Haluan vain unohtaa yön jolloin kohtasimme. Lupin/Snape. K-11, angst, one-shot

[Ygritte]

Ficin nimi: Haluan vain unohtaa yön jolloin kohtasimme
Kirjoittaja: Ygritte
Genre: Angst, draama, slash
Ikäraja: K-11
Pari: Remus Lupin / Severus Snape
Yhteenveto: 17-vuotias Remus ei tiedä, mitä tehdä. Se särkee hänen sydämensä, painaa keuhkot kasaan, kun pitäisi hengittää, ja valvottaa pitkiä, yksinäisiä öitä.
Beta: Hurrikaani
Vastuuvapaus: En omista hahmoja



Remus makasi liikkumatta sängyllään. Hänen ei tarvinnut yrittää pysyä paikallaan, hänen kehonsa tuntui painavan hengästyttävän paljon. Kädet ja jalat painautuvat raskaina kiinni pehmeään patjaan. Remus tuijotti vuoteensa kattoon. Vuodeverhot oli vedetty kiinni, ja oli niin pimeää, ettei hän nähnyt mihin niiden punertava kuviointi loppui. Korkealla, johon hän tuijotti, oli vain pimeää.

Hänellä oli ollut kaikki. Remus tunsi kuinka hänen oli vaikea hengittää. Muisto palasi hänen mieleensä yhtä raskaana kuin ennen. Remus ei itkenyt. Mutta fyysistä kipua, jonka muisto aiheutti, Remus ei päässyt pakoon. Se tuntui painavan hänen rintalastansa päällä, esti hengittämästä vapaasti, aiheutti päänsärkyä ja unettomuutta. Remus puristi kätensä nyrkkiin molemmin puolin kehoaan. Miksei hän voinut vain unohtaa.

Remus sulki silmänsä hetkeksi. Se ei auttanut, ei koskaan auttanut, vain pahensi asiaa. Hän ei pystynyt unohtamaan. Heti suljettuaan silmänsä hän näki mustat hiukset ja valkoisen ihon, tummat silmäripset ja silmäkulmat, joihin tuli pari huomaamatonta juonnetta leveän hymyn seurauksena. Hän näki kapean olkapään hennon vaalean ihon, hän näki käsivarret ympärillään. Hän näki auki olevat huulet, hän kuuli kevyen huokauksen. Hän näki silmät, jotka katsoessaan Remusta tummuivat näyttäen lopulta lähes kokonaan mustilta.

Remus pystyi edelleen tuntemaan kuuman hengityksen ihoaan vasten. Hän tunsi hampaiden pureutuvan oman olkapäänsä ihoon. Remus muisti, miten kevyesti hän oli nostanut Sev…

Remus räväytti silmänsä auki. Yksinäinen kyynel lähti valumaan hänen silmäkulmastaan kohti punaisen kirjavaa tyynyä. Remus ei välittänyt pyyhkiä sitä. Hän tiesi, että kohta helpottaisi. Hengitys muuttui väkivaltaisiksi nyyhkäyksiksi. Remus toivoi, että kaikki muut makuusalissa nukkuvat olivat jo syvässä unessa. Hänelle oli yhdentekevää kuuliko joku hänen itkunsa. Mutta hän ei halunnut vastailla kysymyksiin. Selittää, miksi hän itki yksin yö toisensa jälkeen. Miksi hän ei suostunut kertomaan parhaille ystävilleen mikä häntä vaivasi.

Itku kesti oman aikansa laantuen lopulta kevyeksi nyyhkytykseksi. Hänen parhaat ystävänsä? Hänen parhaat ystävänsä olivat vieneet häneltä kaiken. Remus muisti, kuinka samat mustina palavat silmät täyttyivät kyynelistä. Kääntyivät pois, eivät katsoneet kohti. Katsoivat pelkkään tyhjyyteen, kuten Remus nyt. Oliko Severus tuntenut silloin saman tuskan, kuin Remus? Oliko Severusta voinut sattua vielä pahemmin?

Remuksen hengitys rauhoittui hitaasti. Hän oli ollut itse paikalla. Hän olisi voinut estää kaiken. Hän olisi voinut asettua Severuksen puolelle, hän olisi voinut lopettaa kaiken milloin tahansa. Mutta hän ei lopettanut. Kyse ei ollut pelkästään hänen ystävistään ja heidän julmasta käytöksestään. Hän itse oli pelännyt. Ja hän pelkäsi edelleen. Pelko sekoittui itseinhoon ja syytöksiin pimeinä öinä, joita hän valvoi yksin suuressa makuusalissa.

