Paring: Albus/Gellert
Rating: s
Warnings: Drama, angst, slash
Summary: ”Jossain siritti heinäsirkkojen armeija”
Beta:Ygritte
A/N: Kesän pitkän kirjoitustauon jälkeen olen vihdoin palaamassa tän kaksikon pariin. :3 Haastesanana listalta löytyy ”auringonlasku”
Viime kerralla oltiin vähän eri tunnelmissa kuin tässä ficissä, mutta koin tän sopivana tähän ja näiden kahden suotaa ja huopaa suhteeseen. Osa 21 olkaa hyvä!
Gellert tuijotti eteensä näkemättä oikeastaan mitään. Hän ja Albus olivat lähteneet kävelylle saadakseen olla rauhassa uteliailta silmä- ja korvapareilta. Aberforth kyräili jatkuvasti, ja Gellertistä tuntui, kuin Aberforth olisi yrittänyt salakuunnellakin hänen ja Albuksen keskusteluja. Ariana puolestaan oli toisina päivinä todella sosiaalinen, ja halusi tuppautua heidän seuraansa, ja toisina päivinä tyttö oli kadonnut jonnekin talon uumeniin. Niinä päivinä, kun Arianaa ei näkynyt, Albus vaikutti hyvin ahdistuneelta ja vaikealta, mikä ei lisännyt Gellertin halua hengailla Albuksen kotona.
Bathilda taas halusi tietää kaiken Albuksesta ja hänen perheestään, koska oli viimeinkin kunnolla puheväleissä Albuksen kanssa. Oli siis täysin ymmärrettävää, että kaksi nuorta miestä etsi omaa rauhaansa välillä jostain muualta.
Lämmin iltapäivä oli kääntymässä loppukesän illaksi, kun Gellert ja Albus päätyivät kylän laitamilla olevan heinikkoisen mäennyppylän luokse. Heinikko oli paikoin korkeaa ja hoitamattoman näköistä. Jossain siritti heinäsirkkojen armeija. Gellert tunsi Albuksen livauttavan oman kätensä limittäin omaansa. Gellert tiesi Albuksen pälyilleen olkansa ylitse useampaan kertaan, ennen kuin oli uskaltanut tarttua hänen käteensä. Gellert puristi Albuksen kättä kevyesti.
”Tulen tänne välillä ajattelemaan. Täällä yleensä saa olla rauhassa” Albus sanoi ikään kuin tajuten Gellertin ajatusten kulkevan samaa rataa.
”Rauha on hyvä” Gellert myönsi, vetäen Albuksen istumaan kanssaan heinikon suojiin. Gellert kiskoi Albuksen puolittain syliinsä, kietoen vapaan kätensä Albuksen ympärille.
Aurinko oli alkanut laskea ja värjätä taivaanrantaa oranssin ja punaisen sävyillä. Albuksen tummanruskeat hiukset kutittivat Gellertin nenää. Hetken ajan Gellert tunsi olonsa tyyneksi, ja oli varma voivansa olla onnellinen tässä nyt ja ikuisesti.
”Syksy lähestyy äkkiä.” Albus sanoi hiljaa, tuijotellen taivaanrantaan. Gellertin vatsaan ilmestyi painava möykky. Hän tiesi vallan hyvin mitä Albus ajoi sanoillaan takaa, eikä hän itsekään ollut varma, kuinka he saisivat Arianan heidän mukaansa. Varsinkin kun nyt tuntui siltä, että Arianan vointi ja jaksaminen heittelehti hyvin paljon. Oli helppo suunnitella haavekuvaa, kuinka kaikki onnistuisi. Todellisuus olisikin jotain aivan muuta, eikä Gellert ollut ihan valmis luopumaan pilvilinnoistaan. Hän oli onnellinen, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, helvetti soikoon.
”Syksyyn on vielä aikaa. Asiat yleensä järjestyvät ihan hyvin.” Gellert kuiskasi yrittäen kuulostaa varmemmalta kuin olikaan. Albus painoi takaraivonsa hänen olkapäätään vasten. Albus tuntui lämpimältä. Kesältä.
”Meidän pitää silti puhua tästä. Jos emme pysty lähtemään Arianan kanssa, kun Abe on mennyt kouluun, menetkö yksin?” Albus kuiskasi hiljaa. Gellert kuuli äänensävyssä toisen kysymyksen.
”Yksin, jos on pakko. Mutta en aio erota sinusta.”
”Älä tee lupauksia, joita et voi pitää.”
”En tee.”
”Valehtelet” Albus hymähti.
”Voidaanko nyt vain nauttia yhteisestä jäljellä olevasta ajasta, eikä käyttää sitä murehtimiseen? Yhteiseksi hyväksi Albus.” Gellert sanoi huokaisten voipuneena. Albus naurahti, kääntäen hieman päätään saadakseen annettua Gellertin kaulalle suukon.
”Gellert-rakas, vain tämän kerran.” Albus sanoi tuskin kuultavalla äänellä. Kaksikko vajosi omiin ajatuksiinsa antaen hiljaisuuden laskeutua heinikkoon.
Gellert katseli auringonlaskua, ja sen maalaamia punaisen ja oranssin sävyjä taivaanrannassa. Hänen mielessään välähti, että hän saisi pitää Albuksen vierellään yhtä lyhyen ja kauniin hetken verran, kuin tällaisia auringonlaskuja oli sateisella Brittein saarella. Gellert ei ollut valmis luopumaan Albuksesta nyt, tai koskaan myöhemminkään.
Nuori mies huomasi hapuilevansa kaulassaan roikkuvaa riipusta, ja sen kylmä paino tuntui hänestä rauhoittavalta. Albus olisi hänen, ja hän olisi Albuksen.