Nimi: Saanko värikyniä? kysyi tulevaisuus
Tekijä: Winga
Tyylilaji: draama
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Juulia, isoäiti, vanhemmat
Yhteenveto: Aikojen alusta, tai elämänsä alusta, Juulia kokee elämän harmaana
Varoitukset: vanhuuteen kuoleminen
Kirjoittajalta: Kesäetydihaasteeseen,
inspiraationa toimi tämä. Ainakin jollain tasolla.
Saanko värikyniä? kysyi tulevaisuusElämä oli kovaa ja kurjaa jo aikain alussa, niin kerrottiin taruissa joita Juulia kuuli isoäidiltään joka kertoi ne omalta isoäidiltään kuulleensa. Juulia uskoi, ettei onnea ollut, uskoi synkkyyteen, jota isoäiti häneen valoi ja eli elämäänsä ajatellen että ainakaan ei vielä tämän huonommin mennyt, vaikka varmasti pian menisikin.
Isä koetti kertoa Juulialle iloisia asioita, äiti koetti vakuuttaa että rakasti, sekä Juuliaa että isää. Joskus isä moitti omaa äitiään siitä, mitä tämä Juulialle kertoi, sanoi ettei pian tyttöä toisi hoitoon, jollei tämä ymmärtäisi että vaikka omassa elämässään oli äiti nähnyt kärsimystä, oli siinä iloakin ollut. Isoäiti kertoi Juulialle että isä oli sokea, sokea rakkaudesta joka kuitenkin sammuisi ja katoaisi.
Vaikka Juulia viettikin enemmän aikaa vanhempiensa kuin isoäitinsä kanssa – jonka tämänkin kanssa aika paljon oli, kun tämä melkein naapurissa asui – olivat isoäidin opit silti aina vakuuttavampia, uskottavampia tarinoita. Niissä hyvyydellä ei ollut väliä ja pahuuskaan ei välttämättä voittanut vaan se oli harmautta, harmautta koko arki. Juulia näki maailman väriläiskät valheellisina ja kun hän piirsi, hän käytti vain lyijykynää, ei koskaan värejä. Opettajat kummastelivat tällaista ja soittivat joskus kotiin, vakuuttivat kyllä ettei tytössä varmaan mitään vikaa ollut, ja kun kuulivat isoäidistä, vakuuttivat että tyttö kasvaisi tästä vielä ohi kunhan ehtisi omaa elämäänsä elää.
Yhdeksänvuotiaana Juulia oli jo kyyninen, tai niin kyyninen kuin maailmaa yhä ihmeissään katsova lapsi saattoi olla, ja hän ihastui ensimmäisen kerran poikaan vuotta ylemmällä luokalla. Juulia kertoi isoäidille tunteistaan ja isoäiti vakuutti, ettei siitä mitään tulisi, että jos tyttö hauraan sydämensä niin nuorena toiselle nuorelle antaisi, ei hän koskaan sitä saisi takaisin. Silti Juulia käytti värejä kuukauden piirustuksissaan ennen kuin sai nujerrettua vähäiset tunteen poikaset, lukittua ne johonkin sydämen sopukkaan. Äiti mietti, mikä oli tytön saanut väreihin innostumaan ja yritti saada Juuliaa puhumaan, mutta Juulia ei suostunut äidille kertomaan.
Kun ihastus oli nujerrettu, muuttui maailma takaisin harmaaksi, valkoiset ritarit tummiksi varjoiksi. Isoäiti hymyili kun Juulia kertoi että ymmärsi hänen olevan oikeassa rakkaudesta, ettei sitä oikeasti ollut. Isä katsoi paheksuvasti isoäitiä hakiessaan Juuliaa kotiin, osasi yhdistää värien katoamisen isoäidin tarinointeihin.
