A/N toinen luku, jei! kolmannessa meneekin sitten hetkinen...
2. luku
Alus oli suuri ja sokkeloinen. Sen käytävät kaikuivat askelieni alla, se oli tehty kokonaan harmaasta teräksestä. Kapteenin tytär, Farida, ohjasi minut pieneen hyttiin. Farida oli minua muutaman vuoden vanhempi ja käyttäytyi kuin aikuinen. Hän myös näytti aikuiselta, hänen miltei mustat silmänsä olivat reunustettu kajaalilla ja ripsivärillä, hän käytti tummanpunaista huulipunaa ja Faridan korvat olivat täynnä renkaita. Hän oli pitkä nuori nainen, jonka sysimustat hiukset valuivat kuin öljyinen putous pitkin selkää paksuna palmikkona. Hän toi mieleeni merirosvotaren, merellä seilaavan julman mutta kauniin naisen. Olin lukenut Asemalla paljon ja yksi tarinoista oli kertonut Punaisesta Ruususta, espanjalaisesta merirosvotaresta, joka oli taistellut itsensä Mustaparran kanssa.
”Tämä on sinun hyttisi, älä vaeltele yksin mihinkään se ei ole turvallista. Aluksessa on minun ja isäni lisäksi perämies, kokki ja muutama muu matkustaja. Lukitse hyttisi ovi yöksi, kaiken varalta. Tulen hakemaan sinut puolentunnin kuluttua lounaalle”, Farida luetteli ja lähti sitten pois. Minä seisoin hämmentyneenä hyttini edessä ennen kuin astuin sisään ja suljin oven nopeasti perässäni. Hetken mietittyä lukitsin sen ja katsoin sitten ympärilleni. Hyttini oli pieni, mutta mukava. Siellä ei ollut ikkunaa, mutta kattolamppu valaisi kirkkaasti pienen huoneen. Yhdellä seinustalla oli melko leveä, pehmeä sänky ja sen vieressä pieni yöpöytä lamppuineen. Vessa ja suihku olivat pienen liukuoven takana ja huomasin ilokseni että kylpyhuone oli melko tilava. Yhdessä nurkassa oli pieni kaappi, joka paljastui minikokoiseksi kylmiöksi. Kaapissa oli muutama sinetöity vesipullo ja mietin ihmeissäni olivatko ne minua varten. Vedestä tuntui aina olevan pulaa, se oli melko arvokasta nykyisin. Sitä louhittiin ja tislattiin joillain jäisillä planeetoilla, mutta en oikein ollut varma että missä ja kuinka paljon.
”No, mitäs sinä sitten teit?” Mies kysyi minulta hymyillen vinoa hymyään. Kapteeni Thomd oli hänen nimensä, hän oli viisissäkymmenissä ja hänen hiusrajansa oli jo hiukan vetäytynyt. Hän oli lyhyt, kumara mies toisin kuin pitkä tyttärensä, joka toimi kakkospilottina. Farida oli tuonut minut ohjaamoon tapaamaan kapteenia ja muita matkustajia.
”En halua puhua siitä”, vastasin ärtyneenä ja litistin nenäni paksuun, vääristävään ikkunaan. Asema näytti niin erilaiselta kauempaa katsottuna.
”Älä huoli, et ole ensimmäinen lapsi, joka haetaan pois Asema Seitsemältä”, kapteeni myhäili ja paineli aluksen nappuloita.
”Asema Seitsemältä?”
”Niin, siksi me sitä kutsumme ja se on sen virallinen nimi. Yhteensä asemia on tai ainakin on ollut kaksitoista, mutta en tiedä ovatko ne kaikki enää kunnossa. Ykköseltä, vitoselta ja kymmeneltä ainakin tulee silloin tällöin viestejä, ysi on katkaissut välit kaikkiin ja yhdellätoista riehui jokin aika sitten jonkinlainen kulkutauti ja se jouduttiin sulkemaan, en tiedä selvisikö kukaan...” Vanhus jutusteli niitä näitä. Ihokarvani nousivat pystyyn tahtomattani.
”Onko lapsia haettu paljonkin?”
Kapteeni nauroi hersyvää naurua ja pudisti epäuskoisena päätään.
”Mistä luulet, että me kaikki tulemme ellemme Asemilta? Tietysti kun meitä on yhä enemmän ja enemmän olemme perustaneet omia tukikohtiamme, Beta Asemia, joissa elämme”, Kapteeni katsoi minua hailakan harmailla silmillään. Hän nyökkäsi muita matkustajia.
