Author: The Pure-Blood Princess
Beta: Sarveiskalvo
Fandom: Taru sormusten herrasta
Genre: drama, angst
Rating: K-11
Päähenkilöt: Frodo ja Sam
Disclaimer: Kaikki, mikä on tunnistettavissa J.R.R. Tolkienin omaisuudeksi, kuuluu hänelle. En saa tästä minkäänlaista korvausta.
Summary: Sormus on tuhottu, mutta mitäs sitten? Sauronin valtakunnan tuhon hetket Tuomiovuorella Samin näkökulmasta.
Osallistuu haasteeseen
Inspiroidu musiikista Dingon kappaleella
Kunnian kentät.
A/N: En ole mitenkään erityisesti suomalaisen musiikin ystävä, mutta pidän kuitenkin tästä Dingon kappaleesta. Sen olisi nyt sitten tarkoitus olla jonkilainen tunnelmanluoja tässä ficissä.
Ja muistakaahan kommentoida!
Sammath Naurin tulinen helvettiOrodruin huojui.
Kallio värisi heidän jalkojensa alla, ja heidän päästyään Sammath Naurin oviaukolle Sam näki Sauronin valtakunnan tuhon; näki, kuinka se mahtavasti jylisten mureni ja sitten katosi pimeyteen lopullisesti.
Sam käänsi katseensa Frodoon ja vaipui huojentuneena polvilleen. Hänen isäntänsä oli väsynyt, kalpea ja uupunut, ja hänen kädestään vuosi solkenaan verta – Klonkku oli puraissut yhden sormen pois saadakseen Sormuksen – mutta hän oli jälleen oma itsensä. Taakkaa ei enää ollut ja Sormuksen Viejä oli pelastunut, eikä Sam tiennyt, oliko hän ollut koskaan niin iloinen kuin nyt oli.
”Tuntuu hyvältä, että sinä olet siinä. Nyt, kun kaikki loppuu”, Frodo sanoi hänelle ja Sam tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Raskas matka oli viimeinkin ohi, mutta hän ei halunnut antaa vielä periksi. Se ei sopinut hänen luonteelleen, ei vain sopinut. Ja hän sanoi sen isännälleen; otti tämän haavoittuneen käden hellästi omiinsa, kertoi, että tämänkin läsnäolo tuntui hyvältä, mutta hän ei halunnut luopua vielä toivosta; kertoi, että halusi uskoa heidän pelastuvan. Mutta Frodo vain hymyili surullisesti, sillä hän tiesi lopun tulleen ja ymmärsi, ettei poispääsyä ollut.
Sam nousi ylös ja tajusi siinä samassa, kuinka väsynyt hän oikeastaan oli. Koko heidän kulkemansa taipaleen ajan Sam oli vain kantanut huolta isäntänsä hyvinvoinnista välittämättä itsestään, ja sen huomasi nyt, mutta hän ei edelleenkään välittänyt, sillä Frodo oli kunnossa, eikä mikään muu merkinnyt yhtä paljon kuin se.
Hän sai isäntänsä suostuteltua lähtemään kävelemään erästä Tuomiovuoren rinnettä pitkin kiemurtelevaa polkua alaspäin, kohti vuoren juurta, sillä hän halusi kauemmas liekehtivästä Tuomiorotkosta. Jokin hänen sisällään sanoi, että vielä ei saisi antaa periksi, vielä ei saisi luovuttaa, ja niin hobitit kulkivat hitaasti polkua pitkin Samin pidellessä edelleen Frodoa kädestä kiinni.
Meidän on pakko päästä pois täältä!Mutta kauas he eivät ehtineet, kun Vuori jo taas järisi, ja nyt aivan toisenlaisella voimalla kuin aiemmin. Sammath Naurin uumenista purkautui tulinen helvetti, joka syöksyi Vuoren rinnettä pitkin polttavan laavavirran muodossa. Hobittien voimat olivat ehtyneet, ja pelkän sitkeyden ja tahdonvoiman ansiosta he onnistuivat kapuamaan matalalle tuhkakummulle, joka pian oli pelkkä saareke keskellä tulista merta. Sam ymmärsi, ettei kumpare pystyisi kauaa vastustamaan Orodruinin voimaa ja että he menisivät sen mukana, ja niin olisi Sormuksen Viejän ja tämän uskollisen palvelijan taru ollutta ja mennyttä. Tuomiovuori tärisi tärisemistään ja sen kylkiin alkoi repeytyä syviä, ammottavia rakoja. Ilma oli täynnä kuumaa tuhkaa ja savua, ja molemmilta puolilta heidän ohitseen valuva laava oli saartanut heidät.