Iän karttuessa Juulia kävi yhä enemmän isoäidin luona, vietti siellä öitä viikonloppuisin, viikollakin kävi aina toisinaan. Isoäiti vanheni hiljakseen ja tarinointi väheni vähitellen. Kuusitoistavuotiaana Juulia soitti isoäidille ambulanssin kun tämä sai jonkin kohtauksen hänen ollessaan kylässä ja hän katsoi kun ensihoitajat laittoivat isoäidin kyytiin ja kysyivät että kai hänellä olisi joku jolle puhua, paikka minne mennä. Juulia vakuutti menevänsä kotiin kertomaan vanhemmilleen tapahtuneesta.
Isän kasvot olivat huolestuneet kun Juulia kertoi tapahtuneesta ja hän ilmoitti menevänsä sairaalaan saman tien. Juulia kysyi pääsisikö mukaan mutta isä kielsi. Äiti ehdotti että Juulia menisi jonkun ystävänsä luokse mutta Juulia vain tuhahti, sanoi ettei hänellä ollut aikaa ystäville, että nämäkin vain särkisivät sydämen ja pettäisivät luottamuksen – isoäiti oli ainut johon hän saattoi luottaa siinä että tämä kertoi totuuden. Äiti puri alahuulta ja huokaisi, ehdotti että Juulia lukisi jotain ja Juulia nyökkäsi, haki sanomalehden ja istui lukemaan, odottamaan uutisia isoäidin tilasta, kun isä lähti sairaalaan.
Isoäiti oli sairaalassa kuukauden ennen kuin hänet päästettiin pois. Toisella viikolla Juulia laskettiin kylään ja isoäidin puheet olivat sekavia Juulian mielestä.
Isoäiti kertoi Juulialle rakastavansa tyttöä enemmän kuin ketään muuta elämässään, kertoi, että oli pakko laskea suojamuureja rakastaakseen, että vaikka hänen tarinansa olivat kovia ja julmia ja todellisia, oli maailmassa silti paljon kauneutta, paljon asioita minkä takia kannatti antaa itsestään jotain. Juulia nyökkäili muka ymmärtäväisenä mutta kotona hän purki ajatuksiaan paperille, piirsi itsensä tyhjiöön ja kysymysmerkkejä joka puolelle.
Isoäiti alkoi kertoa tarinoita isoisästä joka oli kuollut ennen kuin Juulia oli syntynyt, jota isoäiti oli rakastanut ja jonka kuolema oli vienyt isoäidiltä rakkauden elämään. Lapset eivät olleet käyneet kylässä tarpeeksi, vahtineet isoäitiä ja kun Juulia oli syntynyt, oli vihdoin löytynyt joku, jolle isoäiti voisi kertoa elämästä, voisi kertoa tunteistaan.
Juulia oli koko elämänsä kuunnellut kuinka elämä oli julma ja kuinka ei pitäisi rakastaa ja tämä muutos isoäidissä vavisutti hänen elämäänsä, vaikeutti hänen käsitystään kaikesta, maailmasta.
Isä vaikutti iloisemmalta käydessään isoäidin luona, isoäiti keitti kahvia ja halasi isää ja he hymyilivät molemmat, muistelivat mennyttä iloisemmin. Isoäiti pyysi isää järjestämään perhejuhlan tai auttamaan häntä moisen järjestämisessä ja Juulia, teini-ikäinen Juulia jonka elämä oli järkkynyt paikaltaan, kävi lukiota miettien kaikkea, ihmetellen maailmaa ympärillään, nähden sen uusin silmin.
Juulia lähestyi sitä tyttöä matematiikan ryhmässä joka oli joskus hymyillyt hänelle, joka vaikutti mukavalta, joka hymyili kaikille, ja kysyi voisiko tämä auttaa häntä kotitehtävissä, koska hän ei ihan ollut ymmärtänyt, vaikka oikeasti hän oli. Juulia kertoi isoäidille tytöstä ja isoäiti hymyili hellästi, ei enää yhtään niin kovasti kuin ennen, sanoi, että Juulia ansaitsisi ystävikseen vain sellaisia ihmisiä jotka välittäisivät hänestä sellaisena kuin hän oli, että hän oli pahoillaan siitä, että oli tehnyt tytöstä niin kyynisen niin nuorena. Että maailman pitäisi olla kaunis paikka noin nuorelle ja kauniille tytölle, että ystävyyden pitäisi olla jotain mitä ylistetään yhdessä.