”Enemmän tai vähemmän Asemien kasvatteja. Holly ja Teddy ovat kaksoset vitoselta, Malik on kakkoselta, meidän luotetuimmalta Asemaltamme! Sieltä tulee melkein joka toinen vuosi nuoria” Katsoin Kapteenin esittelemiä nuoria. Holly ja Teddy olivat selkeästi nuorempia, luultavasti viisitoistavuotiaita. Hollyn hiukset olivat kirkkaanpunaiset ja sojottivat pystyssä. Hän oli kietonut vaaleanpunaisen huivin päänsä ympärille ja nojaili seinään aivan liian lyhyissä shortseissa. Teddyn hiukset olivat aivan lyhyet ja mustat ja jostain syystä hän oli pukeutunut mustiin housuihin, valkoiseen kauluspaitaan ja mustaan liiviin. Kummallakin puolella vyötäröä roikkuin musta ase. Siinä missä Teddy oli pukeutunut mustaan ja valkoiseen, Hollystä löytyi kaikki maailman värit. Hänen kenkäsäkin olivat värikkäät. Eivät tosiaankaan mitään tavallisia Aseman lapsia. Malik oli suunnilleen minun ikäiseni poika jonka vaaleat hiukset ylettyivät melkein olkapäille. Hänellä oli todella vaaleat silmätkin, melkein valkoiset mikä sai hänet näyttämään omituiselta. Hän oli pukeutunut kokonaan valkoiseen.
”Tässä on perämiehemme Rasul, hän on minun ja Faridan lisäksi ainoa vakio aluksella”, Kapteeni nyökkäsi kohti miestä joka istui toisessa tuolissa tuijottaen avaruutta. Mies oli kalju, lihaksikas ja hänen paljaat käsivartensa olivat tatuointien peittämät. Hän katsoi minua ja murahti nyökätessään.
”Kaikki auttavat ja tekevät, ensimmäinen etappi on Vyöhyke 54A7”
”Mutta eihän sinne saa mennä?” Teddy urahti ja kurtisti kulmiaan. Poika oli lihaksikas ja tanakka siinä missä Holly oli laiha ja pitkä. Holly oli itseasiassa pidempi kuin Teddy, sillä tytön kengät olivat korkeimmat koskaan näkemäni.
Kapteeni nauroi ja käänsi tuolinsa nappuloidensa puoleen.
”Jokaisen, joka lähtee asemalta tulee tietää mistä on pohjimmiltaan kotoisin, eikä siellä nykyään ole mitään sen vaarallisempaa kuin kiviä ja tuhkaa.” Farida hymähti isänsä puolesta ja istuutui toiselle tuolille rennosti.
Malik istuutui seinän vierellä olevalle penkille, niitä oli rivissä varmaan kymmenen. Istuuduin reunimmaiselle tuolille ja laitoin valjaat kiinni seuraten Malikin esimerkkiä. Holly huokaisi ja istuutui hänkin räpläillen jotain pientä elektroniikka laitetta. Teddy tarkisti aseidensa kiinnikkeet ja änkesi toiseen reunaan.
”Ovatko kaikki kiinni? Hyvä. Matka Vyöhykkeelle kestää kolmisen tuntia, joten ei hukata aikaa”, kapteeni sanoi ja käänsi hyperajon päälle. Tunsin nytkähdyksen jossain vatsani seudulla ja nojasin tuoliini lievästi pahoinvoivana. Tähän kyllä tottuisi, ainakin Faridan mukaan. Suljin uupuneet silmäni ja nukahdin melkein heti levottomaan uneen, vaikka olinkin täysin vieraassa seurassa.
Kapteeni irrotti ohjaamon muusta aluksesta kovien kolahdusten saattelemana. Hätkähdin hereille ja katsoin ikkunasta, kuinka suuri osa aluksesta jäi leijailemaan planeetan kiertoradalle.
”Mitä jos emme pääse takaisin muun aluksen luo?” Malik kysyi pehmeällä, lapsenomaisella äänellä. Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin hänen puhuvan koko kolmituntisen matkan aikana.
”Ei huolta, täällä ei kulje kaappareita”, Rasul naurahti ja venytteli käsiään. Kolme tuntia lentoa yhteen soittoon oli raskasta, kapteeni ja Farida olivat kumpikin pitäneet taukoa mutta Rasul oli lentänyt koko ajan. Alus tärisi tullessaan ilmakehään ja ojensin kaulaani nähdäkseni edes vilauksen tarunomaisesta planeetasta. Tunnelma oli jännittynyt, vaikka Holly ja Teddy eivät omaa jännitystään näyttäneetkään. Malik oli yhtä kalpea kuin valkoiset vaatteensa ja puristi rystyset valkoisina tuolinsa käsinojia, silmät suljettuina ja huulet äänettömästi liikkuen. Mietin mitä hän mahtoi puhua, rukoiliko hän turvallista laskeutumista? En ollut koskaan aikaisemmin ollut avaruusaluksessa, saati sitten laskeutunut planeetalle. Jos olisin osannut, olisin rukoillut itsekin. Tahdoin sulkea silmäni mutta en pystynyt siihen. Ojentamalla kaulaani näin ikkunasta harmaan, kuolleen planeetan jonka mantereet olivat muotoutuneet täysin erilaisiksi kuin karttapallossa, jonka olin nähnyt pimeässä varastossa. Minua oli kielletty kertomasta siitä kellekään, ja pitkään se olikin ollut oma salaisuuteni.
