Kuroshitsuji: Suljettu portti, S, one-shot

[Kaatosade]

Fandom: Kuroshitsuji
Disclaimer: Yana Toboso omistaa hahmot ja maailman, minä leikiskelen ilman mitään korvausta.

Otsikko: Suljettu portti
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Paritus: Sebastian/Ciel
Ikäraja: S parituksen takia, tapahtumien puoleen matalampi
Genre: draama, angsti
Varokaa: pedofiliaksi tulkittavaa paritusta
Summary: Hänen äitinsä oli seissyt valoa hohtavan kaaren alla ja viittoillut häntä tulemaan luokseen, ja hän oli tiennyt että paikka oli Taivaan portti.

A/N: Tästä ideasta on vastuussa Albumihaaste #4, johon osallistun Fool's Gardenin albumilla Dish of the Day. Ja tämä idea lähti biisistä The Tocsin. Olisi tässä miljoona muutakin asiaa joita olisi pitänyt kirjoittaa, mutta en voinut vastustaa tämän naputtelemista heti. : D



Suljettu portti

Kaikkialla oli pimeää, kun Ciel havahtui unesta josta ei olisi halunnut herätä. Hänen äitinsä oli seissyt valoa hohtavan kaaren alla ja viittoillut häntä tulemaan luokseen, ja hän oli tiennyt että paikka oli Taivaan portti.

Rachel oli hymyillyt niin kuin Cielin lapsuudessa. Lempeästi, enkelimäisesti. Tavalla jolla Ciel ei itse ollut hymyillyt vuosikausiin, ellei sitten halunnut pettää jotakuta uskomaan että hän oli pelkkä naiivi lapsi, eikä häntä tarvinnut varoa lainkaan.

Vuoteessa makaaminen tuntui liian ahdistavalta, hänen oli hetkeksi päästävä pois. Hän ei löytänyt tohveleitaan pimeässä muttei aikonut pyytää Sebastiania auttamaan, ja niin hän vain tassutteli paljain jaloin ikkunan ääreen. Huoneessa oli kylmä pelkässä yöpaidassa ja hän alkoi pian täristä.

Takassa hiillos hehkui vielä himmeästi kuten Sebastianin silmät joskus.

Ciel kiskoi katseensa punertavasta hohteesta ja raotti verhoja, jotta voisi katsella ulos. Sää oli pilvinen eikä ainuttakaan tähteä ollut näkyvissä. Oli vain ikävä lyijyntumma taivas ja sysimusta maa, ja se tuntui todellisuudelta. Hänen todellisuutensa oli tällainen, ei valonpilkahdustakaan.

Jos Taivas olikin olemassa, ja jos hänen äitinsä oli siellä... hän ei siltikään näkisi tätä enää koskaan. Hän oli sulkenut sen portin itse, siitä ei voinut syyttää ketään muuta.

Tietenkin hän olisi kuollut, ellei olisi tehnyt sitä. Mutta ehkä hän siinä tapauksessa olisi päässyt Taivaaseen?

Hän ei saisi koskaan tietää sitä, eikä ajatuksen pompottelu johtanut mihinkään muuhun kuin masentumiseen. Hän oli valmis ikuiseen pimeyteen ja kadotukseen, johon Sebastian hänet johdattaisi. Jos hän vain voisi ottaa kostonsa kohteet mukaansa. Ne, jotka olivat tappaneet hänen vanhempansa. Ne, jotka olivat polttaneet hänen kartanonsa. Ne, jotka olivat syyllisiä kaikkeen. Hän vetäisi heidät mukanaan helvettiin ja nauraisi koko matkan.

Mutta... mitä jos hän ei onnistuisi?

Jos he eivät koskaan löytäisi syyllisiä eivätkä pystyisi kostamaan – tarkoittiko se sitä, ettei Sebastian voisi syödä hänen sieluaan? "Siihen päivään saakka, jona saavutan kostoni." Mitä jos sitä päivää ei tulisi koskaan? Mitä jos hän kuolisi vanhuuteen, sairauteen tai murhan uhrina sitä ennen?

Hän hieroi oikeaa silmäänsä. Sen merkin kanssa ei varmasti ollut menemistä Taivaaseen, vaikka hänen sielunsa jätettäisiinkin syömättä. Ja vaikka sopimus jätettäisiinkin laskuista, hän oli varmasti tehnyt kutakuinkin kaikki mahdolliset synnit, alkaen tappamisesta ja miehen kanssa makaamisesta ja – hän ei edes halunnut luetella niitä mielessään. Sillä ei ollut väliä. Hän tiesi jo määränpäänsä.

Hänen äitinsä saisi viittoilla portilla miten paljon tahansa, hän ei voisi astua sisään. Mutta joskus se sattui.

"Olkaa hyvä ja palatkaa vuoteeseen, nuori herra", Sebastian kutsui.

Ciel kääntyi ympäri ja näki kaksi hyvin himmeästi kiiluvaa pistettä vuoteensa suunnalla. Kuin kissan silmät pimeässä, mutta punaiset.

"Ette varmasti tahdo vilustua?"

"Entä jos haluankin?" Ciel vastasi. Mutta häntä tärisytti niin paljon, että oikeastaan Sebastianin syliin painautuminen kuulosti hyvin kutsuvalta ajatukselta.

Sebastian huokasi niin raskaasti että se kantautui ikkunalle saakka. Ciel äännähti yllätyksestä, kun Sebastian oli saman tien hänen luonaan ja kaappasi hänet syliinsä, ja kantoi vuoteeseen. "Se ei sovi. Tehtäväni on suojella teitä, nuori herra. Myös itseltänne."

"Siihen päivään saakka, jona saavutan kostoni."

