Joulu oli tulollaan. Lunta oli satanut kotikolon ympärille niin paljon, että jopa käveleminen siellä tuotti vaikeuksia. Niimpä Hermione Granger oli suosiolla jäänyt sisälle, kun muut olivat lähteneet ulos lumisotaa.
Hän istui huoneessaan olevalla syvennyksellä ja tuijotteli ikkunasta ulos kaakaomuki kädessään. Hänen mietteensä pyörivät tietyn punapäisen pojan ympärillä, joka oli lähtenyt muiden mukana ulos. Hermionen silmä seurasi häntä tarkaavaisena. Poika oli kasvanut pituutta parin viimevuoden aikana ja hän oli hankkinut lihakset luidensa ympärille. Hermione huokaisi. Hän ei ikinä tulisi saamaan tuota poikaa omakseen. Poika oli ihastunut johonkin toiseen.
Hänen veljensä jaksoivat huomautella siitä koko ajan ja kyselivät jopa tytön nimeä, jota poika ei toistaiseksi ollut kertonut. Hermione odotti surullisin mielin kuulevasta sen onnettaren nimen, joka saisi hänen unelmiensa pojan.
Hän käänsi päänsä takaisin ulos, mutta huomasi pojan kadonneen sieltä. Muut olivat vielä ulkona, mutta hänen etsimänsä poika oli kadonnut. Samassa hän kuuli oven aukeavan takanaan. Sieltä tuli hän, märkänä lumesta, pieni hymy huulillaan.
-Saanko tulla neidin seuraksi? Hän kysyi hymyillen. Hermione vastasi myöntävästi ilahtuneena siitä, että poika halusi istua hänen vieressään. Hän siirtyi tehden tilaa pojalle, joka istuutui häntä vastapäätä. Hetken he olivat hiljaa, mutta se ei ollut vaivaantunutta, pikemminkin luonnollisen tuntuista hiljaisuutta. Lopulta poika aukaisi suunta.
-Vakoilitko sinä minua täältä? Poika Kysyi suu virneessä ja katsoi häntä suoraa silmiin. Hermione rakasti noita silmiä. Ne olivat hyvin elämää kokeneet ja usein myös surulliset, hänen muistellessaan kaikkia ystäviään jotka oli menettänyt sodassa. Nyt silmät olivat täynnä rakkautta ja loputonta halua tyttöä kohtaan. Hermione hämmästyi sitä tunnekuohua, eikä saamut sanaa suustaan. Lopulta hän vastasi pojalle ujosti.
-En. Miksi sinä sellaista luulisit? Hän kysyi posket punehtuen. Poika katsoi häntä ja näki heti, että hän ei puhunut totta. Ilkikurinen hymy nousi pojan kasvoille ja hän lähestyy Hermioneta hitaasti, mutta varmasti.
-Sinä valehtelet, hän totesi Hermionen korvaan, ennen kuin suuteli korvanlehteä. Hermione ei mahtanut mitään hänen suustaan karanneelle henkäykselle. Poika osasi olla todella vastustamaton jos tahtoi. Hän suuteli Hermionen kasvoja ja lähestyi koko ajan suuta. Poika katsoi kysyvästi häneen, pieni huoliryppy kulmien välissä, kuin olisi huolissaan siitä mitä Hermione tekisi seuraavaksi. Hän ei pystynyt kuin nyökkämään pojan kysyvälle katseelle, joka oli edennyt tytön huulille. Hitaasti, pieni hymy huulilla poika painoi huulensa Hermionen huulia vasten. Suudelma oli täynnä intohimoa. Hermione vastasi automaattisesti suudelmaan hyvin kiihkeästi ja painoi itsensä poikaa vasten. Hän pujotti kätensä pojan paidan alle, ja siveli hänen vatsalihaksiaan. Poika henkäisi ääneen, ja Hermione tuntee jonkun kovan nousevan pojan housuista. Hänen huuliltaan karkasi naurunpurskähdys. Poika katsoi hän pahoitellen mutta hymyili sitten.-Hermione? Poika kysyi ja Hermione käänsi katseesnsa häneen
-Niin? Hän kysyy ihmetellen miksi pojan piti keskeyttää heidät.
-Minä... Minä taidan olla rakastunut sinuun, Mione, poika kuiskasi sitten tuskin kuuluvasti ja painoi päänsä alas, kuin ei kestäisi tytön reaktiota. Hermione katsoi poikaa, joka on laskenut päänsä, ja rupesi hymyilemään. Hän nosti pojan pään sormellaan niin että poika katsoi häntä silmiin.
-Minäkin rakastan sinua, hän sanoi hymyillen. Pojan silmät kirkastuivat ja hän painoi himokkaasti huulensä tytön huulia vasten. Tyttö vastasi yhtä himokkaasti ja painautui poikaa vasten syvennyksessä. Siinä he olivat vaikka kuinka kauan. Kaikki mitä he olivat ikinä toivoneet, he olivat saaneet.