Remuksella oli ollut kaikki. Sitten hänellä oli ollut lisää, muutama vihjaileva katse luokkahuoneessa. Severuksen suloinen hymy, kun hän oli huomannut Remuksen tuijottavan. Pieni hipaisu käytävässä.

Huomenna Remus korjaisi kaiken. Hän puhuisi Severukselle. Hän pyytäisi anteeksi. Hän kertoisi ystävilleen. Hän kertoisi, kuinka oli kohdannut Severuksen rannan lähellä. Sinä iltana, kun hänen ystävänsä olivat joutuneet peittelemään hänen yöllistä poissaoloaan. Hän kertoisi, kuinka Severus oli punastunut, kun Remus oli sanonut, että hänellä oli kauniit silmät. Kuinka Severus oli hauska, leikkimielinen ja viisas. Remus ei oikein käsittänyt vieläkään mitä sinä yönä oli tapahtunut.

Severus oli puhunut, hän oli puhunut paljon. Severus oli leikillään yrittänyt juosta Remusta karkuun ja nauranut. Aina uuden puun taakse, vilkuillut hymyillen taakseen. Remus ei muistanut koskaan aiemmin kuulleensa Severuksen naurua. Remus oli lopulta napannut Severuksen kiinni, ei hellästi ja varovasti, vaan tiukasti itseään vasten. Severus oli nostanut mustat silmänsä kohti Remusta, ja Remus oli varma, että sillä hetkellä hän oli rakastunut.

Huomenna hän kertoisi kaikille. Remus tiesi, että oli vannonut näin jo monena yönä ennenkin, mutta huomenna olisi se päivä, kun hän kertoisi. Tapahtuisi mitä tahansa, hän kertoisi. Varmasti kertoisi…

[Hurrikaani]

Höhöö mun stalkkeri sposti ilmoitti et tuli tutun kuuloinen ficci finiin. XD <3

Kuten sulle jo privana hehkutus ni tää on ihanan surumielinen ja haikea. Ja jotenkin niiiin syvästi remusta kuin olla ja voi. Tämmöistä jahkailua, itsesyyttelyä ja ongelmien kanssa painimista. Ja tää paritus jotenkin houkuttaa mua ajatuksen tasolla kuten tässä puhuttiin, koska tätä harvemmin näkee ja kuitenkin aineksia on paljoon.

PS, ihana et sait tän julkaistua tänne. :3 tulin tänne vaan intoilee ja hehkuttaa



Lähetetty minun M2006C3LG laitteesta Tapatalkilla

[Ygritte]

Kiitos Hurrikaani!

Tää pari on tosiaan aivan ihana. Tähän pariin tulee automaattisesti jo mukaan suuria tunteita, draamaa ja monesti angstiakin. Joskus vielä kirjoitan pidemmän pätkän Snupinia, mahdollisesti jopa onnellisen lopun heille, mutta se ei ollut vielä tämä ficci.

Nuori Remus parka yksin suurten tunteittensa kanssa. Hän tosiaan hahmona on jo sellainen, joka on tottunut piilottelemaan asioita eikä kerro kaikkea, joten hänet on helppo kuvitella tällaiseen tilanteenseen. Haluaisi kertoa jotain, mutta ei vain pysty.

Ja kiitos kun luit tämän jo ennakkoon ja rohkaisit julkaisemaan! Muuten olisi voinut jäädä pöytälaatikkoon, tai siis tietokoneelle

[Altais]

Voi, tämä oli niin kaunis ja sydäntä riipaiseva, Remuksen kaipaus ja paha olo tuli ihan iholle tätä lukiessa. Samoin kuitenkin tuo Severuksen ja Remuksen yhteisen hetken suloisuus. Ajattelen aina, että näillä kahdella olisi ollut toisilleen tosi paljon annettavaa, ehkä ystävyyttä, jaettua viisautta, ehkä lämpöä ja välittämistä, ja myös ihan hyvin voi kuvitella, että rakkautta ja vetovoimaa. Mutta voi noita nuoria ja niiden ehdottomuutta, kun ystävien jyrkät mielipiteet vaikuttaa liikaa, eikä niiden edessä uskalla olla sitä, mitä oikeasti on, kun pelkää niiden reaktiota ja pelkää jäävänsä yksin. Ihan kauheaa, että ne samat ystävät, jotka on tukeneet Remusta ihmissuteuden kanssa läpi kouluvuosien, onkin nyt ne samat, jotka ottaa häneltä pois mahdollisuuden kokea ja antaa rakkautta.  :'(