Juulia koetti hymyillä. Ei hän ollut kovinkaan paljon ennen hymyillyt ja se tuntui vieraalta, mutta muuttui mukavammaksi mitä enemmän hän hymyili ja yhtäkkiä häntäkin lähestyivät ihmiset, kysyivät häntä mukaansa, juttelivat hänelle jos hän istui samaan pöytään ruokalassa.
Juulia rakastui maailmaan.
Isoäiti piti puheen perhepäivällisellä ja kertoi olevansa ylpeä lapsistaan, että hän oli pahoillaan ettei ollut ollut oma itsensä vuosiin, että hän oli pahoillaan ettei hän ollut osannut pyytää apua lapsiltaan. Isä ja setä ja tädit hymyilivät, kertoivat olevansa iloisia siitä että isoäiti voi paremmin ja isoäiti hymyili surullisesti muttei vastannut mitään. Serkut, joita Juulia oli nähnyt liian harvoin, kyselivät isoäidiltä elämästä, vanhemmistaan lapsina, vähän kaikesta ja isoäidin vastaukset olivat positiivisempia kuin mitä ne olivat Juulian lapsuudessa olleet.
Juulia antoi anteeksi isoäidilleen kaiken mitä tämä oli sanonut, opettanut. Ymmärsi, ettei tämä ollut välttämättä ollut täysissä voimissaan aina. Isoäiti kiitti Juuliaa kun tämä sanoi anteeksiantonsa ääneen ja kertoi että oli mukava kuulla Juulian nähneen maailman uusin silmin. Juulia hymyili valloittavasti.
Kun Juulia täytti seitsemäntoista, isoäiti joutui taas sairaalaan. Tai ei ihan samana päivänä mutta pari päivää myöhemmin. Isä itki vasten äidin olkapäätä ja Juulia tiesi miksi isoäiti oli muuttunut, oli oppinut ymmärtämään että ihmiset muuttuivat pahojen asioiden lähestyessä. Tai ei kai kuolema välttämättä paha ollut, välttämätön vain.
Juulia harkitsi katkeroitumista mutta muisti lapsuutensa harmaudesta sen verran paljon että tiesi ettei halunnut vajota siihen takaisin, ehkä kiittikin isoäitiä siitä että tämä oli muovannut hänestä harmaudessa eläjän alkuvuosikseen. Opittuaan rakastamaan elämää Juulia oli onnellisempi, halusi pysyä onnellisena mahdollisimman pitkään.
Kun Juulia näki isoäidin viimeisen kerran, hän suuteli tämän poskea ja toivotti kaikkea hyvää. Isoäiti hymyili, sanoi ettei mikään voisi olla kurjempaa kuin elämä muttei myöskään kauniimpaa kuin elämä, lupasi vahtia Juuliaa ja pyysi tätä lupaamaan ettei tämä tekisi samoja virheitä kuin hän oli tehnyt. Juulia lupasi, kertoi ystävistään, ja poistuessaan Juulia jo melkein tiesi, ettei näkisi isoäitiään enää. Ehkä arkussa.
Isoäidin kuolema oli kova pala isälle. Kova pala Juuliallekin, mutta Juulia tiesi että siitä selviäisi, Juulia tiesi että maailma oli kaunis vaikka siinä oli koviakin kohtia, Juulia tiesi tämän. Isä ei ehkä muistaisi sitä juuri nyt, ei ehkä hetkeen, mutta Juulia vannoi itselleen auttavansa isää muistamaan miksi maailma oli niin kaunis ja hän tiesi että äitikin auttaisi. Juulialla oli ystäviä jotka auttaisivat häntä ja se olisi tarpeeksi tälle hetkelle.
Ehkä huomenna isoäidin menettäminen ei särkisi sydäntä niin paljon kuin edellisenä päivänä, mietti Juulia joka ilta ja joka päivä häntä koski vähemmän.