Susipari
fandom: Teen Wolf
paritus: Laura Hale / Derek Hale
ikäraja: K-11
genre: angstia ja romancea
varoitukset: insestiä, alaikäinen Derek, viitteitä prostituutioon
yhteenveto: Ja veli valvoi alfansa unta, painoi kasvonsa vaaleanruskeisiin hiuksiin, hairahtui toisinaan ajattelemaan, ettei muuttaisi mitään, vaikka voisikin.
A/N: Omistettu sille elämättömälle tontulle, joka arvasi mun innostuvan tästä parista ennen kuin olin nähnyt vielä yhtäkään jaksoa Teen Wolfista, en onneksi ole yhtään ennalta-arvattava... Ja kommentithan on aina kivoja.
Heidän vaatteensa haisivat tuhkalle ja hiilelle, hävitykselle, painajaisille. Lauran silmät väikkyivät syvää punaa, ne hehkuivat hämärässä hurjina kuin kuumat kekäleet, tuskanhiki valui raskaina pisaroina pitkin hänen kuumeenkelmeää otsaansa. Hän keräsi hiuksensa nippuun aina uudelleen ja uudelleen, rullasi auton ikkunan auki yrittäen saada viileää ilmaa iholleen, mutta mikään ei riittänyt, mikään ei ollut kyllin kylmää hänen sisäisten liekkien korventamalle keholleen. Vaikkei kumpikaan heistä ollut nähnyt varsinaista paloa, Derek ajatteli sitä, kuvitteli näkevänsä toisinnon niiden lieskojen loimusta sisarensa silmissä, pieniksi kaventuneissa pupilleissa ja asemaansa tunnustelevan uuden alfan punaisissa iiriksissä.
Vain he kahden, ei ketään muuta enää koskaan.
Derek kävi läpi mielessään kuvia vanhemmista, kodista, perheestä. Ja Kate Argentista.
He ottivat huoneen nuhjuisesta motellista, hikinen äijä hihattomassa paidassa hymyili heille härskisti, paljastaen rivin kellastuneita hampaita, iski silmää ja kysyi, olivatko kyyhkyläiset kaukanakin kotoa. Ei tarpeeksi kaukana, Laura vastasi ja otti avaimen. Huoneessa hän laski naarmuisen ammeen täyteen kylmää vettä ja hytisi siellä useita minuutteja, iho kananlihalla ja huulet sinertäen, raivokas puna silti edelleen silmissä leimuten. Derek haki Lauran kylpiessä viereisestä kioskista ruokaa, muttei syönyt mitään, tuskin edes vilkaisi kokoon keräämänsä aterian suuntaan. He nukkuivat muhkuraisella patjalla toisiinsa painautuneina, vapisivat ja heräilivät itkien ja rauhoittelivat vuorotellen toisiaan hikisiä hiuksia silittäen. Laura tuoksui myskille ja metsälle. Aamulla he poistuivat aikaisin jättäen eväänsä koskemattomina yöpöydälle, Derek saattoi edelleen haistaa Lauran iholtaan.
Sinä kesänä viimeinenkin lapsenpyöreys suli Derekin kasvoilta ja keholta, hän ei enää ollut poika vaan mies, teräviä kulmia ja varjoja ja kovaa lihasta. Ja kahden hengen laumassa nuoret ihmissudet loivat nahkansa pakon edessä uudelleen ja uudelleen, käänsivät inhimillisen puolen koko ajan tiiviimmin piiloon, olivat lopulta sitä mitä vanhoissa myyteissä pelättiin. Ahnaita. Petoja. Ihmisille susia.
He ajoivat vailla määränpäätä, tienviittoja katsomatta, auton mahdollisesta huollontarpeesta piittaamatta ja lopulta unohtivat tankatakin. Bensan loputtua he seisahtuivat keskelle ei-mitään ja liftasivat lempeältä rekkakuskilta kyydin lähimmälle pysähdyspaikalle, tarjosivat kahvit kiitokseksi ja pummasivat kyydin seuraavalta halukkaalta vanhan autonsa jo unohtaneena. Ja niin muodostui uusi tapa elää, uusi tapa katsoa maailmaa ja arvioida vastaantulijoita - kenen kyytiin kannatti pyrkiä, kenen autossa ehkä haisi, kuka yrittäisi vaivanpalkan toivossa hivuttaa kättään pitkin Lauran laihaa reittä, kuka puolestaan toivoi moista kiitollisuutta mieluummin Derekiltä.
Laura antoi joidenkin miesten hivellä itseään, päästi kerran käden hameen alle asti, mutta siihen se aina jäi, hän kieltäytyi menemästä huoltoasemien miestenvessoihin tai sulkeutumasta pakettiautojen pimeään peräosaan. Ja Derekiin ei saanut koskea lainkaan. Jos joku sitä yritti, Laura sai raivarin, hakkasi saastaisille sormille ja keskelle kasvoja välittämättä siitä, oltiinko syrjäisellä taukopaikalla vai keskellä maantietä nopeusmittarin lähestyessä huippulukemia. Hän kirkui ja sylki ja kynsi, tempoi ovia auki ja uhkasi ilmoittaa kaikille mahdollisille tahoille - poliisille, kirkolle, Helvetin Enkeleille - millainen pervo kyseinen tyyppi oli. Vitun pedari hintti.