Ciel ei vastustellut, vaan salli Sebastianin laittaa hänet takaisin vuoteeseen ja kömpiä hänen viereensä, ja jos pimeys tuntuikin hieman tukahduttavammalta kuin äsken, sillä ei ollut väliä. Hän oli valinnut tämän ja kieltäytyi epäonnistumasta.

[Koi]

Mä tein itselleni lupauksen, että kun Pics seuraavan kerran julkaisee jotain Kuroshitsuji materiaalia, mä kommentoisin ja tässä mä nyt olen täysin tyhjän pään kanssa vailla mitään järkevää sanottavaa. 

Mä tykkäsin tästäkin (well isn't it obvius) kuten kaikista niistä muistakin lukuisista sun kirjoittamista Ciel/Sebastian ficeistä, joita olen ihan salaa käynyt lukemassa ja poistunut vähin äänin takaisin takavasemmalle. Tässä nimenomaisessa pätkässä oli jollain lailla kovin alakuloinen ja haikea tunnelma Cielin muistellessa äitiään ja pohtiessaan tulevaisuuttaan. Mun mielestä oli ihanaa, että yleensä niin itsevarma ja nenäkäs Ciel vaikutti niin pieneltä ja hennolta, kovin epäröivältä ja epävarmalta.  Tuo loppu jossa Sebastian auttaa Cielin takaisin vuoteeseen tuo jollain lailla niin kovin hyvin esille sen, että Ciel on tosiaankin hyväksynyt kohtalonsa vaikkei se aina niin mukavalta tuntuisikaan.

Oli vain ikävä lyijyntumma taivas ja sysimusta maa, ja se tuntui todellisuudelta. Hänen todellisuutensa oli tällainen, ei valonpilkahdustakaan.

Tämä oli mun ihan suosikki kohta, joka tavallaan kiteytti koko alakuloisuuden kahteen lauseeseen.

Hänen äitinsä saisi viittoilla portilla miten paljon tahansa, hän ei voisi astua sisään. Mutta joskus se sattui.

Oh ja tämä. Ciel toteamassa tyypilliseen järkkymättömään tapaansa, että viittoilkoot, ei voi mitään ja samantien perään osoittamassa haavoittuvaisuutensa. Upeaa.  <3

Tän enempää musta ei saa puristettua irti. Taidan siis palata takavasemmalle ihan suosiolla. 

[MaryBella]

Tykkäsin. Tässä oli sellainen kirpeänkatkeran surullinen tunnelma. Tähän on helppo samaistua.
Itsekullekin tulee joskus samanlainen mitä-jos mietiskely olo.
(Ja sitten Sebastianin lämpimään pimeään syliin, ah...    )
Kiitos makupalasta.

[Crescen]

Tää oli tosi kivalla tavalla erilainen. Kuroficit käsittelee melkein pääasiassa Cielin ja Sebastianin keskinäistä suhdetta, joten ihan loistoa että Cielin ajatuksia avattiin kerrankin vähän muustakin. Vaikka periaatteessa vanhempien kuolema on se, mistä kaikki sai alkunsa, aihetta käsitellään (ainakin animessa, mangaanhan allekirjoittanut ei ole vieläkään löytänyt aikaa keskittyä...) yllättävän vähän. Selittyy toisaalta Cielin puhtaalla kostonhimolla, ettei vanhempien perään tule samalla tavalla itkeskeltyä, mutta jotenkin tälläinen pohdinta siitä ettei toisiaan äitiä ja isää pääse näkemään edes sitten joskus taivaaseen, luo ihan eritavalla syvyyttä ja uskottavuutta.

Vaikkei Ciel suoraan kadukaan sopimustaan Sebastianin kanssa, niin jo pelkkä pohdinta siitä, että asiat voisivat ehkä olla toisin, on omalla tavallaan kutkuttava. Kaikki mikä on liian varmaa ja yksioikoista, on aavistuksen tylsää. Tämä myös taasen todisti sitä, miten paljon mielenkiintoista materiaalia Cielistä (rakkauspakkaus ♥) on oikeasti ammennettavissa. Pidin myös erityisesti siitä, miten nöyrä fiilis tuosta ikkunasta pimeyteen tuijottavasta pikku jaarlista jäi. Vähän sellanen this is it.

Ihan uskovitunmatonta ylipäätään miten paljon tekstiä sä onnistut saamaan aikaan tästä fandomista. Kastellaan siis kukkia siellä missä ne kasvavat ♥

[Kaatosade]

Koi: Oi, kiva saada tietää uudesta lukijasta. <3 Ajattelin, että kai Ciel ihan hyvin voisi nähdäkin tällaisia unia silloin tällöin, onhan hän kuitenkin vielä hyvin nuori, ja tulla sitten ajatelleeksi asioita useammaltakin kantilta. Tuntui kuitenkin itsestäänselvältä mulle, että Sebastian tulee vetämään irti moisista ajatuksista.

MaryBella: Joskus on hirmu ihana kirjoittaa angstista fiilistelyä, ja nyt iski sellainen fiilis. Kappalekin provosoi moiseen. Ja ah, sitten takaisin Sebastianin syliin. <3

Crescen: Haha, kukakohan niitä Cielin ja Sebastianin suhteeseen keskittyviä ficcejä oikein tehtailee, en mä ainakaan tunne ketään. Mutta oli hurjan virkistävää tarttua välillä taas Cielin mietteisin, koska siinä pikku päässä ihan varmasti liikkuu paljon kaikenlaista angstista ja mielenkiintoista. <3 Tuskin edes Ciel hallitsee uniaan niin paljon, ettei joskus voisi nähdä äidistä unta, ja saattaa siinä tulla ikäväkin. </3 Voipa olla, että tunnelmiin pitää joskus ihan palata, katsoo nyt...

Kiitos kun kommentoitte. <3