”Se ei näytä yhtään Maalta”, sanoin hiljaa ja käänsin päätäni. Hollyn kulmat kohosivat kysyvästi. ”Löysin kerran Aseman varastosta karttapallon, se oli kuin minikokoinen maapallo. Muistan että se oli väreiltään sinistä ja vihreää, ja sen mantereet eivät olleet noin... hajallaan”, mumisin hieman häpeillen ja laskin katseeni. Puna kohosi poskilleni, en osannut pitää suutani kiinni koskaan. Asemalla olin ollut varma, itsenäinen nuori mutta nyt... suoraan sanottuna pelkäsin räikeää Hollyä ja aseita kantavaa Teddyä. Jopa Malik pelotti minua, valkoisine vaatteineen ja hiljaisine rukouksineen.
”Et ole aivan väärässä”, Farida huikkasi edestä. Hän katsoi minua vino hymy huulillaan. ”Vuosia sitten, kun maapallo oli asuttavassa kunnossa, se oli sininen ja vihreä ja täynnä elämää. Mantereet olivat suuria. Mutta merenpinta nousi, napajäätiköt sulivat. Pohjoinen ja eteläinen pallonpuolisko täyttyi vedellä ennen Uutta Jääkautta, ja ihmiset pakenivat korkeammalle maalle. Kun veden pinta sitten laski kaikki oli vähän erilaista. Uuden Jääkauden aikaan napajäätiköt levisivät ja sitoivat yhä enemmän ja enemmän vettä. Ihmiset elivät käytännössä aavikoilla”, kuuntelimme kaikki hiljaa Faridan kertomusta, jopa Holly joka pyöräytti silmiään muutaman kerran kun kapteenin tytär kertoi ensimmäisistä matkoista avaruuteen Suuren Jääkauden jälkeen.
Routa hohkasi kenkien läpi ja kipristelin varpaitani pitääkseni ne lämpiminä. Lämmöt oli suljettu aikoja sitten ja valotkin toimivat vain varageneraattoreilla. Olimme laskeutuneet pienelle kuvun peittämälle asemalle, joka oli hylätty vuosia sitten. Hengityksen mukana nousi kevyitä vesihöyrypilviä, jotka jäivät leijailemaan ilmaan. Seisoimme pelokkaana pienenä ryhmänä samalla kun kapteeni, Farida sekä Rasul penkoivat paikkoja.
”En usko että tänne on tuotu mitään käyttökelpoista”, Farida huikkasi ja sipaisi hiussuortuvan korvansa taakse pengottuaan muovista laatikkoa. Kohotin käteni ja kosketin lasista seinämää. Se tuntui kylmältä ja märältä ja kämmeneni jätti siihen jäljen.
”Tällaista täällä nyt on”, kapteeni sanoi ja katseli mietteissään avaraa aavikkoa. Silmänkantamattomiin sinertävää hiekkaa ja tuhkaa, kaikki jäässä. Taivaalla näkyi pelkkää tuhkaa ja tiesin, ettei aseman ulkopuolella olisi voinut hengittää. Onneksi hapentuottaminen oli jatkuvaa eikä vaaraa sinänsä ollut.
”Asuuko tuolla joku?” Holly kysyi ja osoitti laiskasti kuvun takana näkyvää aavikkoa.
”En usko, ei ainakaan ole ollut mitään merkkejä siitä että asuisi”, kapteeni vastasi ja jysäytti raskaan säkin maahan.
”Nyt opitte jotain, mitä asemilla ei olekaan opetettu”, kapteeni nauroi ja kaatoi maahan kasan mustia hiiliä. Olin nähnyt niitä konehuoneessa, missä oli ollut vanha hiilipannu. Noki mustasi sormet ja tarttui vaatteisiin. Isä oli sanonut, että ennen oli saatu lämpöä sillä tavalla, mutta minä en ymmärtänyt. Kapteeni kasasi hiilet korkeaksi keoksi ja ruiskutti haisevaa nestettä niiden päälle. Astuimme muutaman askeleen taakse päin ja näin Hollyn nyrpistävän nenäänsä hajulle. Se oli pistävä ja epämiellyttävä.
”Voisitko sytyttää sen Farida?” kapteeni kysyi ja astui askeleen taakse. Farida otti taskustaan pienen esineen, jota napsautti. En nähnyt kunnolla mitä tapahtui, mutta hetkessä hiilet leimusivat ja liekehtivät. Savu nousi ylös kiertelemään, sillä se ei päässyt muuallekaan.