Ehkä se oli yksi niistä syistä, miksi Laura halusi lopettaa liftaamisen. Ja kun Laura jotain halusi, halusi myös Derek. He alkoivat varastaa lompakoita ja käsilaukkuja voidakseen ostaa bussilippuja kaupunkienvälisille linjoille, mahdollisimman pitkille matkoille, edelleen ilman minkäänlaista kohdetta. Jatkuva liike väsytti, mutta muuta turrat mielet eivät kaivanneetkaan - pelkkiä vaihtuvia maisemia, toisiaan muistuttavia paikkakuntia yksi toisensa jälkeen, he kiersivät koko maan muistamatta myöhemmin, mikä kaupunki oli mikäkin. Bussien takapenkeillä Laura nojasi Derekin vahvoille hartioille, puristi tämän teepaitaa sormissaan nukkuessaan, ja veli valvoi alfansa unta, painoi kasvonsa vaaleanruskeisiin hiuksiin, hairahtui toisinaan ajattelemaan, ettei muuttaisi mitään, vaikka voisikin.
Kesän taittuessa syksyyn ja puiden vaihtaessa ylleen verenpunaisen, kullankeltaisen asunsa Laura halusi asettua aloilleen. He vuokrasivat kymmenin graffitein koristellusta rapistuvasta rakennuksesta kalustetun yksiön, esittäytyivät opiskelevaksi pariskunnaksi, ja Derekin kurkkua kuristi ainoastaan toisen puoliskon tuntuessa valheelta. Laura puristi hänen kättään omassaan heidän allekirjoittaessaan sopimuksen. Kaikki heidän rahansa menivät takuuvuokraan.
Sinä iltana Laura ei tullut kotiin. Derek istui ikkunan ääressä mittaillen katuja katseellaan, valpastuen jokaisen ohikulkijan havaittuaan, Laura oli käskenyt hänen pysyä sisällä, eikä hän voinut toimia toisinkaan. Pelotti, inhotti, oksetti. Laiska sade vääristi näkymän, ihmisiä ja varjoja ei enää erottanut toisistaan. Kun Laura viimein aamun hiljaisina tunteina palasi, häntä seurasi vanhan viinan ja himottoman seksin löyhkä, eikä hän sanonut mitään, käpertyi vain kaikki vaatteet päällä yhteiselle vuoteelle kasvot seinään päin.
Siitä ei puhuttu koskaan. Laura kielsi sen. Hänen ollessaan poissa Derek hakkasi seinää niin kauan, että rystyset aukesivat ja jättivät jälkensä kulahtaneeseen tapettiin, ja vieraille kehoille lemuten Laura sitoi Derekin jo umpeutuvat haavat. Hänen otteensa olivat aina kärsivälliset, kärsivät, toisinaan hän suukotti veljensä kovia kokeneita käsiä, piteli niitä joka kerta aina hieman kauemmin. Öisin he painautuivat taas toisiaan vasten kuten silloin keväällä, he takertuivat toisiinsa taas kuin kaikki olisi juuri menetetty, lipeämässä heidän ulottuviltaan.
Ja lopulta Laura kohotti Derekin käden huulilleen pimeässä, peittojen alla, suuteli sormenpäitä ja ohjasi ne rinnalleen, rinnoilleen, hyväilemään häntä ja pitämään kiinni, kulkemaan pitkin hänen kehoaan. Hän nousi Derekin lanteille ja taivutti päätään paljastaen tälle kaulansa, tarjosi sen purtavaksi ja merkattavaksi, ja veljen hampaiden kohdatessa kalpean ihon Lauran silmät paloivat kiihkosta punaisina.
Niin maailma muuttui taas kerran, kallistui toiselle kulmalle ja näyttäytyi tyystin erilaisena. He juoksivat täydenkuun valaisemissa metsissä vapaampina kuin koskaan aiemmin, orporaukat, vailla minkäänlaisia kahleita ja selittämisen velvollisuutta. Ja vaikka tietyt menetykset kirpaisivat edelleen, hetkittäin kaksi tuntui juuri oikealta koolta laumalle, muut olisivat ylimääräisiä, liikaa, heidän tiellään, ja aina koskettaessaan Lauran mustaa turkkia Derek unohti kokonaan, millaista oli olla ihminen.
Sen talven he pysyivät aloillaan, lepäsivät, nyysivät taas lompakoita ja käsilaukkuja sen verran, että saivat vuokran maksettua, elivät kauppojen roskiksista kerätyllä ruoalla ja suusta suuhun puhalletulla ilmalla. He pitivät toisensa lämpiminä niinä pitkinä pimeinä kuukausina, kietoutuivat suureen huopaan eristäytyen muusta maailmasta, vain he kahden, ei ketään muuta enää koskaan, niin sen oli kai aina kuulunutkin mennä, niin se tulisi aina olemaan. He opettelivat toistensa kehot uudelleen läpikotaisin, ei enää sisarena ja veljenä, jokaisen kaarteen ja kuopan. Sinä talvena heidän sieluihinsa kasautuneet varjot vaalenivat hieman, kovat kulmat hioutuivat jatkuvista suudelmista sileämmiksi.
Uuden kevään koittaessa Laura alkoi käydä taas levottomaksi, hän ei pitänyt siitä kaupungista, liikaa tuttuja tunkkaisia kadunkulmia, hän halusi lähteä. Ehkä johonkin lämpimään, ehkä uudelle kierrokselle halki maan, vaihtuvia maisemia ja toisiaan muistuttavia paikkakuntia. Susipari, Laura kuiskasi hymyillen Derekin huulia vasten, kaikissa mahdollisissa merkityksissä, ja he pakkasivat vähäiset tavaransa siirtyen taas tien päälle, nuokkumaan sylikkäin pitkien matkojen busseihin - etsimään uutta reviiriä, uutta kotia, ja ehkä jo silloin ajatus Beacon Hillsiin palaamisesta valoi alustavat perustuksensa Lauran mieleen.
