Author: Rinicchi
Rating: S
Genre: drama ja vähän kaikkee varmaan...
A/N: Hyyyyyvin pitkän tauon jälkeen palasin kirjottamisen pariin. Alotin kirjottamaan tajunnanvirtaa sanasta sammakot ja jotain tällästä synty. Saattaapi jatkua joskus, jos on jatkuakseen. :p
***
Pieni sammakko loikki tiellä. Se lähestyi varovasti mun maiharin kärkeä. Kyykistyin hitaasti ja jatkoin vaiteliaana sammakon tarkkailua. No jaa ei lähettyvillä ollut edes ketään muuta kuin tämä yksi sammakko. Se samainen sammakko, joka nyt jostain syystä istua kökötti mun kengän päällä. Jossain syvemmällä metsässä lähti lintu lentoon ja sammakko pomppasi pois kengältäni ja jatkoi matkaansa metsän syvyyksiin.
Nousin hiljaa ylös ja jäin tuijottamaan sammakon perään. Lopulta en enää erottanut sitä kasvien seasta ja pakotin itseni jatkamaan matkaa. Tätä menoa myöhästyisin taas koulusta. Todennäköisesti olin jo myöhässä. No jaa. Jatkoin hitaasti matkaani pitkin pientä metsäpolkua keskellä sumuista metsää.
Metsä oli raikas yöllisen sateen jälkeen ja ilmassa tuoksui syksy. Puut olivat alkaneet pudottelemaan lehtiään maahan ja linnut lensivät parvina pakoon Suomen talvea. Parantelin reppuni asentoa selässäni ja näin kuinka saavutin metsän rajaa koko ajan. Hiljainen autotie lähestyi puiden takaa ja pian hypähdin asfaltti tielle. Koulun kellot kaikuivat vähän matkan päässä, mutta en jaksanut juosta ja kiirehtiä. Ei se koulu mihinkään karkaisi. Siellä se jököttää päivästä ja vuodesta toiseen.
Koulu oli alkanut 15 minuuttia sitten, kun vihdoin sain raahattuani itseni koululle. Ennen luokkaan menoa kävelin suoraan koulun kahviautomaatille. Tungin rahat reiästä sisään ja painoin tavallisen kahvin kohdalla olevaa painiketta. Masiina antoi pahvimukin ja alkoi valuttaa sisuksistaan kuumaa, mustaa nestettä kuppiin. Sen lopetettua otin mukin käteeni ja hörppäsin siitä nopeasti ennen kuin etsin oikean luokan oven. Kahvi oli vahvaa ja kuumaa. Poltin kieleni sen takia, mutta en jaksanut välittää. Saatoin silti maistaa juoman, joten kaikki oli hyvin. Koputin luokan oveen ja hetken päästä se aukeni ja opettaja tuijotti minua hieman pettyneen näköisenä.
Istuuduin luokan takaosaan paikalleni ja laskin mukin pulpetille. Kaivoin vihkoni esille ja aloitin muistiinpanojen ylös kirjoittamisen. En liiemmin kuunnellut opettajan puheita, kopioin vain kaiken keskittymättä asiaan sen enempää. Jossain kohtaa muistiinpanojen loputtua piirtelin vihkoni reunaa täyteen erilaisia kuvioita ja kiekuroita. Maistelin kahviani aina välillä ja hetkellisesti unohduin tuijottamaan ikkunasta ulos syksyiseen säähän.
Syksy oli tullut tänä vuonna nopeasti. Ensin oli kesä ja seuraavana päivänä oli jo syksy ja lehden tippuivat puista. Ilma oli viilentynyt nopeasti.
Seuraava asia mitä huomasin, oli miltei tyhjä luokka. Viimeiset pakkasivat tavaroitaan ja loput viilettivät jo ulos luokasta. Tungin vihkoni ja kirjani ynnä muut tavarat reppuuni ja nappasin melkein tyhjän mukin pöydältäni. Olin jo selin luokkaan sen ovella kun opettaja avasi sanaisen arkkunsa.
”Dede Prentice”, hän huokasi väsyneenä. Käännyin varovasti ympäri ja irvistin hänelle. ”Mitä mun pitäisi tehdä, että sä tulisit ajoissa tunneille?”
”Jaa… Rakentaa tunneli kotoa tänne missä ei olisi mitään katsottavaa?” Ehdotin varovasti naurahtaen.
”Musta kuule tuntuu, että sä keksisit sielläkin jotain ihmeteltävää”, opettaja vastasi pienesti hymyillen.
Opettaja, aka. Katherine Miller, oli mulle kuin toinen äiti. Lukiossa opiskelijoiden piti pärjätä ilman opettajien holhousta, mutta jostain syystä Miller on aina salaa muilta oppilailta auttanut mua kun oon ollut ihan kujalla. Mikä on ihan kiva. Miller on ihan kiva.
”Onko sun vanhemmista kuulunut mitään?” se kysyy varovasti. Mun hymy hyytyy nopeasti ja tunnen koko kehoni jännittyvän hieman.
”Ei vielä”, vastaan hiljaa. ”Mut mä uskon kyllä, et ne tulee vielä takaisin. Tai siis ne jätti kokonaisen omakotitalon mulle ja kyllä ne lähettää aina rahaa kerran kuussa…”
”Soittaako ne sulle koskaan tai lähettääkö ne mitään viestejä?” Miller kysyy huolestuneen oloisena.
”No ei… Tai no välillä posti tuo kirjeen, mut kaikki on ihan hyvin. Kyllä ne vielä palaa”, totean ja käännyn takaisin kohti ovea. ”Mun pitää nyt mennä seuraavalle tunnille”, sanon nopeasti ja katoan käytävälle ihmisten sekaan.
Välituntia on vielä yli kymmenen minuuttia aikaa, Miller oli ilmeisesti päästänyt meidän ajoissa. Huomaan vaeltaneeni musiikin käytävälle. Avaan painavan lasioven ja astun tyhjään käytävään. Huomaan musiikinluokan oven olevan auki ja sisältä kuuluu hiljaista viulun soittoa.
Kurkkaan varovasti ovesta sisälle ja näen luokassa toisella vuosikurssilla olevan pojan soittamassa viulua. Jäädyin kuuntelemaan kaunista, hieman surullista, musiikkia, enkä edes huomannut kun toinen lopetti soittamisen.
”Vau”, sanon hiljaa ja ravistan itseni takaisin todellisuuteen. Poika tuijottaa mua ujona ja hänen poskensa punoittaa hieman. Hän yskäisee vaivaantuneena ja laittaa viulunsa takaisin koteloon. Sen jälkeen hän jo kiirehtii pois luokasta ja lasiovi pamahtaa vaimeasti kiinni. Seison yksin hiljaa tyhjässä käytävässä.