Ihan varmasti voi vaan kuvitella, että Severukseen sattui vähintään yhtä paljon kuin Remukseen tässä. Jos hän sai hetken aikaa osakseen lämpöä ja rakkautta, mutta vain lyhyen kohtaamisen ajan, ja sitten kaikki jäikin ilmaan roikkumaan, toinen vetäytyi eikä uskaltanutkaan, ja joka päivä hän joutui katselemaan Remusta Jamesin ja Siriuksen eli pahimpien kiusaajiensa seurassa. Ne olivat tässä kyllä vieneet häneltäkin ihan kaiken, eikä ihme, jos niitä oli helppo vihata.

Suuret kiitokset tästä, ja todella iloinen olisin, jos vaikka innostuisit jossain kohtaa kirjoittamaan näistä kahdesta vielä lisääkin. Miten olisi vaikka jatkis, jossa nämä saisivatkin lopulta toisensa? (ei mitään paineita, mutta kuitenkin). 

[Ygritte]

Kiitos kommentista Altais!

Tämän parin pariin palaan jostain syystä aina vain uudelleen ja uudelleen. Jotain erityistä tässä on. Jotenkin mieleen on aina jäänyt pyörimään se, että vaikka Remus näki ystäviensä kiusaavan Severusta, hän ei koskaan mennyt siihen mukaan. Heidän välinsä olisivat varmasti voineet olla canonissa toisenlaiset ilman Remuksen ystävien käytöstä. Tietysti asiat eivät ole mustavalkoisia ja syynsä varmasti ovat olleet Severuksessakin, mutta näissä kahdessa ja heidän väliensä kehittymisessä hukattiin kyllä jotain!

Ja juuri noin itsekin ajattelin, että Remuksen ajatukset kulkevat. Hän on joutunut kokemaan elämässään jo kaikenlaista, joten ei ole helppoa asettua ystäviään vastaan, vaikka toisella puolella saattaisi olla joku, jota myös rakastaa Severuksen tuskan katsominen ei tee asiasta varmasti yhtään helpompaa, mutta Remus ei vain saanut itsestään irti sitä, että olisi kertonut asiasta. Ehkä ikinä kenellekään? Sitäkin pallottelin mielessäni ficin kirjoittamisen jälkeen, mitä jos Severus olisikin ollut Remuksen elämän isoin rakkaus, eikä hän koskaan kertonut asiasta kenellekään? Hirveän surullinen ajatus!

Todennäköisesti kirjoitan pojille vielä joskus jonkin onnellisemman tarinan. Eihän tätä paria ja lähtökohtia voi tähän jättää

[Pahatar]

Ensinnäkin täytyy sanoa, että on tosi hienoa, kun sinä kirjoitat Remuksesta ja Severuksesta. Tämä vain on niin ihana pari, ja niin hyvin sopiva toisilleen, en kyllästy ikinä näihin kahteen.

Mutta voi kun tämä oli surullinen, vaikka samalla myös kaunis. On hyvin uskottavaa, että Severus ja Remus olisivat jossain sopivassa yhteydessä löytäneet toisensa. Ja miten kivaa heillä olisi yhdessä ollut, vaikka se olisikin ollut pakko salata monestakin syystä. Tässä tulivat niin hyvin esiin tuo, miten paljon Remus välitti Severuksesta ja ennen kaikkea se, millaisena Remus näki Severuksen:

Heti suljettuaan silmänsä hän näki mustat hiukset ja valkoisen ihon, tummat silmäripset ja silmäkulmat, joihin tuli pari huomaamatonta juonnetta leveän hymyn seurauksena. Hän näki kapean olkapään hennon vaalean ihon, hän näki käsivarret ympärillään. Hän näki auki olevat huulet, hän kuuli kevyen huokauksen. Hän näki silmät, jotka katsoessaan Remusta tummuivat näyttäen lopulta lähes kokonaan mustilta.

