalf sanoi. ”Sen lisäksi, että hänen mielestään olen tarpeettoman vainoharhainen, hänen huomionsa näytti kiinnittyneen johonkin ihan toisaalle.”
Kumma kyllä Bilbo kykeni kuvittelemaan tilanteen varsin helposti.
”Entä Bard?”
”Hän sentään suhtautui uutisiini vakavissaan. Se urhea mies haluaisi viimeiseen asti toimia rauhan nimissä”, velho sanoi arvostavasti.
”Uskotko, että hän saisi puhuttua kuninkaalle järkeä päähän?”
Mikäli millään ehtisivät puhua jotain, Bilbo oli vähällä lisätä. Kaikilla oli todella oma tapansa suhtautua uhkaavaan sotaan; toiset kyyristelivät hiljaisimmassa mahdollisessa nurkassa silmät kyynelissä, osa käsitteli tilannetta ryypiskelemällä ja juhlimalla kirjaimellisesti kuin viimeistä päivää, ja joitain viehätti antautua keskenään kiihkeämmänluontoisiin puuhasteluihin. Eipä sellainen hänen eloonsa juurikaan vaikuttanut, mutta senlaatuiset aktiviteetit olisi ollut Bilbon käsityksen mukaan suotavampaa hoitaa jossain
yksityisemmässä paikassa kuin sotaleirissä kuulevien korvien ja näkevien silmien alla. Kuka tahansa huono-onninen saattoi osua paikalle väärään aikaan.
”Thranduil on viimeiseen asti itsepäinen luonne, mutta mikään ei ole mahdotonta”, harmaa velho sanoi. ”Kuvittelisin, että hän olisi halukas ottamaan huomioon myös liittolaisensa mielipiteitä ja osoittamaan lojaaliutta vastavuoroisesti.”
Bilbo naurahti mietteliäälle äänensävylle. ”Bard oli kylläkin tuota pikaa valmis salakuljettamaan meidät haltioiden nenän alta Järvikaupunkiin, kun vähän vilautti mahdollisuutta palkkiosta.”
”Kaikilla on leipä hankittavanaan”, Gandalf sanoi. ”Sitä paitsi arvelen, että hänen avunantonsa toimi teille suurena pelastuksena?”
”Siitä en käy väittelemään”, Bilbo hymähti ja puhalsi toisen savurenkaan, joka näytti ensimmäistä huomattavasti edustuskelpoisemmalta virheettömässä pyöreydessään.
”Hänen seuransa tekee hyvää Thranduilille”, harmaa velho totesi lyhyesti, ja Bilbon mieleen räiskähti jälleen ilotulituksena sinä iltana harvinaisen tutuksi tullut vaivaannus, joka oli jo ehtinyt torkkua hänen mielensä taka-alalla muutaman tovin.
”Eittämättä”, hobitti livautti suupielestään antaen ymmärtää, ettei hänellä juurikaan ollut enää mitään sanottavaa siihen kummaan keskusteluun. Kiusaannuksen lisäksi Bilboa sapetti ylenpalttisesti. Hän olisi ollut varsin mielissään, jos olisi saanut tuotua esiin mieltään kalvavia, tulenarkaan tilanteeseen liittyviä seikkoja, mutta näköjään sellainen oli osoittautunut pienimuotoiseksi mahdottomuudeksi. Järvikaupungin Bard oli toisaalta samoilla linjoilla neuvottelujen suhteen, joten ehkä tämä oli jo väläyttänyt haltiakuninkaalle mahdollisuutta kääpiöiden ja ennen kaikkea Thorinin hyisestä temperamentista. Se ajatus piristi hieman.
Jos mies vain millään oli vielä löytänyt aikaa sellaiseen. Bilbolle se oli se ja sama, mitä haltiakuninkaan teltassa tapahtui ja keiden välillä. Väliäkö vaikka olisivat huutaneet kiintymystään niin, että koko Laakso olisi kaikunut ja naineet pöydätkin nurin, mutta joillain sentään olisi ollut siinä kohtaa tärkeää asiaa, Eru sentään.