”Tulta”, kapteeni sanoi hymyillen ja katsoi meistä jokaista. Meidän ilmeemme taisivat kertoa kaiken mitä vaadittiin – emme olleet koskaan aikaisemmin nähneet tulta, emme oikeasti. Asemilla ei ollut kynttilöitä, ei takkoja, eikä vanhoja hiilipannuja enää käytetty. Tuli oli kiehtovaa ja vaarallista, olin nähnyt sitä elokuvissa joita katselimme lapsena asemalla. Se poltti aina kaiken tieltään ja jäljelle jäi vain tuhkaa, josta kasvoi uutta ja parempaa. Se oli uudistuksen symboli, liekki oli tatuoitu Pappien kasvoihin kertomaan että he olivat puhdistautuneet ja uudistuneet. Että me selviäisimme, vaikka kaikki tuhoutuisi, nousisimme uudestaan.
Malik tuijotti liekkejä kuin transsissa. Hän kohotti kätensä ja ojensi sen kohti liekkejä, juuri niin kauas että tunsi polttavan loimun. Poika sulki silmänsä ja hymyili.
”Tuli, Vesi, Ilma ja Maa. Elämän edellytykset, ja meillä on niistä vain Ilma ja Vesi”, kapteeni sanoi ja pudisti päätään. Hän katsoi ympärilleen, jokaista meistä vuoronperään.
”Meidän elämäntehtävämme on etsiä paikka, josta löytyy noita kaikkia. Asemilta löytyy Vesi ja Ilma, täältä löytyy Maa ja Tuli”, kapteeni viittasi kupolin ulkopuolella olevaa karua maisemaa. ”Me emme selviä täällä, ja hädin tuskin selviämme Asemilla. Me, jotka olemme irtolaisia, me selviämme koska meidän on pakko. Minun, Faridan ja Rasulin tehtävä on opettaa teille mitä teidän kuuluu tietää avaruudesta ja sen salaisuuksista. Mutta kun olette valmiita, olette omillanne. Oppitunti numero yksi”, kapteeni rykäisi ja oikaisi selkänsä. Malik havahtui transsistaan ja veti kätensä pois liekeistä. Holly ja Teddy vilkaisivat toisiaan ja tyttö pyöritteli silmiään.
”Ihmisiä on erilaisia. On hyviä ja pahoja. Hyvät voivat joskus esittää pahoja, pahat voivat esittää hyviä. Ette voi luottaa kehenkään, edes toisiinne. Irtolaisuus muuttaa ihmistä, ihmisen luonnetta. Kukaan ei paljasta todellista luonnettaan, ei ennen kuin on pakko eikä muita vaihtoehtoja ole. Epäilkää kaikkea ja kaikkia”, kapteenin katse viipyi meissä kaikissa.
Istuimme nuotion ääressä kunnes kaikki kallisarvoiset hiilet olivat palaneet. Jäljelle jäi vain punaisena hohtavaa hiillosta kun kapteeni käski meidän katsoa taivaalle. Olin nähnyt näyn ennenkin, Asemalta, miljoonat ja taas miljoonat tähdet loistivat taivaalla luoden erilaisia kuvioita. Täällä se tuntui vain jotenkin... erilaiselta.
”Te tiedätte sydämissänne että elämä Asemoilla ei jatku ikuisesti. Meidän tehtävämme on löytää uusi koti, meille kaikille”, kapteeni sanoi hiljaa ja tuijotti hehkuvia hiiliä mietteissään. ”Kaikki eivät pidä ajatuksesta, kaikki eivät jaksa yrittää. Minun ja miehistöni tehtävä on opastaa teitä niin pitkälle kuin pystymme, mutta loppu on teistä kiinni”, kapteenin katse kiersi taas joukossamme. ”Ei ole sankareita, on vain ihmisiä jotka haluavat löytää kodin.”
Palasimme aluksellemme, jokainen omissa mietteissämme. Emme puhuneet toisillemme paljon mitään vaan menimme omiin hytteihimme. Emme toivottaneet edes hyvää yötä, Malik vain nyökkäsi minulle hävitessään omaan huoneeseensa. Teddyn ja Hollyn huoneet olivat yläkannella ja minä yritin sunnistaa omaan huoneeseeni. Ihmettelin, kuinka Malik ei vaikuttanut kovinkaan läheiseltä Hollyn ja Teddyn kanssa, vaikka he olivat matkustaneet aluksella useampia päiviä keskenään. Makasin tunteja sängylläni kuunnellen aluksen hiljaista huminaa. Oli jotenkin lohdullista kuunnella koneiden ääntä, se muistutti hieman Aseman huminaa, johon olin tottunut jo pienestä pitäen.