Sitä pahemmalta tuntuu, kun kaikki kauneus sitten hajosi ja rakkaus loppui siihen viidennen vuoden lopun kiusaamiseen ja julkiseen nöyryyttämiseen. Ymmärrän toisaalta niin hyvin Remustakin, joka ei vain pystynyt asettumaan ystäviään vastaan, ei edes Severuksen takia. Mutta eihän Severuskaan voinut enää nähdä Remusta samalla tavalla, kun tämä vain katseli vierestä, eikä tehnyt mitään. Hirveän surullista ja onnetonta molemmille, ja jäin miettimään sitä, kuinkahan kauan Remus oli jo murehtinut asiaa yön hiljaisuudessa? Vuoden vai enemmänkin? Tuntuu ihan kamalalta, että joutuisi katumaan päivästä päivään omaa tekemättä jättämistään ja jäämään sen takia ilman rakkautta, joka jo kerran oli löytynyt. Eikä Remus tainnut huomennakaan kertoa ystävilleen, miten asia oli, kun ei ollut tehnyt sitä tähänkään asti. Ja olisiko se sittenkään auttanut enää Severuksen suhteen?

Kiitos paljon tästä! Tämä oli hieno ja mieleenjäävä ficci, ja olisin lukenut tätä mielelläni paljon pidempäänkin, vaikka koin tämän hyvin raskaaksi samalla. Pitää seuraavaksi paneutua siihen toiseen Severus/Remus -ficciisi, jos se toisi enemmän onnea näille kahdelle.

[Karvis]

Lounastauko ficin parissa, mikäs sen parempaa. Vaikka nimi lupailikin angstia. Toisaalta voisin vältellä otsikon kanssa, ettei Remus kuitenkaan halunnut unohtaa. Remus halusi rohkaistua ottamaan askelia eteenpäin ollakseen Severuksen kanssa. Ajattelen tätä tosi romanttisesti, vaikka oma epäilykseni tätä lukiessa olikin se, että Remus ei tule koskaan ottamaan sitä askelta. Se jää ikuisesti huomiseen kunnes on liian myöhäistä. Voisit todistaa että olen väärässä ja kirjoittaa pitemmän ficin samasta asetelmasta.  Remus voisi jättää Siriuksen ja Jamesin seuran ja etsiä älykkäämpää seuraa Severuksesta.

[Ygritte]

Kiitos kommentista Pahatar! Remus ja Severus tosiaan ovat aivan ihana pari, enkä minäkään taida heihin koskaan kyllästyä
Kirjoittaessani tätä tulin välillä itsekin ihan surulliseksi poikien puolesta, tästä tuli ehkä hieman synkempi, kuin olin alunperin ajatellut. Remuksen osa ei tässä ole helppo. Omissa mielikuvissani Remus ja Severus tapaavat ennen, kuin Siriuksen ja Jamesin kiusaaminen menee aivan yli, kuten sinäkin olit ajatellut. Toisaalla on ihana ensirakkaus, toisaalla ystävät, jotka ovat tukeneet Remusta läpi kouluvuosien. Ehkä tilanne tuli liian nopeasti Remukselle, hän ei osannut toimia, ja nyt joutuu vain miettimään mitä olisi voinut tehdä toisin?

Jätin tämän ficin lopun auki, mutta itse ajattelin niin, että Remus ei koskaan kertonut, kenellekään. Ja miten hirveä kohtalo sekin olisi! Jossitella koko loppuelämänsä sen vuoksi, että ei vain koskaan uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta. Kaiketi tunteet ajan saatossa hiipuivat pelkiksi katkeriksi muistoiksi, mutta silti. Ehkä tästäkin syystä tuo jatkis, jota nyt Remuksesta ja Severuksesta kirjoitan, on huomattavasti positiivisempi.

Karvis, tämän ficin loppu jääköön lukijan mielikuvituksen varaan. Voihan olla, että Remus kertoikin asiasta, ja sai lopulta sovittua Severuksen kanssa? Ei voi tietää Remus varmasti halusi ja ei halunnut unohtaa. Toisaalta se olisi ollut paljon helpompaa, jos olisi pystynyt unohtamaan, mutta halusiko hän sitten kuitenkaan menettää ihania muistojaan Severuksen kanssa? Ja toisaalta hyvä, että Siriuksella ja Jamesilla on edes Remus järjen äänenään, tiedä mitä he muuten olisivat keksineet tehdä Kiitos kommentistasi!