Loppu oli tullut.
Ja he seisoivat siinä vierekkäin – Sam piteli edelleen Frodon kättä hellästi omassaan – ja he puhuivat karkottaakseen pelon. He puhuivat taivaltamastaan matkasta sekä Sormuksesta ja Klonkusta, ja sitten he puhuivat Konnusta ja Frodo nauroi sydämellistä nauruaan saaden hymyn piirtymään Saminkin huulille.
Sitten Samin ajatukset harhailivat kiharahiuksiseen, kuvankauniiseen naiseen, jota hän rakasti yli kaiken. Kyyneleet alkoivat valua solkenaan hänen poskiaan pitkin ja Frodo katsoi häntä surumielisesti hymyillen, katse täynnä ymmärrystä ja myötätuntoa.
”Sinä ajattelet Ruusaa”, hän sanoi hiljaa.
Sam nyökkäsi.
He istuivat alas ja olivat hiljaa. Frodo painoi päänsä itkusta tärisevän Samin olkapäälle. Ilma alkoi muuttua yhä sakeammaksi ja hengittäminen oli vaikeaa.
”Voi miksi… Miksi minä en koskaan kertonut hänelle?” Sam vaikeroi kyynelten lomasta hänen isäntänsä yrittäessä lohduttaa häntä parhaansa mukaan.
”Kyllä hän tiesi”, Frodo sanoi. ”Olen varma, että hän tiesi. Ja hän tunsi samoin – hän
tuntee samoin – näin sen hänen katseestaan.”
Sam nyyhkäisi kuuluvasti.
”Jos minä jonkun olisin nainut”, hän sopersi, ”niin se olisi ollut hän. Se olisi ollut Ruusa.”
”Minä tiedän sen”, Frodo kuiskasi. ”Minä tiedän sen.”
Silloin taivas repesi ja he tiesivät vääjäämättömän olevan edessä, tiesivät elämänsä illan kääntyneen yöksi, tiesivät loppunsa koittaneen. Voimakas tuulenpuuska kaatoi heidät makuulle sille matalalle tuhkakummulle, joka saattaisi minä hetkenä hyvänsä luhistua ja syöstä heidät osaksi tulista virtaa.
Orodruin huojui edelleen kun Samin silmät alkoivat painua kiinni. Maailmanlopun äänet vaimenivat hiljalleen.
Sinä saavuit ja puhalsit oksalleni ilmaa helpottavaa.
Silloin tiesin, on kuoleman helppo tunnustaa viimeinkin rakkauttaan.Sam oli Konnussa, kävelemässä pitkin Idäntietä kotia kohti. Hänen edessään lensi kultasiipinen perhonen, ikään kuin opastamassa häntä, että hän löytäisi varmasti kotiin.
Sitten Sam oli Hobittilassa ja käveli Virranvartta pitkin päämääränään eräs tietty hobitinkolo; hänen ja hänen perheensä koti. Hän avasi portin ja vastaan ryntäsivät hänen lapsensa, joista nuorimmaisen hän nosti syliinsä, ja Ruusa oli häntä ovella vastassa. Sam suuteli vaimoaan ja sitten he astuivat kaikki yhdessä sisään – koko perhe. Illallinen oli katettu ja Sam istahti pöydän viereen pidellen edelleen pikku Elanoria sylissään. Olo tuntui haikealta mutta samalla hän tiesi, että näin oli oikein.
Ruusa istui hänen viereensä hymyillen valloittavasti. Sam ei vieläkään voinut kunnolla käsittää, kuinka oli mahdollista rakastaa jotakuta niin paljon kuin hän rakasti vaimoaan.
Sitten Sam sulki silmänsä ja näki vieressään Frodon – he makasivat vierekkäin matalalla kumpareella Tuomivuoren rinteellä laavan saartamina.
Ruokailuhuoneen takassa loimuavat liekit olivat samanväriset kuin Sammath Naurin tulinen helvetti.
”Kotona ollaan”, hän sanoi.
